Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi, sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat kiinnitettävät.
Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.
Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä sydämeen.
Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.
Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle. Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.
Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta. Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme, jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla tehoaisi.
Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.
Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.
Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin. Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan, mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen kuin noidutut.
Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme, että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla haavatta kuollutkin.
Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi — en tiedä kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi. Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei käynyt ollenkaan luottaminen.
NELJÄS LUKU.
Minusta tulee kapteeni.
Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi — tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi — silloin kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin laivaan, jos se olisi ollut lähellä.
Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia panoksia varallekin.
Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua käskijäksi.
"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."
Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.
"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa olinkin, kuten olen jo kertonut.
Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio, mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti kantaa.
Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme oleva matka oli.
Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä, joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä ystävällisyydellä liittyivät minuun.
Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija. Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä. Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin. Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden toteuttamiseen.
Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.
"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun ansiotasi."
"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."
Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.
Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli, kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.
Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat, että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa lävistettynä.
Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.
Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.
Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi, että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä, joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.
Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme häntä selittämään heille matkamme määrän.
Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille, että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra"). He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille, ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää), emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä. Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä kummallisimpia huutoja.
Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.
Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.
Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.
Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä — neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.
Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.
Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.
Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.
Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.
Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.
Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.
"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"
Huusin tämän esille.
"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."
Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla. Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät säikähtäneinä pakoon.
Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.
Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä, viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia vuosia myöhemmin Lontooseen.
Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla, jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara, ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.
Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta, sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään. Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa, luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä, jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein. Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa, alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.
Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa. Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina; hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti, mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa. Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan sidottuina kaksittain yhteen.
Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa, ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.
Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme, kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima, joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.
Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.
Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita, melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa; eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme siis oivallisesti toimeen.
Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt. Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.
Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.
Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun. Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla hyökkäämään kimppuumme.
Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan (siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.
"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä, "sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he yrittävät sekaantua hommiimme."
Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.
Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin raivonhenget.
Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin; sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.
He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta suunnilleen 120 metriä.
Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit, rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää, kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita, kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.
Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme. Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä iskemään heidät maahan musketeillansa.
Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin menettelisivät.
Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät neekerien vakinaisia taakkoja.
Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää — villit nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.
Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme vapaaehtoisesti tahi väkisin.
Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme oli varsin taitava mies.
VIIDES LUKU.
Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa — ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.
Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.
Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.
Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.
Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.
Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.
Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.
Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.
Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.
Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty, että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä; tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi. Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä punnerruksella.
Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit, keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.
Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn vaikutuksesta.
Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen — tarkotan eteenpäin matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat sisälsivät runsaasti vettä.
Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme, sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi kuitenkin yhä entistänsä enemmän.
Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista, mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet, sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme. Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi tapausta.
Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli, ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa, kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan ärjynnän tappionsa raivossa.
Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan, ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi, samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.
Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja, mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine hampainensa tiemme vieressä.
Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi, kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa. Yksi penikoista — jotka olivat vauraita nekin — hyppäsi erään vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme. Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme. Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.
"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan kaikki ne."
Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä. Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa etäämpänä.
"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."
Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä; niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.
Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea kuin edellinen.
Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl. penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta. Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen, joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.
Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.
"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän, "laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"
Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies, vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä. Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi mahdottomaksi kestää.
Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt, ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta suotta hiiskuisi mitään.
Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä, ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä. Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.
Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa, ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.
Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön, osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl. penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.
Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.
Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa; kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa. Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme, ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa, kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.
Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti, nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun. Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa ruokavaroja ja muuta sellaista.
Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki, ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.
Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä, käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme. Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.
Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt hiukan etelämmäksi.
Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä. Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.
Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua. Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon — ison leijonan — vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.
Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.
Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.
Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet, että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta. Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta taivaanrantaan.
Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi; olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!" Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.
Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen välille.
Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun, joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.
Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme, että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.
Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.
Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman järkevyydestä.