Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KAPTEENI SINGLETONIN SEIKKAILUT

Kirj.

Daniel Defoe

Englannista lyhennellen suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1910.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
ENSIMÄINEN LUKU
  Kapina laivassa.
TOINEN LUKU
  Purjehdus Epätoivon niemelle.
KOLMAS LUKU
  Matka Afrikan mantereelle.
NELJÄS LUKU
  Minusta tulee kapteeni.
VIIDES LUKU
  Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
KUUDES LUKU
  Rynnistys rannikolle.
SEITSEMÄS LUKU
  Merirosvo ja kveekari.
KAHDEKSAS LUKU
  Orjalaiva tuuliajolla.
YHDEKSÄS LUKU
  Laivasto Afrikan vesillä.
KYMMENES LUKU
  Riistaretkiä itäisillä vesillä.
YHDESTOISTA LUKU
  Haaksirikko Ceylonin saarella.
KAHDESTOISTA LUKU
  Käännös elämän uralla.

Alkusanat.

Daniel Defoe oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan "Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti, jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.

Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.

Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä, piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta takaperin sekä elettiin että — nuorisolle kirjotettiin. Defoe on maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.

Suomentaja.

Kapteeni Singletonin seikkailut.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapina laivassa.

Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.

Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.

Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.

Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.

Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.

Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.

Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.

Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.

Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.

Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.

"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.

"Minne haluat — vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."

"Millä keinoin sinne lähtisin?"

"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.

"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja toimittanut minulle päivälliseni."

"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa.
Lähdetkö minun matkaani?"

"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä. Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa; sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.

Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli, niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa, että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit molempiin.

Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.

Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin, mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.

Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa, joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja syystä kylläkin.

Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut. Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia, pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.

Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä. Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.

Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi; sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.

Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni, niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin katkerata kostoa.

Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä rannasta.

Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena. Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla, osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni, kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä raudoissa, minä niistä yhtenä.

Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.

Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.

Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut; mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.

Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi. Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti, että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi, että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.

Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana, että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä, ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni ohella.

Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.

Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme. He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä, mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.

Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva ajautumaan rannikolle kuten mekin.

Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa; alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.

Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä, kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl. penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan, ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui vastaamaan hänestä.

Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle, keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan. Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi, mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.

Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin. Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät kaikkikin.

Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen, että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan, niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.

Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta seuraavana aamuna.

Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen, haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä perimään sen takaisin rannasta.

Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle. Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.

Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon aseita ja ampumavaroja.

Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään nurkumisen syytä.

Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään, jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa metsänriistalla — ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon jonkunlaisen aluksen.

Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän laivakorppuja.

Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.

TOINEN LUKU.

Purjehdus Epätoivon niemelle.

Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä, oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla. Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa, ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään. Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.

On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.

Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin; etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten menetellä.

Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle. He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.

Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa; viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla lehmällä.

Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista. Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt, etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän. Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää etsittäisi.

Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi, ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin, joka saataisiin helpommin aikaan.

Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle paljon lisätä.

En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä, millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.

Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.

"Oiva neuvo", virkahti yksi.

"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.

"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon, mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan, ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka kaulaan."

"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin. Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson neuvon varsin hyväksi."

Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön, valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan. Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.

Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.

Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl. penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin olimme maissa jälleen.

Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä. Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso, simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.

Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä mistään kompeistansa viilaa.

"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."

"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön, kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään mitä vaihtelevimmalla tavalla.

Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet, saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.

Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi. Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla; ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme onnelliseksi.

Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan. Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.

Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.

Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy. Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen, kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin viitsimme mukaamme ottaa.

Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita. Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista väkeä parveili tuijottelemaan meitä.

Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme, niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä. Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka yhtä ja toista aikoilimme.

Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme 20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.

Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa, leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me arvioitsimme.

Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta, joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.

Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan, ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.

Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin, johon leikkasi portugalinkielellä sanat:

"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."

Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme. Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen mukaisesti sen linnoitimmekin.

Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä, pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin, ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein sujuakseen.

Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa. Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme tässä leirissämme.

KOLMAS LUKU.

Matka Afrikan mantereelle.

Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.

Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä, läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät "Kapteeni Bobin" mieltä.

Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla, että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena. Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.

Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet, kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä, länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää sivulle.

Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho, sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin, olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.

Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.

Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.

Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle; mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.

Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia, tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he loppumatkan lähenivät aseettomina.

Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi, ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin kuin me olimme osanneet.

Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.

Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli. Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.

Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita, joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin; erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina. Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.

Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran. Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen tietävän toisistaan.

Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan kivimatalikkoon.

Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse, kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.

Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme lukuamme.

Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia, telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä — laivanrakennuksesta jääneitä rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta, minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.

Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja, eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä, joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.

Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista, minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.

Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi [taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä keinoa sellaisten valmistamiseen.

Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi. Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.

Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme suotuisalla tuulella merelle.

Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.

Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme. Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen, entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin peräntakaisella.

Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.

Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta, se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman: "Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla, kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi, ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.

Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme. Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä, niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.

Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme, vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin, joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen, jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.

Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen. Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.

Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä, ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme noutaa ne, kuten teimmekin.

Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja, koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä, joten ei puutteesta ollut tietoakaan.

Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin erämaihin.

Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle Atlantin valtamereen asti — vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen. Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen, vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa; tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.

Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin. Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan. Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista, jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.

Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin. Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta, nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan. Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.

Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan 8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja 29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa paha pettymys.

Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille opetti.

Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin. Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.

Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.