— "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".
Pugatshev rupesi ajattelemaan.
— "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi minua vastaan?"
— "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".
Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.
— "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu, siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo minuakin".
Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.
Tullessani kotia tapasin Saveljitshin rauhatonna viipymisestäni. Tieto vapaudestani saattoi hänet ihastukseen.
— "No Jumalan kiitos", sanoi hän, silmiänsä ristien. "Aamun koittaessa jätämme linnan ja lähdemme minne silmä vie. Olenpa valmistanut sinulle jotakin; syöpäs nyt, herraseni, ja makaa makeasti huomis-aamuun asti, kuni Jumalan kainalossa".
Minä seurasin hänen neuvoansa ja, syötyäni suurella ruokahalulla, nukuin paljaalla lattialla, väsyneenä ruumiillisesti sekä hengellisesti.
YHDEKSÄS LUKU.
Ero.
Suloist' oli kohtaella
Sua oma armahain:
Nyt kun eron hetki lyöpi,
Särkee suru rintoain.
Heraskov.
Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä, sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille. Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa, hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa, nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.
— "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"
Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:
— "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa, hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".
Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! — Pugatshev astui kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.
Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut ymmärtää, mitä tuo olisi, — "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev mahtavasti. — "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi Saveljitsh.
Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan näköisenä.
— "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen sihteerini?"
Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.
— "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.
Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä lukemaan tavaten:
— "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, — 6 ruplaa".
— "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.
— "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.
Ylimmäinen sihteeri jatkoi:
— "Univormu hienosta viheriästä verasta — 7 ruplaa".
— "Valkoiset verkahousut — 5 ruplaa".
— "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa — 10 ruplaa".
— "Tee-serviisi — 2 ruplaa 50 kopekkaa…"
— "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"
Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.
— "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat varastaneet…"
— "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.
— "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni. Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla loppuun asti".
— "Lue loppuun", käski Pugatshev.
Sihteeri jatkoi:
— "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu — 4 ruplaa."
— "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, — 40 ruplaa."
— "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin kestikievarissa sinun armollesi, — 15 ruplaa."
— "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.
— "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!" kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika! Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat… Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä turkikseksi?"
— "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".
Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi
pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.
Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan
Pugatshevia.
Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.
Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.
— "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä, naurattaakohan silloin".
Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili. Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja kapinallisia, oma voimattomuuteni, — ne minua peloittivat. Shvabrin, Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta, päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja, mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.
— "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi, Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".
Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman Saveljitshin seurassa.
Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän. Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen hevosen suitset minun käteeni, sanoi:
— "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille … puoli ruplaa rahoja … mutta minä pudotin ne tielle … suokaa anteeksi".
Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:
— "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"
— "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä. "Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä rahat".
— "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä, joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne vaivoistasi".
— "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".
Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa, ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni, nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.
— "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta lisänähän rikka rokassa".
KYMMENES LUKU.
Piiritys.
Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.
Heraskov.
Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina. Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme. Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut suoraan kenraalin asuntoon.
Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista kuivia oksia.
— "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni. "Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha, kapteenin tytär!"
Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.
— "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"
Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.
— "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".
Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin luona.
Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja tarkasti, mikä asia hänellä oli.
— "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa. Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi. Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".
Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa, lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää säännöllistä ahdistusta.
Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä.
Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta.
Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui:
"poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:
— "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"
Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:
— "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".
— "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali. "Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai puolustetaan…"
— "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".
— "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne. Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin … sekreeti-summasta".
— "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä, kädet ja jalat nuorissa".
— "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali. "Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"
Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa. Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä. Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan ja sanoi:
— "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".
Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi. Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään, nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.
— "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa, Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta. Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja uloshyökkäyksillä".
Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.
Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää, että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.
En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin, joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta. Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja. Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen, josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle. Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!
Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle; olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti lakin pois päästään ja huudahti:
— "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"
Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.
— "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
Belogorista?"
— "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille kirje".
— "Missä se on?" huusin säpsähtäen.
— "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".
Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:
"Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin: maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala, että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa, pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen, tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär. Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa, jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä, että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos mahdollista.
Teille aina nöyrä orpo parka
Maria Mironov".
Luettuani tämän kirjeen olin vähällä tulla hulluksi. Minä läksin kaupunkiin, armottomasti kannustaen hevostani. Tiellä koettelin keksiä jos jotakin keinoa, pelastaakseni tyttö parkaa, mutta en voinut keksiä mitään. Tultuani kaupunkiin, menin heti kohta kenraalin luo ja syöksyin hänen kamariinsa.
Kenraali käveli edes takaisin huoneessaan, poltellen merenvahaista piippuaan. Nähtyään minut, hän pysähtyi. Ulkonäköni kaiketi hämmästytti häntä; hän kysyi osaa-ottavasti, mikä oli syynä minun äkilliseen ilmaumiseeni.
— "Teidän ylhäisyytenne", sanoin hänelle; "minä tulen teidän luoksenne kuin oman isäni; Jumalan tähden älkää hylätkö pyyntöäni: asia koskee koko elämäni onnea".
— "Mitä nyt?" kysyi ukko hämmästyen. "Mitä minun pitää tehdä? Puhu!"
— "Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle komppania sotamiehiä ja viisikymmentä kasakkaa ja päästäkää minut puhdistamaan Belogorin linnaa".
Kenraali katsoi minuun tarkasti, luullen kai minun tulleen hulluksi (ja tuskinpa hän niin aivan väärässä olikaan).
— "Mitenkä? Puhdistaako Belogorin linnaa?" sanoi hän viimein.
— "Minä takaan, että se onnistuu", vastasin minä kiihkeänä. "Sallikaa vaan minun mennä".
— "Ei maar, nuori mies", sanoi hän, päätään pyöritellen. "Kun on näin pitkä distanssi, niin vihollinen saattaa helposti katkaista teidän kommunikationinne strategillisen pääpunktin kanssa ja voittaa teidät kokonaan. Katkaista kommunikationi…"
Minä säikähdin, huomattuani hänen kiintyneen sotaselityksiin, ja kiirehdin keskeyttämään hänet.
— "Kapteeni Mironovin tyttäreltä", sanoin, "olen vast'ikään saanut kirjeen; hän pyytää apua. Shvabrin pakoittaa häntä tulemaan vaimoksensa".
— "Tosiaankin! Oh, tuo Shvabrin on oikein suuri Schelm (lurjus), ja jos hän puuttuu käsiini, niin käsken tuomita hänet 24:ssä tunnissa, ja me ammumme hänet linnan rinta-varustuksella! Mutta siksi malttia, malttia!…"
— "Malttia!" huusin raivoissani. "Hän sillä välin nai Maria
Ivanovnan!…"
— "Hoo!" vastasi kenraali. "Se ei ole vaarallista: parempi on hänen toistaiseksi olla Shvabrinin vaimona, Shvabrin saattaa suojella häntä; sitten kuin Shvabrin on ammuttu, niin Jumala antaa hänelle toisia sulhasia. Kauniiden leskien ei tarvitse kauan odottaa tyttöinä, se on minä tarkoitan, että nuori leski saa miehen pikemmin kuin tyttö".
— "Ennen menen kuolemaan", kiljasin vimmastuneena, "ennen kuolen kuin annan hänet Shvabrinille!"
— "Ta-ta-ta!" sanoi ukko. "Nyt minä ymmärrän: sinä, näen mä, olet rakastunut Maria Ivanovnaan. No, se on aivan toinen asia. Mies parka! Mutta minä en kumminkaan saata antaa sinulle komppaniaa ja 50 kasakkaa. Tämä ekspeditioni olisi varomattomuutta; minä en voi ottaa siitä edesvastausta päälleni".
Minä olin muserrettu; minä jouduin epätoivoon. Äkkiä iski ajatus mieleeni; mikä se oli, sen saa lukija tietää seuraavasta luvusta, kuten vanhat romaanin kirjoittajat sanovat.
YHDESTOISTA LUKU.
Rauhaton kylä.
Oli siihen aikaan jalopeura kylläinen.
— "Sä mitä tulet luolahani, poikanen?"
Hän kysyi lempeästi.
A. Sumarokov.
Kenraalin luota läksin kiireesti kortteeriini. Saveljitsh tervehti minua tavallisella murinallaan.
— "On sinulla vaan halua mennä juopuneitten rosvojen kimppuun! Onkos tuo nyt herrasmiehelle sopivaa? Sattuu paha hetki — olet mennyt mies. Enkä minä puhuisikaan, jos tappelisit Turkkilaisten tai Ruotsalaisten kanssa; mutta näistä ei viitsis puhuakaan".
Minä keskeytin hänet, kysyen, kuinka paljon minulla oli rahaa.
— "Kyll' on tarpeeksi", vastasi hän tyytyväisenä. "Kyllähän ne pahukset nuuskivat joka paikan, mutta sain minä sentään säilöön". Ja ukko otti taskustaan pitkän kudotun kukkaron täynnä hopearahoja.
— "No, Saveljitsh", sanoin minä; "anna minulle puolet, toisen puolen saat itsellesi. Minä lähden Belogorin linnaan".
— "Voi armas Pietari Andreitsh!" puhui ukko vapisevalla äänellä. "Älä kiusaa Jumalaa. Mikä pakko sinulla on lähteä matkaan tämmöisenä aikana, jolloin ei rosvoilta pääse ei niin mihinkään? Sääli sinä edes vanhempiasi, jos et itsestäsi huolikaan. Ja mitä sinä lähdet? Mitä hakemaan? Odota pikkuruisen: tulee sotaväkeä, rosvot otetaan kiinni, silloin saat mennä Jumalan nimeen vaikka minne".
Päätökseni oli järkähtämätön.
— "Ei auta enää keskustelut", vastasin ukolle. "Minun täytyy lähteä; minä en saata olla lähtemättä. Älä sure, Saveljitsh; Jumala on armollinen, kenties tapaamme vielä toisiamme! Älä nyt ole itara. Osta, mitä tarvitset, vaikka kolminkertaisesta hinnasta. Nämä rahat annan sinulle lahjaksi. Jos ei minua kolmen päivän perästä…"
— "Mitä nyt haasteletkaan", keskeytti Saveljitsh. "Ettäkö minä laskisin sinut yksinäsi! Älä unissakaan semmoista pyydä. Jos olet kerran päättänyt lähteä, niin minä menen myös, vaikka jalkapatikassa, mutta kas sinua vaan en jätä. Mitä minä täällä muurin takana yksinäni tekisin? Olenko minä ihan hullu? En mar, ja sano mitä sanot, mutta sinusta minä en luovu".
Saveljitshin kanssa ei ollut väittelemistä; minä sallin hänen varustautua matkaan. Puolen tunnin kuluttua nousin hevoseni selkään; Saveljitsh oli ilmaiseksi saanut eräältä kaupunkilaiselta laihan, ontuvan hevosen, jota isäntänsä ei enää jaksanut elättää. Niin tulimme kaupungin portille; vahdit päästivät meidät menemään, me läksimme Orenburgista.
Rupesi hämärtämään. Tieni kulki Berdin kylän ohitse, jossa Pugatshevilla oli asuntonsa. Suora tie oli tukossa; mutta arolla näkyi kaikkialla tuoreita kavion jälkiä. Minä ajoin kovaa ravia. Saveljitsh tuskin jaksoi pysyä perässäni ja alinomaa huuteli minulle:
— "Älä aja niin kovin! Herran tähden älä aja niin kovin! Eihän tämä kirottu koni pysy tuon pitkäkoipisen pahuksen perässä. Ja minnes sitä on kiiru? Olisipa pitoihin matka, niin sitten olisi toinen juttu, mutta suoraa tietähän tämä on surman suuhun… Pietari Andreitsh! Kultainen Pietari Andreitsh … auta hyvä Jumala! hukkaanhan joutuu lapsi tuolla tavalla!"
Pian rupesi välkkymään valkeita Berdin kylästä. Me saavuimme kaivoksille, kylän ainoille varustuksille. Saveljitsh pysyttelihe perässä, taukoomatta vaikeroiden. Minä luulin pääseväni onnellisesti kylän ohitse, mutta äkkiä huomasin edessäni viisi talonpoikaa, nuijat kädessä. Nämä olivat Pugatshevin kortteerin etuvartijoita. Meiltä kysyttiin keitä olimme. Tunnussanaa tuntematta aioin ääneti ajaa heidän ohitsensa, mutta he piirittivät minut heti kohta ja yksi heistä tarttui hevoseni suitsiin. Minä tempasin miekkani ja löin häntä päähän; lakki pelasti hänen henkensä, hän horjahti kumminkin ja päästi suitset käsistään. Muut pelästyivät ja juoksivat pakoon; tätä hetkeä käytin hyödykseni ja ajaa karautin eteenpäin.
Lähenevän yön pimeydessä olisinkin saanut vaarat vältetyiksi, mutta äkkiä katsahdin taakseni ja huomasin, ett'ei Saveljitshia ollutkaan perässä. Ukko parka ei ollut päässyt ontuvalla hevosellaan pakoon. Mitä oli tekeminen? Odoteltuani hetkisen, käännyin häntä pelastamaan.
Kaivosta lähestyessäni kuulin kaukaa melua, huutoja ja Saveljitshin äänen. Minä joudutin hevoseni juoksua ja tapasin uudestaan äsköiset vartijat. Saveljitsh oli heidän keskellänsä. Kiljaisten he syöksivät kimppuuni ja samassa vetivät minut hevosen selästä maahan. Yksi heistä, nähtävästi johtaja, ilmoitti vievänsä meidät heti kohta keisarin luokse ja lisäsi:
— "Hänellä sitten on valta määrätä: hirtetäänkö teidät koht'sillään, vai odotetaanko Jumalan päivää".
Minä en vastustanut, Saveljitsh noudatti esimerkkiäni, ja niinpä läksivät vartijat juhlallisesti kuljettamaan meitä.
Kaivoksen yli päästyämme tulimme kylään. Kaikissa tuvissa paloi valkea. Huutoa ja melua kuului kaikkialta. Kadulla oli paljo kansaa; mutta pimeässä ei meitä kukaan huomannut eikä tuntenut minussa Orenburgilaista upseeria. Meidät vietiin tien risteyksissä olevaan taloon. Portilla oli muutamia viinatynnyreitä ja kaksi tykkiä.
— "Täss' on hovi", sanoi yksi talonpojista; "heti kohta ilmoitetaan teidät". Hän meni tupaan. Minä katsahdin Saveljitshiin: ukko luki rukouksia, silmiänsä ristien. Pitkän ajan perästä tuli talonpoika takaisin ja sanoi:
— "Tule, keisari käski tuota upseerin sisään".
Minä astuin tupaan eli hoviin, joksi sitä talonpojat nimittivät. Pöydällä paloi kaksi talikynttilää; seinät oli koristettu kultapaperilla; muutoin oli kaikki niinkuin talonpoikaisessa tuvassa on tavallista: lavitsat, pöytä, katosta nuorassa riippuva pesukannu, naulassa pyyhin, nurkassa hiilikoukku, leveällä uunin arinalla savi-astioita. Pugatshev istui jumalan-kuvain alla, käsi mahtavasti puuskassa. Hänen yllään oli punainen kauhtana ja korkea lakki päässä.
Hänen lähellään seisoi muutamia hänen päätovereistaan, teeskennellen matelevaa nöyryyttä. Tieto Orenburgilaisen upseerin tulosta oli nähtävästi herättänyt kapinoitsijoissa suuren uteliaisuuden; he olivat päättäneet vastaan ottaa minut hyvin mahtavasti.
— "Aha, herra upseeri!" sanoi Pugatshev vilkkaasti. "Mitä kuuluu? Mikä on asiasi?"
Minä sanoin olevani omilla asioillani ja että hänen väkensä oli pysäyttänyt minut.
— "Millä asioilla?" kysyi hän.
Minä en tiennyt mitä vastata. Pugatshev, luullen, etten minä tahdo ilmoittaa asiaani muitten kuullen, kääntyi seuralaisiinsa ja käski heidän astua ulos. Kaikki tottelivat, paitsi kahta, jotka eivät liikahtaneet paikaltaan.
— "Puhu rohkeasti näiden kuullen", sanoi Pugatshev; "heiltä en salaa mitään".
Minä vilkasin valakeisarin suosikkeihin. Toisella heistä, joka oli kivulloinen, kyyristynyt ja harmaapartainen ukko, ei ollut mitään merkillistä ulkomuodossaan, paitsi sinistä nauhaa, joka oli kiinnitetty yli rinnan harmaalle takille. Hänen toveriansa sitä vastaan en unohda milloinkaan. Hän oli iso, tukeva ja harteva mies, noin 45 vuoden iässä. Sakea punertava parta, harmaat välkkyvät silmät, nenä ilman sieraimia ja punaiset täplät otsassa ja poskilla antoivat sanomattoman oudon lauseen hänen rokon-arpisille, leveille kasvoillensa. Hänen yllään oli punainen paita, kirgisiläinen pitkä-nuttu ja jalassa kasakan roimahousut, Ensimmäinen (niinkuin sittemmin sain tietää) oli karannut korpraali Beloborodov; toinen oli Afanasii Sokolov (liikanimeltänsä Hlopusha) rangaistu pahantekijä, jo kolmasti karannut Siperian kaivoksista. Huolimatta tunteista, jotka yksinomaisesti valtasivat minua, veti tämä seura, johon näin äkkiä olin tullut, suurissa määrin huomiotani puoleensa. Pian saattoi minut taas entiselleni Pugatshevin kysymys:
— "Puhu: mille asialle läksit Orenburgista?"
Omituinen ajatus iski mieleeni: minusta näytti, että Sallimus, joka toistamiseen oli saattanut minut Pugatshevin luokse, antoi minulle tilaisuutta aikomukseni toimeenpanemiseen. Minä päätin käyttää sitä hyödykseni ja, ennättämättä oikein punnitakaan päätöstäni, vastasin Pugatsheville:
— "Olin matkalla Belogorin linnaan, pelastamaan orpoa, jolle tehdään pahaa siellä".
Pugatshevin silmät iskivät tulta.
— "Kuka minun väestäni uskaltaa tehdä orvolle pahaa?" kiljasi hän.
"Olkoon hän herra tai narri, hän tuomitaan. Sano, kuka se on?"
— "Shvabrin se on", vastasin minä. "Hän pitää vankeudessa tyttöä, jonka sinä näit pappilassa sairaana, ja tahtoo väkisinkin naida hänet".
— "Kyllä minä Shvabrinin opetan!" sanoi Pugatshev vihaisesti. "Hän saa katua omankäden-oikeuttansa ja pahaa käytöstänsä ihmisiä kohtaan! Minä hirtätän hänet".
— "Salli minun sanoa sananen", virkkoi Hlopusha käheällä äänellä. "Sinä kiirehdit panemaan Shvabrinia linnan päälliköksi ja nyt kiirehdit häntä hirtättämään. Sinä olet jo loukannut kasakoita, panemalla aatelismiehen heidän päällikökseen; älä nyt peloita aatelisia, rangaisten heitä ensimmäisestä syytöksestä".
— "Ei maksa mokomia sääliä eikä armahtaa", sanoi sininauhainen ukko. "Shvabrinia kyllä sopii rangaista, mutta eipä haittaisi tutkistella herra upseeriakin kelpo lailla: millä asialla hän oikeastaan on. Jos hän ei tunnusta sinua keisariksi, niin mitäpäs hän oikeuttakaan sinulta hakisi; jos taasen tunnustaa, niin miksikäs hän tähän päivään saakka on ollut Orenburgissa vihollistesi kanssa? Etköhän käskisi viedä häntä kansliahnoneesen ja virittää siellä valkea; niin vaan minusta näyttää, että hän on Orenburgin päällikköjen lähettämä".
Vanhan hirtehisen logiiki näytti minusta hyvin vakuuttavalle. Pintaani karmi, ajatellessani kenen käsissä minä olin. Pugatshev huomasi hämmästykseni.
— "No, herra upseeri?" sanoi hän minulle silmää iskien. "Sotamarskini taitaa vaan puhua totta. Mitä arvelet?"
Pugatshevin leikillisyys rohkaisi minua uudelleen. Tyyneesti vastasin, että olen hänen vallassaan ja että hän saa tehdä minun kanssani mitä tahtoo.
— "Hyvä", sanoi Pugatshev. "Virkas nyt, millaisessa tilassa teidän kaupunkinne on".
— "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."
— "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"
Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.
— "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä, kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".
Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi
Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.
— "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet? Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta omalla-tunnollasi?"
— "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se sääli sinuun on tullut?"
— "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä, vaan en ämmän juoruilla".
Ukko kääntyi pois ja jupisi: "repale-nenä!…"
— "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten nyhtäisi tuota parran pahaistasi".
— "Herrat kenraalit!" julisti Pugatshev mahtavasti; "älkää riidelkö! Vähät siitä, vaikka kaikkikin Orenburgin koirat nytkisivät saman poikkipuun alla; mutta paha jos omatkin koirat rupeavat hampaitaan toisillensa irvistämään. Sopikaa pois!"
Hlopusha ja Beloborodov eivät sanoneet sanaakaan, vaan vihaisesti katselivat toisiansa. Minä huomasin välttämättömäksi kääntää toisaalle puheen, joka olisi saattanut päättyä minulle varsin epäedullisella tavalla. Senpä vuoksi kääntyen Pugatsheviin, sanoin hänelle iloisesti:
— "Niin! Olin vähällä unohtaa kiittää sinua hevosesta ja turkista. Ilman sinun apuasi en olisi päässytkään kaupunkiin, vaan olisin paleltunut tielle".
Vehkeeni onnistui. Pugatshev kävi iloiseksi.
— "Maksettuna velka kauniin", sanoi hän, iskien silmää. "Kerropas nyt, mitä se tyttö sinuun koskee, jota Shvabrin kohtelee pahasti? Kunhan vaan ei olisi tuommoinen sydän käpynen, vai mitä?"
— "Hän on morsiameni", vastasin, nähtyäni tuulen kääntyneen ja pitämättä tarpeellisena salata totuutta.
— "Morsiamesi, niinkö?" huudahti Pugatshev. "Miks'etkäs ole ennen sanonut sitä? Hei, me naitamme teidät ja juomme häissänne!" Kääntyen sitten Beloborodoviin, hän jatkoi: "Kuules, sotamarski! Me ollaan herra upseerin kanssa vanhoja ystäviä, käydäänpäs illalliselle; aamu iltaa viisahampi. Huomenna saamme sitten nähdä, mitä on tehtävä".
Mielelläni olisin kieltäynyt tästä tarjotusta kunniasta, mutta se ei käynyt laatuun. Kaksi nuorta kasakkatarta, talon isännän tyttäriä, kattoivat pöydän valkoisella liinalla; toivat sitten leipää, kalalientä ja muutamia viina- ja olutpulloja, ja niin olin toistamiseen samassa pöydässä Pugatshevin ja hänen hirveiden kumppaniensa kanssa.
Mässäämistä, jota minun vastoin tahtoanikin täytyi olla katsomassa, kesti myöhäiseen yöhön. Viimeinkin rupesi päihtymys saamaan valtaa. Pugatshev nukkui istualleen, hänen kumppaninsa nousivat ja viittasivat minulle jättämään hänet. Minä läksin ulos heidän kanssaan. Hlopushan käskystä vei vartija minut kansliahuoneesen, jossa tapasin Saveljitshin ja jonne meidät jätettiin lukon taakse. Ukko oli niin hämmästynyt kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, ettei kysynyt minulta mitään. Hän pani maata pimeässä ja kauan aikaa vielä huokaili ja voivotteli; viimein rupesi hän kuorsaamaan. Minä vaivuin ajatuksiini, jotka eivät sallineet minun silmäänikään ummistaa koko yössä.
Aamulla tultiin minua kutsumaan Pugatshevin luo. Minä läksin. Hänen portillansa seisoi kuomi, jonka eteen oli valjastettu kolme tatarilaista hevosta. Kansa tunkieli kadulla. Porstuvassa tuli Pugatshev vastaani; hän oli matkapuvussa, turkit yllä ja kirgisiläinen lakki päässä. Eiliset kumppalit olivat hänen ympärillään, nöyrinä ja matelevina, — vastakohta asianlaidalle eilen illalla. Pugatshev tervehti minua iloisesti ja käski istua viereensä kuomiin.
Me istuimme.
— "Belogorin linnaan!" sanoi Pugatshev leveä-harteiselle
Tatarilaiselle, joka seisoen ohjasi hevosia.
Sydämmeni sykähti. Hevoset läksivät liikkeelle, aisakello soi, kuomi kiiti nopeasti.
— "Seis! Seis!" kuului ääni, minulle hyvinkin tuttu, ja minä näin
Saveljitshin juoksevan vastaamme. Pugatshev käski pysäyttää hevoset.
— "Armas Pietari Andreitsh!" huusi ukko, "älä jätä minua vanhoilla päivilläni yksikseni keskelle näitä rosv…"
— "Kas vanhaa vaaria!" sanoi Pugatshev! "Yhtehen yhdyttiin taas! Istu nyt kuskilaudalle".
— "Kiitos, hyvä herra, kiitos ja kunnia, isä armas!" puheli Saveljitsh, käyden istumaan. "Suokoon sinulle Jumala onnea ja pitkää ikää siitä, ettäs olit niin hyvä minulle, vanhalle äijälle! Ikäni rukoilen nyt Jumalaa puolestasi, enkä enää puhu jäniksen-nahkaisesta turkista sanaakaan".
Nuo alituiset muistutukset jäniksen-nahkaisesta turkista olisivat saattaneet viimeinkin suututtaa Pugatshevin aika lailla. Onneksi hän ei kuullut ukon sopimatonta viittausta tahi ei viitsinyt vastata siihen. Hevoset läksivät juoksemaan; kansa kaduilla seisahteli ja kumarsi syvään. Pugatshev nyykäytteli päätään kummallekin puolelle. Tuokion kuluttua olimme jättäneet kylän ja kiidimme nyt sileätä tietä myöten.
Helppo on arvata, mimmoiset tunteet minut tällä hetkellä valtasivat. Muutaman hetken perästä olin näkevä sen, jonka jo luulin kadottaneeni. Minä kuvailin mielessäni yhtymisemme hetkeä … ajattelin myös sitä miestä, jonka käsissä minun kohtaloni oli ja jonka kanssa olin tullut salaiseen yhteyteen kummallisten sattumusten kautta. Minä muistin, kuinka huimapäinen, julma ja verenhimoinen oli hän, joka nyt tahtoi pelastaa armaani! Pugatshev ei tiennyt hänen olevan kapteeni Mironovin tyttären; Shvabrin vihoissaan saattaa ilmoittaa hänelle kaikki; saattaapa Pugatshev muullakin tavoin saada asiasta selon … kuinka silloin Maria Ivanovnan käy? Pintaani karmi ja hiukset nousivat päässäni pystyyn…
Pugatshev keskeytti äkkiä miettimiseni, kysyen minulta:
— "Mitäs aattelet, herra upseeri?"
— "Onpa tässä ajattelemista kyllä", vastasin. "Minä olen upseeri ja vapasukuinen; eilen vielä taistelin sinua vastaan, ja tänään istun kanssasi samassa reessä, ja koko elämäni onni riippuu sinusta".
— "Peloittaako sua?" kysyi Pugatshev.
Minä vastasin, että kun kerran ennenkin olin saanut armon, niin toivon nytkin samaa, vieläpä hänen apuansakin.
— "Ja oikeassa oletkin, Jumal'auta!" sanoi hän. "Näithän kuinka meidän miehet karsaasti katsoivat sinuun; vanha ukko väitti vielä tänä aamunakin, että sinä olet vakoja ja että ensin pitäisi sinua tutkia ja sitten hirttää sinut; mutta minä en suostunut", lisäsi Pugatshev matalammalla äänellä, jott'eivät Saveljitsh ja kuski kuulisi, "minä en suostunut, muistaen sinulta saamaani viinaryyppyä ja jäniksen-nahkaista turkkia. Näethän, etten minä ole niin verenhimoinen, kuin teikäläiset minusta puhuvat".
Minä muistin Belogorin linnan valloitusta, mutta en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä; minä en sanonut mitään.
— "Mitä minusta Orenburgissa arvellaan?" kysäsi hän hetken perästä.
— "Arvelevat vaan sinua kovaksi mieheksi, jota on vaikea voittaa".
Valekeisarin kasvot ilmoittivat tyytyväistä itserakkautta.
— "Niin!" sanoi hän iloisesti. "Kyllä minä osaan sotaa käydä. Onko teille Orenburgiin tullut tietoja Jusejevin tappelusta? Neljäkymmentä kenraalia on kaatunut, neljä armeijaa on otettu vangiksi. Mitäs arvelet: kestäisiköhän Preussin kuningas minua vastaan?"
Rosvon kerskaaminen huvitti minua.
— "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää vertoja Fredrikille?"
— "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin vastaan".
— "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"
Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:
— "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki, ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun päälläni".
— "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"
— "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.
Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?
Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"
— "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin tykkiin ja ammuttiin".
— "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee, että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä kolme? — Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta verta, minä raadoista elän. — Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä, kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran, nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! — Miltä sinusta näyttää kalmukkilainen satu?"
— "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella on mielestäni juuri raadon syömistä".
Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä… Pian näkyi Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni; neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.
KAHDESTOISTA LUKU.
Orpo.
Kuinpa meidän omenapuulla
Ei ole latvaa eikä haaroja,
Niinpä meidän hovin neidolla
Ei ole isää eikä äitiä,
Ei, joka varustaisi impyen
Ei, joka siunajaisi impyen.
Häälaulu.
Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.
— "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"
Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.
Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan, jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa. Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:
— "Tarjoa herra upseerille myös".
Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi sitten äkkiä:
— "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet minulle!"
Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.
— "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole vartioituna… Hän on sairas… Hän makaa ylhäällä".
— "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.
Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria
Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.
Rappusilla pysähtyi Shvabrin.
— "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".
Minä säpsähdin.
— "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.
— "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele: olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon. Herra upseeri, seuraa minua!"
Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:
— "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".
— "Avaa ovi!" käski Pugatshev.
Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen. Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni ja me astuimme sisään.
Minä katsahdin ja — kauhistuin. Lattialla, repaleisissa talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää. Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein — en muista.
Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:
— "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"
— "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä kuolenkin, jos ei minua pelasteta".
Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.
— "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä olet ansainnut?"
Shvabrin lankesi polvilleen… Silloin ylönkatse tukautti minussa kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.
— "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:
— "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen keisari".
Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.
— "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan? Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"
Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin ehdotuksen, vimmastui.
— "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin, minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".
Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.
— "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.
— "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.
— "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".
— "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori, että petti heidät".
— "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella, "en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo tietääkään… Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni. Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta…"
Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.
— "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon Jumala teille sopua ja rakkautta!"
Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla. Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.
Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä kolkutin.
— "Kuka siellä?" kysyi Palashka.
Minä sanoin nimeni.
Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:
— "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina
Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".
Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.
— "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten! Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi poloista!… Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"
— "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".
Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta (joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva siunailemaan.
— "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä, laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan aika konna!"
Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.
Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä. Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.
Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös mieleemme entiset onnelliset ajat… Me itkimme kumpainenkin… Vihdoin rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan, joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin. Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen sotilaan tytärtä.
— "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani. Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa".
Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli välillämme kaikki varmaksi päätetty.
Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla, mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä, pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta, joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.
Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä, kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:
— "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"
Me kohtasimme tosin … mutta kuinka toista oli silloin!
Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.
Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.
— "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala siunausta!"
Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle. Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi Belogorin linnan.