KUUDES LUKU.
Rynnistys rannikolle.
Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.
Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.
Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.
Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.
Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.
Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.
Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.
Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.
Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.
Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi. Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.
Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme, huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme, pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.
Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin mukaan luoteeseen päin.
Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.
Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.
Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan, kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle rannalle.
Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle, että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen). Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä päättämään.
Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä. Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta olleensa ihan alastomana.
Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä pelastajina.
Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta, ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot — eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.
Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla koruilla, joita Europasta tuodaan.
Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa, ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.
Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi; hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta. Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon, menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.
Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut olevan niillä seuduilla saatavissa.
Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä — yksikään meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.
Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.
"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi kultahietaa — ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa. Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä, mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."
Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl. penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.
"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen, vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.
Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä läksimme taipaleelle.
Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000 engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin runsaasti kultajyväsiä seassa.
"Nyt voimme luullakseni käydä työhön", arveli hän.
Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa. Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan. Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa. Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.
Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia, kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.
Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja, tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä, sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.
Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000, 10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.
Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan. Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi, eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.
Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon, missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.
Ryhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin hyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän ajan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla lähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi etäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme, kaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen kuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat kahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He nousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen takana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä kauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.
Heidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät poissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista naulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin olimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia elefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli saanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien taas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä hämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian käsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi leirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi leopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä poissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen tekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.
Kantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian läksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja kymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja kantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät ainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista viisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia, sekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi elefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.
Englantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet aikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon kultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja neljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin kuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja nyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.
Mutta oppaamme nauroi. "Ei, nyt ette voi lähteä", sanoi hän, "sillä sadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä."
Meidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme varustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja neekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme päiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat meidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin askeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi virroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut yrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme välittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään sanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan ja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua sitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli parhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin näkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia laivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat suuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme ennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.
Emme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta. Ensimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä laskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua kertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi pienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun meillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin olikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin jokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän tuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison määrän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden moninkertainen arvo.
Kolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä naulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan Kultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa vankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme hyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa lienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja lähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki elefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja kantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me teimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle erääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja tyytyväisinä.
Norsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme vaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme, joita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita, että meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä. Neekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme hänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi käytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä. Englantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen hommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän nimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin kautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta ranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.
Muut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian lähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä taasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape Coast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa perille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät tuottaneet yhtä hyvää satoa.
Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun, ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden, kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.
SEITSEMÄS LUKU.
Merirosvo ja kveekari.
Vuoden —— vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni, joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut loppuun.
Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan. Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.
Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.
Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä. Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti.
Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.
Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.
On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin, niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.
Hän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia, luoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä vakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla englantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja kapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät poissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja viisi astiallista konjakkia.
Seuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi barcos longos täydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa. Kapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat meille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku nassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia ja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin seitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä, sekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja. Tämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme nyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista konjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä laatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja kapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He olisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.
Sieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan, missä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme muutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin ollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla erään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme kapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille suhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me voisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva, ja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme Tobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen saalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin säntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta myöhemmin Tobagon saaren luona.
Lähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia hätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai hollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja kapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla Madeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New Yorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta englantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä, että ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja toisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla taasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme käyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli vallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian aikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä silmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.
Me kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti, korjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta; ja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä me olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli oivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan kaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka purjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien puuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja nyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti, arvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä olimme oikeassa.
Möimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti oman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni, toverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea ja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi pitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä ja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme siepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla oli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja läskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme me menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa karjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen säilyttämiseen.
Kaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit, pyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme haavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi avuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka he omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään, mielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.
Niinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä William Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla Pennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin tohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli matkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa kojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme kaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin järkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se, että hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä sydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.
William ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan mukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi ilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi puhuttelemaan minua.
"Ystävä", sanoi hän, "sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun mukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta haluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen siitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani."
Ja hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta tyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.
"Kyllä, kyllä", vakuutin minä, "olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei, niin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen, tahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat."
Kirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei merirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa vietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän taakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.
Sydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan hänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni tultuamme kutsuin hänet luokseni.
"Nyt, ystävä", sanoin, "olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta en luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi uskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat varmasti kohtelunkin."
Päästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me vahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.
"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti", puheli hän, "ja minä tahdon olla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en. Minä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät, ettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin."
"Ei, ei", huomautti kapteeni Wilmot, "mutta silloin voit hiukan sekaantua, kun meille tulee rahojen jako!"
"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä", myönsi William hymyillen, "mutta minä tahdon olla kohtuullinen."
William oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän paremmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos meidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän esiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.
Pitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin tunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja Espanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja kerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä, sitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen; mutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän kuin tässä sopii mainita.
Tästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia sotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin risteilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman saaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin älyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme samoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme Hondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden englantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä etsiskelemään.
Me satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan, emmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme olisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin kuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat sinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon yläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää meitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.
Käytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me työläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen Curaçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen tapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se samalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni, ja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin päällikkyyden.
Me päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle sekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä, väitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi kapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle, seurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi. Sovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin etenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.
Onnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi saanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten jälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli mielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen luutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen, joka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.
Me läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian rannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet, kun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja hellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni Wilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani suureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen laivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen kuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon. Me menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme pakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme korjaamaan.
Tämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin päässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun näimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan tulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa tilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin likellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä, vaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille suunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle, suunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme sitä sitten enää nähneetkään.
Meillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme toistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin saarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla olikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi märssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin saimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte läksimme Brasilian rannikkoa kohti.
Ensimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta me kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen laivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa tuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle ja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä sota-aluksia suojanansa tai ei.
Illalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli portugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä ja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään saaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme märssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme mahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna näimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan miellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin varustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut meidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes laivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin jonkun muun saaliin toivossa.
Ennen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta se oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan aavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä, vaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin olisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me tiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.
Iloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita seurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin kuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.
"Singleton veikko", virkahtaa hän, "tiedätkö mitä olemme tekemässä?"
Minä vastaan: "Tokihan minä sen tiedän; olemmehan ajamassa laivaa takaa?"
"Ja kuinka sinä sen tiedät?" kysyy hän, edelleenkin hyvin totisena.
"Ei, se on totta", myönnän minä; "me emme varmasti tunne tolaamme."
"Niin, ystävä", puhelee hän, "luullakseni voimme olla varmat siitä, että me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun kääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä käyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi."
"Mitä tarkotat?" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). "Mitä nyt irvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi."
"Ei", haastaa hän, "on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan itää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma siitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi se Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon päästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle, siihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis ole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä", laskettelee hän kuivaa leikkiänsä, "että sinusta tulee kveekari, sillä minä näen, ettei sinun tee mieli tapella."
"Varsin hyvin, William", vakuutan minä; "minusta tulee oiva merirosvo."
Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa. Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi aamulla.
Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme, pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän aikaa.
Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen laukaistuamme.
Neuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.
"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä! Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä, usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."
"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis ensiksikin tekisimme?"
"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla, viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta lainasit heidän laivansa?"
Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme. Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen satamaan, ja siinä kaikki.
Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin, kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon, mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein täydessä takaa-ajossa.
Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi meitä löytämään.
En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme. Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme. Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.
Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta. Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas, ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.
"Hyvä", hän virkkoi, "me käymme taisteluun!"
Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen luokseni.
"Ystävä", sanoo hän, "mitä varten tuo laiva seuraa meitä?"
"No", vastaan minä, "tapellaksensa tietenkin."
"Vai niin", tuumii hän, "ja luuletko sen saavuttavan meidät?"
"Kyllä, sen piankin näet."
"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi tavata se edempänä kuin täällä?"
"Samanpa tuo lienee tekevää", vastaan; "mutta mitäpä tässä muutakaan?"
"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa", huomauttaa hän; "pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille sanottavana."
"Ne aikovat puhua ruudilla ja kuulilla", virkan minä.
"Niinkö vain?" puhelee hän. "No, jos se on heidän maansa kieli, niin meidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä ymmärrä?"
"Aivan oikein, William", vahvistan minä, "me ymmärrämme tarkotuksesi."
Ja kapteeni huusi minulle:
"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa edempänä." Hän antoi käskyn: "Jiikatkaa isopurje; me vähennämme purjeita."
Kun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista kanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen yhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen tuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki tuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen perähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme siihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja kaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin, niiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien etuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon. Siten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin viisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun taasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi siihen.
Keskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni komentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut hetkeksikään poistunut joukostamme:
"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa kannella?"
Minä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen reippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme kiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän kiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit satelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset — se tunnustus minun täytyy heille antaa — taistelivat hyvin riuskasti, ensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa. Mutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä kuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen vain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi pakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.
Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.
"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"
Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja, he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli niiden miehistöä vähentänyt.
Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää; viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin Hyväntoivonniemellä.
KAHDEKSAS LUKU.
Orjalaiva tuuliajolla.
Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle, odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla, mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.
Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä, joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen, kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.
Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä, minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan; ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.
Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet. Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan. Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi, millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit — joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin — olivat nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas, niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti. Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon, mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään näyttänyt minkään maan lippua.
Lähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen. Se ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti eteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei ollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme, mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut; aloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut ja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen viereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa ihmisiä vilahtelevan.
Tällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin, käskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat sovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta toiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta heidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä paljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä keskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi laivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja nähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät kaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.
Nyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme William opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean laadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se ensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.
"Ystävä", sanoi hän, "luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin ovat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman mitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele peräsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen kiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä, ettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille tietymätön onnettomuus."
Meri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa ja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä oli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta valkoihoisia ei ainoatakaan.
Näky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat paholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset ja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille, raivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää miehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani kaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen että he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi tilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä vääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa olisi tahallista murhaa.
Tämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa; he kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas välikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa entiset herransa takaisin.
Meillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet saada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä kysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet. Me viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin kasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne nämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta puolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä parhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen kaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja eleistään.
Tiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön oli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen, mutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme pari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita, vanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja newfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli ollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia muitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka neekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne kaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin paikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi tiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki aseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun niiden käyttäjistä oli tehty loppu.
Miehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät oli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä päättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen murhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi meille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli seitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme musketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä tilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt henkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.
William oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä tapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä kouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä kaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi pelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo ulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei parantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi olevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin lausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi työhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti jokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon aikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.
Toiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista vikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat etevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William valmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen leikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle, ja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet luonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin saimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa kieltämme.