YHDESTOISTA LUKU.
Haaksirikko Ceylonin saarella.
Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella, mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken aikaa suotuisana.
Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada, mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia joiden käytön tunsimme.
Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa, jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia. Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle rannikolle meitä ahdistamaan.
Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.
Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden. Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.
Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.
Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää. Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.
Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.
Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija, joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus. Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.
Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti hänelle.
Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä, pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa rantaan.
Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina. Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.
"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko vapaa mies vai palvelija?"
"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan."
"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?"
"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen."
"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi tekee, omien maanmiestesi luo?"
"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."
"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?"
"En ole sitä koskaan pyytänyt."
"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin."
"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?"
"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki, niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi, kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella kristinveljiänsä?"
"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"
"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin, uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"
"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta."
"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että hän aikoo pitää sanansa?"
"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?"
"Voit sanoa, mitä sinä uskot."
"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän saattaa niin tehdä."
"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"
"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne."
"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme? Osaavatko he hollanninkieltä?"
"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä."
"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis tulla maihin?"
"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos hylkäätte avuntarjouksen?"
"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää."
"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin."
"No, se on rehellistä puhetta."
"Mutta mitä sanon heille?"
"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille."
"Mitä hyviä sanoja?"
"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia, jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme, jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme ankkuriin."
"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."
"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me osotamme hänelle kiitollisuuttamme."
"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin."
"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"
"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen sitte kun laiva on saatu irti."
"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi tekee."
"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano."
"Kenelle raivostuu?"
"Teille."
"Mitä me siitä piittaisimme?"
"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan."
"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit heidän voivan meille tehdä?"
"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki luoksensa."
"Onko hänellä laivoja?"
"Ei, ei ole laivoja."
"Eikä veneitä?"
"Ei, eipä niitäkään."
"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä, jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"
"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen."
"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."
"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?"
"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa kuin me englantilaisen koiran?"
"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?"
"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne."
"Mitä hänelle tekisitte?"
"Samaa kuin hän tekisi meille — hänen päänsä katkaisisimme."
"Ja mitä tekisitte minulle?"
"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit halunnut meidän kanssamme menetellä — kavaltaisi sinua tunnottomien pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä kohtaan sääliä."
"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun."
Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.
Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle. Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan, että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa, mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä paikastamme.
Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.
Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille, tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.
Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.
Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen mukaansa.
No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:
"No, ystävä, mitä nyt sanot?"
"Tulen samalla lempeällä asialla", vastasi hollantilainen.
"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"
"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta."
"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?"
"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti."
"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut esiintymään noin typeränä?"
"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin polttaa."
"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja, päästäksemme pois."
Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.
"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat minua vain suostuttelemaan teitä maihin."
"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"
"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin veneenne vieressä."
"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."
"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät sekä veneenne että laivanne."
"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."
"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"
"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."
Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle, että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä, hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi, marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.
Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä, tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.
Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei kukaan heistä ollut vielä haavottunut.
Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen, heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme tulemaan takaisin.
Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi saada mitä tahansa.
"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman ulkopuolelle!"
"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin hän on varmasti kuoleman oma."
"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä, niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."
"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."
"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista vierailua vastaan."
Hollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.
"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa minun lähteä."
Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.
Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa kenraalille käydä huonosti.
KAHDESTOISTA LUKU.
Käännös elämän uralla.
Kertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja purjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar, Mangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren kajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.
"Annatko minun", alotti William, "pukua sinulle suoraan nykyisistä olosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko kunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?"
"Kaikesta sydämestäni", vastasin minä. "William, olen aina huomannut neuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja. Puhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee."
"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin", jatkoi William; "siinäkin tapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee sinun vannoa visusti vaikenevasi siitä."
"Sen totisesti teen, William", vakuutin, "kernaasti".
"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."
"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."
"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu omasta päätöksestäsi."
Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että
William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.
"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet — millä tavalla, siitä ei ole kysymys — niin paljon varallisuutta kuin me kaikki osaamme käyttää?"
"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut onni puolellamme."
"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile pelkästään varastamisen halusta."
"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla kotiin."
"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin. Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin kun ovat retkillänsä rikastuneet."
"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani; muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."
"Mutta olethan englantilainen", virkahti William hiukan hämmennyksissään.
"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt. Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä, vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."
"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään tuttavaa — ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta vanhastaan?"
"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa."
"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?"
"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut hoteisiinsa, kuten tiedät, William."
William oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:
"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."
"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja rauenneet."
"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William. Sillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä synnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen elämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko esittää minulle mitään sen jälkeen."
"Totisesti, ystäväni", sanoi William hyvin vakavasti, "sietäisi ajatella sen jälkeen koituvaa"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin liikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään. Mutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain järkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.
"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä tämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä kaikista huolta pidetty."
"Totta kyllä", sanoi William; "mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava joitakuita asioita."
"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman ajatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa pitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella silloin kun se tulee."
Puheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon kuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: "Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on?" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna päivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani aika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.
"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä", vastasi William hyvin totisena, "että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät milloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta."
Minä jatkoin vielä pilantekoani ja tokaisin:
"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin kuolemme?" Ja minä nauroin jälleen.
"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa", sanoi William. "Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti soisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa."
"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä", pyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun toverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.
"Juuri siitä syystä", puhui William, "että ihmiset elävät kuin eivät koskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää. Mutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava jotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta."
"Mutta oletko sinä milloinkaan tiennyt merirosvon katuvan?" huudahdin minä.
Hän säpsähti hiukan ja vastasi:
"Mestauslavalla olen erään tiennyt, ja toivon sinun olevan toinen."
Hänen sävynsä ilmaisi mitä hartainta kiintymystä minuun.
"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin tunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi."
"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin", selitti William. "Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän ja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras tilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan niin edullisena uudistu."
"Minustakin", puutuin puheeseen, "on nykyisen elämän lopettaminen ensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa, katumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä alkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä."
Näin Williamin kasvojen kirkastuvan, ja hän alkoi luottavaisesti selitellä:
"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt Persian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä haltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani tekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan edellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on mietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle. Silloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta emme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että lähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin."
Me järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta otettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan sellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä lupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin henkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun täydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti heidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs vanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden Englannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta luotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri ja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa lähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.
Me odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä aloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä, että hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta tosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi iloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan, sekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä puuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.
Williamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta puntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka ja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys oli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään epäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta useita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin Bassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut. Hän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.
Miehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen yhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti myös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata kokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton retkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan selittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä onnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja varomattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa. Hänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.
Annoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa nyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat ja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin myytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta vastaavan erän rahoja ja kalleuksia — ja niitäpä olikin uhkea määrä — salaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.
Ennen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa sovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää erään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei siksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo ja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään kuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja yhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.
Me suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme kauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa kylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen aikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten myydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan lisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista miestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet erilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme lähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen miehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon katselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:
"PUOSMANNI TUOMAS: — Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä pelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa. Kapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu kiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa minnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää matkaan henkenne edestä. Hyvästi! — R. S."
Me näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa kiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti purteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla olivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.
Olimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa, me kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme oli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa kuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin suunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet, sillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne oli haalittu.
Satuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka oli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä tullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian lahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä sieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja oli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen kanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä oli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka hän oli opettanut puhumaan hollantia.
Pian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme partamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista ystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä mehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan. Englantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen tätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta, ja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin jouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella itsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin tunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo oli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka säilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.
William oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut siihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin ulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin saadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies, ja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan hänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin jäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän oli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli ryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä äkkiä keskeytin hänet.
"Mitä, William", huudahdin, "luuletko meidän konsanaan pääsevän
Europaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?"
"Luulenpa tietenkin", arveli William, "niinkuin muutkin kauppiaat vievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä kaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet kauppatavarat."
"Mutta voitko sinä luulla", intin katkerasti hymyillen, "että jos Jumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos meidän täytyy joutua Hänen edessään tilille — voitko luulla, että jos Hän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme, niin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme, kutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka nauttisimme yltäkylläisyydestämme?"
Williamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän vastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana vakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua sanoi William:
"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään varmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti: On ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme ei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun Kaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset, niin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen, emmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee siis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun, laupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja taivaan kostoa."
"Mutta kuulehan, William", huomautin minä, "katumukseenhan kuuluu parannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi koskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?"
"Miksi emme voi parannusta koskaan tehdä?" kysyi William.
"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja rosvonneet."
"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä", myönsi William, "kun kerran emme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme luopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata käyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä. Sen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä mitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee meille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme vääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle ja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä johonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa."
Williamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja ellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin taivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni parista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle varman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä raskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden ihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä voinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen tulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun oli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui yhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla vilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla kadotettu.
Minulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä kamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin miten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset kiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja useaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan aivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin ainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi neuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle yksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni ja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni ampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.
"Ampua itsesi!" huudahti William; "mutta mitä siitä hyödyt?"
"No se tekee lopun viheliäisestä elämästä."
"Mutta oletko vakuutettu siitä, että tulevainen on parempi?"
"En, en", sanoin ahdistuneena; "paljoa pahempi varmasti."
"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä onpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan."
Tämä tosiaankin tehosi järkeen!
"Mutta minun on kuitenkin mahdoton sietää nykyistä tuskaani", voihkasin.
"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa", muistutti
William, "ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?"
"Minä olen auttamattomissa."
"Mistä sen tiedät?"
"Olen siitä vakuutettu."
"Niin, mutta varma et siitä voi olla", puheli hän; "varmistuaksesi siis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen jouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä tulevasi kadotetuksi."
"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan luokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja sain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt. Tule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin omaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin."
"Vai niin", sanoi William painavasti; "annappa tänne se pistoolisi."
"Mutta mitä sinä sillä teet?"
"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi, sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"
Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni. Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.
Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon, lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani oli syössyt köyhyyteen.
Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta. Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.
Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon kautta Aleksandriaan.
Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.
Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan. Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin ymmärsimme itsekään.
Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset, Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.
Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville, jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore Constantine Alexion, Ispahanista.
Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta, että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.
Kirje tuotti kyyneleet Williamin silmiin ja kovin liikutettu olin minäkin.
"Mitä tekisin tämän kelpo naisen hyväksi?"
"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa", puhelin minä tovin mietiskeltyäni; "ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma itsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen olosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä hänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan kummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään puotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota, siellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen sinulta jälleen uusia viestejä."
"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin
Englantiin uskaltamisesta", sanoi William.
"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun sopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun kävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa omaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?"
"Ei mitenkään", huudahti William lämpimästi; "olemme retkeilleet niin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen päättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee, niin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on kaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun."
"Ei, William", vakuutin minä, "minulla ei ole penniäkään, mikä ei samalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä lähetä summaa hänelle, niin lähetän minä."
"Mutta se säikähdyttää hänet ihan järjiltään", esteli William.
"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus ja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle niin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia."
William lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan sadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen ajan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin hän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin taaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon, jotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.
Hän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar ilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta kenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä olevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa tunnetuiksi tekemisestä.
"Hei, William", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, "tälle naiselle voipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista viidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin hänen asumukseensa milloin vaan tahdot."
Lähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä silmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään sekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan antaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän käsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan oleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.
Siten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi meiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata synnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti tämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan uutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän, joka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten teimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti urheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä. Kun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme alallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.
Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä tiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään hyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni tehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan ilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan saavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin, ennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin epäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me nähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa, vaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden velkaan.
Viimein aloin taipua ja sanoin Williamille:
"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden reippaalla mielellä Englantiin."
"Annas kuulua", huudahti William.
"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle omaisellesi kuin sisarellesi — et ainoallekaan. Toisekseen täytyy meidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista. Kolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja neljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä."
William suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen olisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi parhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten satamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme rauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat konsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen suojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi kuin ansaitsen.
Olen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti paljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on minun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian tarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.
End of Project Gutenberg's Kapteeni Singletonin seikkailut, by Daniel Defoe