Emme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä eihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia nimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin; heitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli vaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin vaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat raivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti, jolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen irrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin saapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi hänen pääkallonsa.
Surmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella neekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen satakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä kaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He tappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan miehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja peräsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat ampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan jälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat kaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut. Muut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.
Laivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs hänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät siihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat veneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja hänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä jälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät hurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään. Mutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet lyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö ei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin pysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista muutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä ammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat viimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.
Kertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta kulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He olivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin oli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan. Rautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli itse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut kapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt auki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain yksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin kotirannalle.
Tämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä neekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet ne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi ja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet mennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten viljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet koko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut sotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa tekemisiin.
Myöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme lähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme jo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille, mutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää. Kauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä olisi tullut puute ruokavaroista.
Viimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo monessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina parinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti tehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei kuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.
Me kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme la Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja odottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset nimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä on espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut miehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin mitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän merimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien tuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.
William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St. Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan. Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.
William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla, joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme, läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.
Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme. Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet. Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.
Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja, erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä; tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000 espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.
Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti, ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös vastaisesta suunnastamme.
Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta, purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen meitä.
Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla, ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin. Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme yhdestä laivastamme myöhemmällä.
Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.
Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.
Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä, niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet, miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin todellista laatuamme.
Kun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi aamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta ennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella, aamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän täyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä tiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se oli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana saattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan haitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat tulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille täyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska kerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.
Mutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme eivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina kuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli jostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla pieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt poistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä olivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä meidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa, yön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen päivänkoittoa tavottamaan meitä.
He saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja selittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain yksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän joukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten vastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme mieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli pahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta ennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka äänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: "Kuulen että he ovat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta heille maljallinen punssia."
Miehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat vapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin vielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot kaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä rahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa jäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä kahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein heillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he olivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi puuseppä.
YHDEKSÄS LUKU.
Laivasto Afrikan vesillä.
Marraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan tuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä jonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta osan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja auringossa kuivaten.
Minä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta oli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui itäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin ja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien laivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat yleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä voi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää, jonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään mainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.
Kerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita ja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme risteillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä liikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla, Persian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.
Kuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri, saaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja ankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen varmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani tulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin amiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla väijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.
On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta, meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava, Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden henkilökunnan tarpeiksi aijottua.
Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle. Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja. Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.
Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.
Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.
Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.
Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi 30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.
Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta ottamisen arvoista ei siinä ollut.
Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään. Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.
Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin ulapalla.
Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.
Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä, karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita — parasta tavaraa meille. Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi hänelle rangaistusta.
Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa, mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen suuren omaisuutensa.
Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin, johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt oivallisen satamapaikan.
Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun, joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.
Tulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.
Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.
Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua. Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti evätä hänen pyyntönsä.
Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka tekisi meistä kaikista rikkaita.
Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan varalla olevia veneitämme.
He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.
Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle, kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan. He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle. Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen näkivät laivan hylyn.
Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana. Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella puolella.
Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia. Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi. Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua näyttäen.
On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona, sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!
He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja, saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä menettänyt laivansa.
Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.
Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan, hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne hän sitten oli joutunutkaan.
Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.
Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.
Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä kuin meidänkin toverimme olivat olleet.
Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme laivaamme ja 800 miestä.
Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.
Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery, että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa, asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme; kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme. Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille, joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.
Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni, mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein päättivätkin.
Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen, salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.
Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia vaikeuksia.
Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl. Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle, miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.
Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin, että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.
Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin, sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin kapteeni Avery.
Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.
En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia. Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.
Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili, se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani, koskapa on omakin juttuni vielä kesken.
KYMMENES LUKU.
Riistaretkiä itäisillä vesillä.
Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta. Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin, tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.
Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa. He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina. Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme, nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria ristikkäin.
Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.
Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan. Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa tavottamaan.
Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia. Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja helmistä puhumattakaan.
Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle, niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan, joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.
Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari, oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.
"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"
"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän mennä?"
"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi, että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä vesillä."
"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme täällä on samaa mieltä kuin minäkin."
Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:
"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."
"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte niille?"
"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William. "Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä heidät?"
"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."
Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.
Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan. Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti, mutta muut neljätoista kieltäysivät.
"No minne sitte haluaisitte mennä?" kysyin.
He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan, ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe. Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta, jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat pois väylältä.
Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin ympäri Koromandelin rannikolle.
Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta, jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli pelkkiä hinduja miehistöinä.
Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me saimme siitä niin paljon kultaa — jättäen koskematta muut tavarat, joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin —, että koko risteilymme oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille. Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.
Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti, mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.
Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi oli hyvinkin suurta kiusaa.
Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen, tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun 12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki- eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä säännöllisiä monsuunituulia.
Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja, ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.
Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon. Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla tottelemattomia.
Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin, katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.
Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille. Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme, paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta, joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita, joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.
Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti ostelluksi alkuasukkailta.
Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle. Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein kuivalla maalla.
Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään saalista tapaamatta.
Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus, että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.
Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä. Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten yllättämiksi.
Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.
Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä, ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.
Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille, Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.
Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan käännyimme Kiinaa kohti.
Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin. Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo saaneemme kylliksemme aarteita.
Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi, kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin kaukana kuin kävi päinsä.
Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia, karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita ja europalaisia tavaroita.
Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille, mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli. Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.
Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu. William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden pankkiireina.
Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.
Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja, jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.
Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla. Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.
Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä, sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.
Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata tavoteltavissa.
Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.
Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.
Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi. Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan umpimähkäisen yhteislaukauksen.
Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä jäljellä.
Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä, mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen vienyt.
Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka. Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.
Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu, nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä, ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa, ettei siihen pystynyt kirveskään.
William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan, esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.
Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren yläjänteitä.
Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan, kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä, että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.
Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin tikkaat olivatkin tipo tiessään.
Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta olleet pinttäneet käpälämäkeen.
Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen. Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.
"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola, joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä, mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."
William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien hälinää.
Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.
Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat. Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille, että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua, täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme laukauksen vaikutuksen.
Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja — tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä, mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.