Maria Ivanovna punastui.
— "Luulisin…" sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".
— "Mistä sen päätätte?"
— "Hän on kosinut minua".
— "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"
— "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".
— "Ja te kielsitte?"
— "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen suudella häntä kaikkien nähden … niin en! en tässä maailmassa!"
Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa. Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.
Kauan minun ei huolinut odottaa. Samana päivänä, sepitellessäni elegiaa ja pureskellessani kynää, loppusointua odotellen, kolkutti Shvabrin akkunaani. Minä heitin pois kynän, otin miekkani ja läksin ulos.
— "Mitäpäs viivyttelemisestä?" sanoi Shvabrin minulle; "nyt ei meitä kukaan huomaa. Lähtekää joen rannalle, siellä ei meitä häiritä".
Me läksimme sanaakaan puhumatta. Laskettuamme alas jyrkkää polkua, pysähdyimme aivan joen rannalle ja vedimme miekat. Shvabrin oli taitavampi minua, — minä sitä vastoin väkevämpi ja rohkeampi. Monsieur Beaupré, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli antanut minulle muutamia tunteja miekkailussa, ja nepä nyt käytin hyödykseni. Shvabrin ei ollut luullut saavansa minussa niin ankaraa vastustajaa. Pitkään aikaan emme saaneet tehneeksi toisillemme mitään vahinkoa; viimein, huomattuani Shvabrinin rupeavan väsymään, aloin minä kovemmin ahdistaa ja pakoitin hänet jo melkein veteen. Samassa kuulin kovasti lausuttavan nimeäni. Minä katsahdin taakseni ja huomasin Saveljitshin, joka juoksi luokseni polkua myöten… Samassa tunsin kipeän piston rinnassani, alapuolella oikeata olkapäätä; minä kaaduin hermotonna maahan.
VIIDES LUKU.
Rakkaus.
Oi sä tyttö, tyttö kaunoinen!
Älä nuorra mene miehelään;
Kysy, tyttönen, isält, äidiltä,
Isält', äidiltä, sukulaisilta;
Hanki ymmärrystä ja taitoa,
Hanki taitoa, myötäjäisiä.
Kansanlaulu.
Mua paremman jos saat, unohdat mun,
Mua huonomman jos saat, mua muistat.
Samoin.
Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.
— "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.
— "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna vaan nyt jo viidettä vuorokautta".
Yritin kääntyä, mutten jaksanut.
— "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.
Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.
— "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.
— "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
Sanokaas…"
En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen kasvoillaankin.
— "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"
Maria Ivanovna keskeytti hänet.
— "Älä puhele paljoa sairaan kanssa", sanoi hän. "Hän on vielä heikkona". Sen sanottuaan Maria Ivanovna läksi, sulkien hiljalleen oven mennessänsä.
Ajatukseni aaltoilivat sinne tänne, Niin muodoin olin kapteenin huoneessa; Maria Ivanovna kävi minua katsomassa. Minä yritin kysyä jotakin Saveljitshilta, mutta ukko rupesi pyörittämään päätänsä ja tukki korvansa. Minä harmissani ummistin silmäni ja pian nukuin.
Herättyäni kutsuin Saveljitshia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelin-omainen äänensä minua tervehti. En osaa kuvailla suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Minä otin hänen kätensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneleitä. Masha ei ottanut kättään pois … ja yht'äkkiä hänen huulensa kajasivat poskeeni ja minä tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kuohahtivat.
— "Armas Maria Ivanovna", lausuin hänelle; "tule vaimokseni, tee minut onnelliseksi".
— "Rauhoittukaa, herran tähden!" sanoi hän äkkiä, irroittaen kätensä. "Tilanne on vielä vaarallinen: haava saattaa aueta. Säästäkää itseänne edes minun tähteni".
Sen sanottuansa meni hän pois, jätettyään minut riemun hurmoksiin. Onni herätti minut henkiin. Hänet saan omakseni! hän rakastaa minua! Tämä ajatus oli nyt koko maailmani.
Siitä pitäin lisääntyivät voimani päivä päivältä. Lääkärinäni oli linnueen parran-ajaja, sillä muuta lääkäriä linnassa ei ollut. Nuoruus ja luonto jouduttivat paranemistani. Koko kapteenin perhe hoiteli minua. Maria Ivanovna ei poistunut luotani.
Arvattavasti otin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jatkaakseni keskeynyttä tunnustustani, ja Maria Ivanovna kuunteli puhettani kärsivällisesti loppuun asti. Hän teeskentelemättä tunnusti lempivänsä minua ja sanoi vanhempainsa tulevan iloisiksi hänen onnestaan.
— "Mutta mieti tarkoin", lisäsi hän; "eivätköhän sinun vanhempasi pane vastaan?"
Minä vaivuin ajatuksiini. Äitini hellyyttä en epäillyt; mutta, tuntiessani isäni luonteen ja mielipiteet, tiesin jo ennakolta, ettei rakkauteni häntä suuresti liikuta ja että hän on pitävä sitä nuoren miehen kevytmielisyytenä. Minä ilmoitin ajatukseni vilpistelemättä Maria Ivanovnalle, mutta päätin kumminkin kirjoittaa isälleni niin kauniilla sanoilla kuin mahdollista ja pyytää häneltä isällistä siunausta. Minä näytin kirjeeni Maria Ivanovnalle, ja hänen mielestänsä se oli niin liikuttava ja niin vakuuttava, ett'ei sen vaikutusta ensinkään ollut epäileminen. Kaikella nuoruuden ja rakkauden luottamuksella antautui hän helläin tunteittensa valtaan.
Shvabrinin kanssa sovimme me paranemiseni ensi päivinä. Ivan Kusmitsh, nuhdellen minua kaksintaistelusta, sanoi:
— "Voi, Pietari Andreitsh! Oikeutta myöten pitäisi minun panna sinut arestiin, mutta oletpa jo saanut tarpeeksi rangaistusta. Mutta Aleksei Ivanitsh se yhä istuu jyväaitassa vartioituna, ja hänen miekkansa on Vasilisa Jegorovnan huostassa lukon takana. Tehköön nyt siellä katumusta ja parannusta".
Minä olin liian onnellinen, saattaakseni kantaa sydämmessäni vihaa. Minä rupesin pyytämään, että Shvabrin päästettäisiin vapaaksi, ja hyväntahtoinen kapteeni, vaimonsa suostumuksella, täytti pyyntöni. Shvabrin tuli luokseni ja lausui olevansa hyvin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut; hän tunnusti olevansa yksinään syypää ja pyysi minua unohtamaan tämän tapauksen. Minä kun luonnostani en ole pitkävihainen, niin annoin hänelle anteeksi riitamme ja haavani, jonka olin saanut häneltä. Hänen parjauksensa selitin loukatun itserakkauden ja hylätyn rakkauden suuttumukseksi ja jalomielisesti puolustin onnetonta riitaveljeäni.
Pian paranin ja muutin omaan majapaikkaani. Kärsimätönnä odottelin vastausta kirjeeseni, uskaltamatta toivoa ja koettaen karkoittaa surullisia aavistuksia. Vasilisa Jegorovnalle ja hänen miehellensä en ollut vielä puhunut mitään, mutta siitä olin vakuutettu, ett'ei ilmoitukseni olisi heitä kummastuttanut. Me emme koettaneet salata heiltä tunteitamme ja olimme jo ennakolta vakuutetut heidän suostumuksestansa.
Kerran aamulla tuli Saveljitsh luokseni, tuoden kirjeen. Minä sieppasin sen vavisten käteeni. Päällekirjoitus oli isäni käsialaa. Tämä jo tiesi jotain merkillistä, sillä äiti se minulle tavallisesti kirjeitä kirjoitti; isä vaan liitti loppuun muutamia rivejä. Pitkään aikaan en avannut kirjettä; lukemistani lukien juhlallista päällekirjoitusta: "Pojalleni Pietari Andrejevitsh Grinev'ille Orenburgin kuvernementtiin, Belogorin linnaan". Koetin käsi-alasta arvata, millä tuulella isä oli ollut kirjettä kirjoittaessaan; viimeinkin päätin avata sen, ja jo ensi riveistä huomasin, että asia oli mennyt aivan päin mäntyyn. Kirje kuului näin:
"Poikani Pietari! Kirjeesi, jossa pyydät vanhempiesi siunausta ja suostumusta avioliittoosi Maria Ivanovna Mironovin kanssa, saimme tämän kuun 15 p:nä. Minä en anna sinulle siunaustani enkä suostumustani, vieläpä aion tulla kimppuusi ja rangaista sinua kujeistasi kelpo lailla, kuin poika nulikkaa konsanaankin, huolimatta, ettäs olet upseeri, sillä sinä olet osoittanut olevasi mahdoton kantamaan miekkaa, jonka olet saanut isänmaan puolustusta varten etkä suinkaan tappeluja varten samallaisten tyhjäntoimittajain kanssa kuin itsekin olet. Viipymättä olen kirjoittava Andrei Karlovitshille ja pyytävä, että sinut muutettaisiin Belogorin linnasta jonnekin kauemmas, jossa hulluus haihtuisi päästäsi. Äitisi, saatuaan tietää taistelustasi ja siitä, että olet haavoitettu, kääntyi surusta tautivuoteelle. Mitähän sinustakin tulee? Rukoilen Jumalaa, että vielä parantaisit itsesi, vaikk'en uskalla toivoakaan niin suurta armoa.
Isäsi A. G."
Tämä kirje nostatti minussa erilaisia tunteita. Kovat sanat, joita isä oli liiaksikin käyttänyt, kipeästi loukkasivat minua. Halveksiminen, jolla hän mainitsi Maria Ivanovnaa, oli mielestäni yhtä sopimatonta kuin väärääkin. Minua kauhisti, ajatellessani, että minut muutetaan toisaalle Belogorin linnasta; mutta kaikista enemmin oli mieleni paha äitini sairastumisesta. Minä olin vihoissani Saveljitshille, sillä olin vakuutettu vanhempain saaneen hänen kauttansa tietoa taistelustani. Astuen edes takaisin ahtaassa huoneessani, pysähdyin hänen eteensä ja virkoin, tuimasti katsahtaen häneen:
— "Eikö siinä kylläksi, että minä sinun tähtesi sain haavan ja olin koko kuukauden haudan partaalla; tahdotko vielä äitinikin hautaan?"
Saveljitsh hämmästyi kuin olisi ukon nuoli iskenyt häneen.
— "No, mutta", sanoi hän, melkein itkien, "mitäs ihmeitä puhutkaan? Minäkö syynä siihen, ettäs haavan sait! Minä, totta Jumaliste, juoksin luoksesi suojellakseni omalla rinnallani sua Aleksei Ivanitshin miekalta, mutta vanha ja kömpelö kun olen, niin en ennättänyt. Mutta mitäs minä sitten olen tehnyt äidillesi?"
— "Mitäkö olet tehnyt?" vastasin. "Kuka käski sinun kannella päälleni? oletko asetettu vakojaksi ympärilleni?"
— "Minäkö kantelin?" huudahti Saveljitsh itkusilmin. "Herrainen aika! Luepas sitten, luepas mitä minulle vanha herra kirjoittaa, siinä näet kuinka olen kannellut".
"Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman, kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon lailla parannettu".
Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta ukko ei leppynyt.
— "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän; "vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar, Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan päiten!"
Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni. Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän tuli kuistilla vastaani.
— "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin kalpea!"
— "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.
Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja sanoi vapisevalla äänellä:
— "Kaiketi ei minun ole sallittu… Sukulaisenne eivät tahto minua perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon, Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen…"
— "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse; he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä… He siunaavat meitä … me astumme vihille … ja sitten, aikaa voittaen, saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi…"
— "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi, minä sitten teidän molempain edestä…"
Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi läksin kotiani.
Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.
— "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää eripuraisuutta isän ja pojan välille".
Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se kuului sanasta sanaan näin:
"Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"
"Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua, orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä, jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen, rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov. Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut, ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus, koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat terveiset.
Teidän uskollinen palvelijanne.
Arhip Saveljitsh".
Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle; äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.
Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua. Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan. Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen vireyteen.
KUUDES LUKU.
Pugatshevin kapina.
Kuulkaa te, miehet nuoret, nyt,
Mitä kertoelemme me vanhukset.
Laulu.
Ennenkuin ryhdyn kertomaan omituisia tapauksia, jotka minä sain omin silmin nähdä, tulee minun sanoa muutama sana Orenburgin kuvernementin tilasta 1773 vuoden lopulla.
Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin, ja yhteiskunnalliseen elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta alituista silmällä pitoa. Sopiviin paikkoihin rakennettiin linnoja ja niihin lähetettiin asumaan kasakoita, jotka ammoisista ajoista saakka olivat asuneet Uralin (Jaik-virran) rannoilla. Mutta Uralin kasakat, joiden olisi tullut voimassa pitää rauhaa ja turvata näitä seutuja, rupesivat itsekin jonkun ajan kuluttua kapinoitsemaan. Vuonna 1772 nostivat he pääkaupungissaan ilmi-kapinan. Siihen oli syynä ankaruus, jolla kenraali-majori Traudenberg koetti saada sotajoukkoansa kurissa-pidetyksi. Seurauksena tästä oli, että Traudenberg murhattiin julmalla tavalla ja hallitus muutettiin. Kapina saatiin viimein tukahdutetuksi kartesseilla ja kovilla rangaistuksilla.
Tämä oli tapahtunut joku aika ennen minun tuloani Belogorin linnaan. Kaikki oli jo tyyntynyt; siltä ainakin näytti. Hallitus oli liian pian uskonut kavalain kapinoitsijain katumusta: nämä yhä vaan toimivat salaisuudessa, odotellen sopivaa tilaisuutta, nostaaksensa uudelleen melua.
Palajan kertomukseeni.
Kerran illalla, lokakuun alussa v. 1773, istuin yksinäni kotona, kuunnellen syksyisen tuulen ulvomista ja katsellen pilviä, jotka kiitelivät kuun alatse. Tultiin kutsumaan minua linnanpäällikön luokse. Minä läksin paikalla. Siellä olivat Shvabrin, Ivan Ignatjitsh ja kasakkain ala-upseeri. Huoneessa ei ollut Vasilisa Jegorovnaa eikä Maria Ivanovnaakaan. Kapteeni tervehti minua huolestuneen näköisenä. Hän sulki ovet, käski kaikkien istua, paitsi kasakkaa, joka seisoi ovella, otti taskustaan paperin ja sanoi meille:
— "Herrat upseerit! Tärkeä uutinen! Kuulkaas mitä kirjoittaa kenraali".
Hän pani silmälasit silmilleen ja luki seuraavan kirjeen:
"Herra komendantille Belogorin linnassa.
Kapteeni Mironoville.
Salaista.
Täten ilmoitan teille, että vartijoiltansa karannut Donin kasakka ja lahkolainen Emeljan Pugatshev, suurella julkeudella ottaen itselleen keisari vainajan Pietari III:n nimen, on koonnut rosvojoukon, nostattanut väkeä kapinaan Uralin tienoilla ja on jo valloittanut sekä hävittänyt muutamia linnoja, ryöstäen niitä ja murhaten ihmisiä. Senvuoksi, saatuanne tämän, tulee teidän, herra kapteeni, viipymättä ryhtyä asianmukaisiin toimiin mainitun pahantekijän ja petturin vastustamiseksi ja kenties täydelliseksi kukistamiseksikin; jos hän tulisi teille uskottua linnaanne ahdistamaan".
— "Ryhtyä asianmukaisiin toimiin!" virkkoi kapteeni, ottaen pois silmälasit ja käärien paperin kokoon. "Helppo, näet, tuo on sanoa. Pahus näkyy olevan väkevä; meillä taasen on kaikkiansa sata kolmekymmentä miestä, lukematta kasakoita, joihin ei juuri paljoa käy luottaminen, älä ota onkeesi tätä sinä, Maksimitsh" (Kasakka naurahti). "Mutta mikäs auttaa, herrat? Olkaa vireät! Asettakaa vartijat ja yöpatrullit; jos vihollinen tulee, pankaa portit kiinni. Pidä tarkalla silmällä kasakoita, Maksimitsh. Tykki on tarkastettava ja puhdistettava. Mutta ennen kaikkea, pitäkää asia aivan salassa, ettei linnassa kukaan saisi tästä ennen aikoja tietoa".
Nämä käskyt annettuaan, Ivan Kusmitsh päästi meidät menemään. Minä läksin yhdessä Shvabrinin kanssa, haastellen siitä, mitä olimme kuulleet.
— "Mitähän tästä tulee; mitä arvelet?" kysyin häneltä.
— "Kuka sen tietää", vastasi hän; "saa nyt nähdä. Mitään erinomaista tästä minun mielestäni ei vielä ole. Jos taas…"
Hän vaikeni ja rupesi viheltämään jotakin franskalaista ariaa.
Huolimatta varovaisuudestamme, levisi kumminkin tieto Pugatshevin tulosta piankin koko linnaan. Ivan Kusmitsh, vaikka kunnioittikin suuresti vaimoansa, ei olisi millään muotoa uskonut hänelle virallisesti saamaansa salaisuutta. Saatuansa kirjeen kenraalilta, oli hän varsin taitavasti lähettänyt Vasilisa Jegorovnan pois kotoa, sanoen, että isä Gerasimille muka kuului tulleen Orenburgista kummallisia uutisia, joita hän pitää syvänä salaisuutena. Vasilisa Jegorovnan oli kohta ruvennut tekemään mieli pappilaan, jonne hän, Ivan Kusmitshin kehoituksesta, oli mukaansa ottanut Mashankin, jott'ei tälle tulisi ikävä kotona yksin.
Ivan Kusmitsh, jäätyään tällä lailla yksikseen kotiansa, oli heti lähettänyt meitä kutsumaan ja pannut Palashkan lukon taakse liiteriin, jott'ei tämä pääsisi kuuntelemaan.
Vasilisa Jegorovna palasi kotia, saamatta minkäännäköisiä uutisia, ja kuuli, että hänen poissa ollessaan oli Ivan Kusmitshin luona pidetty neuvottelua ja että Palashka oli ollut lukon takana. Hän huomasi nyt miehensä pettäneen hänet ja läksi ahdistamaan häntä kysymyksillä. Mutta Ivan Kusmitsh oli varustaunut rynnäkön varalta. Hän ei vähääkään käynyt hämille, vaan rohkeasti vastasi uteliaalle vaimolleen.
— "Niin näetkös, mammaseni, muijat täällä rupesivat uuneja lämmittämään oljilla, mutta kun siitä saattaa tulla tapaturmia, niin minä annoin kovan kiellon sitä vastaan ja käskin ämmäin lämmittää risuilla ja hakopuilla".
— "Mitäs varten sitten Palashka pantiin lukon taakse?"
Tämmöistä kysymystä Ivan Kusmitsh ei ollut ajatellutkaan; hän takertui sanoihinsa ja sanoi jotakin, joka ei ollut sitä eikä tätä. Vasilisa Jegorovna huomasi miehensä kavaluuden, mutta tietäen, ettei häneltä nyt mitään saisi urkituksi, lakkasi kyselemästä ja rupesi puhelemaan kurkuista, joita Akulina Pamfilovna suolaa aivan toisella tavalla. Vasilisa Jegorovna ei saanut koko yönä unta silmäänsä, eikä voinut suureksi surmaksensakaan arvata, mitä kummia se semmoinen asia mahtoi olla, jota ei hänelle ole uskottu.
Seuraavana päivänä, palaten kirkosta, näki hän Ivan Ignatjitshin, joka oli kiskomassa tykistä riepuja, kiviä, laskuja ynnä muuta soraa, jota lapset olivat sinne työnnelleet.
— "Mitähän nuo sotaiset varustukset tietävät?" arveli kapteenin rouva.
"Eivätköhän vaan odota Kirgisien päällekarkausta? Mutta olisikohan Ivan
Kusmitsh ruvennut salaamaan minulta semmoisia vähäpätöisiä asioita?"
Hän kutsui luokseen Ivan Ignatjitshin ja päätti lujasti saada selvän salaisuudesta, joka jo niin kauan oli vaivannut hänen uteliaisuuttansa.
Vasilisa Jegorovna lausui hänelle ensin pari sanaa taloudesta, niinkuin tuomari, joka aloittaa tutkintonsa sivuasioista heikontaakseen syytetyn varovaisuutta. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, hän huokasi syvään ja sanoi päätään heiluttaen:
— "Herra Jumala! Vai semmoista nyt kuuluukin! Mitähän tuostakin tulee?"
— "Älkää pelätkö, Vasilisa Jegorovna!" vastasi Ivan Ignatjitsh; "Jumala on armollinen; sotaväkeä meillä on tarpeeksi, ruutia yltä kyllin, tykin olen juuri puhdistanut. Kyllä me Pugatshevin rynnäkön kestämme".
— "Mikäs mies se Pugatshev sitten on?" kysyi kapteenin rouva.
Nyt vasta huomasi Ivan Ignatjitsh puhuneensa liikoja ja vaikeni. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Vasilisa Jegorovna pakoitti hänet ilmoittamaan koko asian, luvattuansa, ettei puhuisi siitä kellenkään.
Vasilisa Jegorovna pitikin sanansa eikä virkkanutkaan asiasta kellenkään, paitsi papin rouvalle, ja tällekin hän sen ilmoitti vaan siitä syystä, että pappilan lehmä oli arolla, jossa se helposti olisi saattanut joutua pahantekijäin käsiin.
Pian puhuttiin kaikkialla Pugatshevista. Jutut olivat erillaisia. Kapteeni lähetti kasakkain alaupseerin hankkimaan tarkkoja tietoja ympäristöiltä ja läheisistä linnoista. Kasakka palasi kolmantena päivänä ja toi sen tiedon, että arolla noin kuudenkymmenen virstan päässä linnasta oli näkynyt suunnattoman paljon tulia ja että Bashkirit olivat kertoneet hirmuisen vihollisjoukon olevan tulossa. Muutoin ei hän saattanut sanoa mitään varmaa, hän kun ei ollut uskaltanut lähteä kauemmas.
Linnan kasakoissa huomattiin tavatonta liikettä; kaikilla kaduilla kokoontui heitä joukkoihin, joissa hiljaa keskusteltiin, mutta jotka heti hajosivat, kun rakuuna tai linnue-sotamies tuli näkyviin. Heidän joukkoonsa lähetettiin vakoojia. Julai, kristin-uskoon kastettu kalmukki, teki linnanpäällikölle tärkeän ilmoituksen. Kasakkain alaupseeri oli, Julain puheen mukaan, tuonut vääriä tietoja; palattuaan tiedustusretkeltään oli kavala kasakka ilmoittanut tovereilleen käyneensä kapinallisten luona, olleensa heidän päämiehensäkin puheilla, joka oli sallinut hänen suudella kättänsä ja kauan aikaa haastellut hänen kanssaan. Kapteeni pani alaupseerin heti kohta kiinni ja määräsi Julain hänen sijaansa. Tämä tieto synnytti ilmeistä tyytymättömyyttä kasakoissa. He nureksivat ääneensä, ja Ivan Ignatjitsh, päällikön käskyjen toimeenpanija, oli omin korvin kuullut heidän sanovan: "Maltas, kyllä vielä muistat, linna-rotta!" Kapteeni aikoi jo samana päivänä ottaa vangin tutkittavaksensa, mutta alaupseeri karkasi, luultavasti toveriensa avulla.
Sattui uusi seikka, joka vieläkin lisäsi linnanpäällikön levottomuutta. Oli saatu kiinni muuan Bashkiri, jolla oli ollut kapinaan yllyttäviä kirjoituksia. Sen johdosta päätti hän uudestaan kutsua kokoon upseerinsa ja jälleen toimittaa Vasilisa Jegorovnan pois kotoa jollakin sopivalla tekosyyllä. Mutta kun Ivan Kusmitsh oli aivan suora ja vilpitön mies, niin ei hän löytänyt muuta keinoa kuin sen, jota hän jo kerran oli käyttänyt.
— "Niin, näethän, Vasilisa Jegorovna", sanoi hän vaimolleen, yskien; "isä Gerasim kuuluu saaneen kaupungista…"
— "Älä valehtele, Ivan Kusmitsh", keskeytti puoliso hänet; "sinä, näen mä, taas aiot kutsua kokoon sotaneuvoston, puhellaksenne siinä Emeljan Pugatshevista; minua et petä enää, ukkoseni".
Ivan Kusmitsh äimästyi.
— "Vai niin", sanoi hän; "no kun kerran asian tiedät, muija kulta, niin saat jäädä sitten; puhutaan sitten sinun kuullesi".
— "Sepä se, ukkoseni", vastasi vaimo; "ei sinusta kavalaksi; kutsuta vaan upseerit tänne".
Me kokoonnuimme uudelleen, Ivan Kusmitsh vaimonsa läsnäollessa luki meille Pugatshevin julistuksen, jonka oli huononpäiväisesti kirjoittanut joku kasakka. Ryöväri ilmoitti aikomuksensa rynnätä linnaamme vastaan; kehoitti kasakoita ja sotamiehiä yhtymään joukkoonsa ja uhkasi linnanpäällikköä rangaistuksella, jos tämä tekisi vastarintaa. Julistus oli kirjoitettu karkein, mutta ankarin sanoin ja oli sitä laatua, että se suuresti vaikutti yksinkertaisiin ihmisiin.
— "Katsos tuota pahusta!" huudahti kapteenin rouva. "Mimmoisia ehdotuksia ilkeää tehdä! Vai pitäisi meidän vaan mennä herraa vastaan ja laskea liput hänen jalkainsa juureen! Sen mokoma! Eikös hän tiedä, että olemme jo neljäkymmentä vuotta olleet sotapalveluksessa ja ennättäneet jo sillä ajalla nähdä jos jotakin? Onkohan tosiaankin ollut semmoisia päälliköitä, jotka ovat totelleet tuota rosvoa?"
— "Eipä luulis tuota", vastasi Ivan Kusmitsh. "Mutta kuuluupa rosvo valloittaneen jo monta linnaa".
— "Nähtävästi hänellä tosiaankin on suuri sotajoukko", arveli
Shvabrin.
— "Siitä me kohta saamme tiedon", sanoi kapteeni, "Vasilisa Jegorovna, annas tänne jyvä-aitan avain. Ivan Ignatjitsh, tuopas tänne Bashkiri ja käske Julain tuota tänne ruoskia".
— "Maltas, Ivan Kusmitsh", virkkoi rouva, nousten ylös. "Jahka vien Mashan jonnekin pois kotoa, muutoin kuulee huudon ja säikähtää. Eikä minuakaan tutkinto huvita. Hyvästi, hyvät herrat".
Piinatutkinto oli ennen vanhaan niin juurtunut tapa oikeudenkäynnissä, että lempeä sääntö, joka määräsi sen poistettavaksi, pysyi vielä kauan aikaa voimatonna. Ajateltiin, että syytetyn oma tunnustus on välttämätön hänen täydelliseen syylliseksi julistamiseen, — perätön ajatus, joka sitä paitsi sotii juridillista käsitystä vastaan, sillä jos syytetyn kieltoa ei pidetä todistuksena hänen viattomuudestansa, niin sitä vähemmin saattaa hänen tunnustustansa pitää hänen syyllisyytensä todistuksena. Nykyjäänkin olen vielä vanhain tuomarien kuullut valittelevan piinatutkinnon poistamista. Siihen aikaan ei kukaan epäillyt sen tarpeellisuutta, ei tuomari, eipä syytetytkään. Senpävuoksi kapteenin käsky ei meitä ketään kummastuttanutkaan. Ivan Ignatjitsh meni hakemaan Bashkiria aitasta, jonka avain oli ollut Vasilisa Jegorovnan hallussa, ja muutaman minuutin kuluttua tuotiin vanki eteiseen. Kapteeni käski hänet saattaa sisään.
Bashkiri astui vaivalla kynnyksen yli (hän oli raudoissa) ja otettuaan päästään korkean lakkinsa, jäi seisomaan oven suuhun. Minä katsahdin häneen ja säpsähdin. En milloinkaan unohda tuota miestä. Hän näkyi olevan kahdeksattakymmentä vuotta vanha. Hänellä ei ollut nenää eikä korvia; hivukset olivat ajetut pois; parran sijassa törrötti muutamia harmaita karvoja; hän oli lyhyt kasvultaan, laiha ja kyyryssä, mutta hänen vinot silmänsä vilkkuivat vielä tulisina.
— "Aha!" sanoi kapteeni, tunnettuaan hänet noista hirveistä tuntomerkeistä yhdeksi niitä kapinallisia, jotka oli rangaistu v. 1741. "Näytpä olevan vanha susi; tunnet jo meidän sudenrautoja. Et olekaan ensi kertaa kapinoimassa, koska leukasi on noin sileäksi höylätty. Astupas lähemmäksi; puhu, ken on sinut lähettänyt?"
Vanha Bashkiri loi kapteeniin aivan mielettömän katseen ja oli vaiti.
— "Miks'et puhu?" jatkoi Ivan Kusmitsh; "vai etkö ymmärrä i:täkään venättä? Julai, kysypäs häneltä teidän kielellä, kuka hänet on lähettänyt meidän linnaamme".
Julai toisti tatarinkielellä kapteenin kysymyksen. Mutta Bashkiri katsoi vaan yhä typerästi kuin ennenkin eikä vastannut.
— "Kyllä minä saan sinut puhumaan", sanoi kapteeni. "Riisukaas mieheltä tuo kirjava narrikaapu ja mitatkaapas vähän hänen selkäänsä. Julai, kelpo lailla!"
Kaksi invalidia rupesivat riisumaan Bashkiria. Onnettoman kasvot osoittivat levottomuutta. Hän vilkkui joka haaraalle kuin ketunpoika, jonka lapset ovat saaneet kiinni. Mutta kun toinen invalideista pani hänen kätensä kaulaansa ja nosti ukon selkäänsä ja Julai jo nosti ruoskan — silloin rupesi Bashkiri valittamaan heikolla rukoilevalla äänellä ja päätään viskellen avasi suunsa, jossa kielen asemasta oli vaan pieni tynkä.
Muistaissani tämän tapahtuneen tällä vuosisadalla ja tietäessäni nyt eläväni keisari Aleksanderin lempeän hallituksen aikana, en saata olla ihmettelemättä sivistyksen nopeita edistyksiä ja ihmis-oikeuksien leviämistä. Nuorukainen! Jos muistelmani sattuvat käsiisi, muista, että paraimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka seuraavat tapain parannuksesta, ilman mitään väkinäisyyttä.
Kaikki olivat hämmästyneet.
— "No", sanoi kapteeni, "hänestä emme mitään tolkkua saa. Julai' vie Bashkiri takaisin aittaan. Meillä, hyvät herrat, on jotakin vielä juttelemista".
Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa
Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.
— "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.
— "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään. Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla heti kohta täälläkin".
Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti mieleeni, ja minä kauhistuin.
— "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne rosvot eivät pääse".
Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:
— "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"
— "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä; kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".
— "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita? Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että pahukset valloittavat linnan?"
— "Niin no, silloin…"
Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.
— "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse: siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan rynnäköllä".
— "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".
— "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä; annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi. Mutta missäs Masha on?"
— "Akulina Pamfilovnan luona", vastasi rouva. "Hän rupesi voimaan pahoin, kuultuaan Alajärven linnan valloituksesta; kunhan vaan ei tyttö sairastuisi. Herra Jumala, mimmoisiin aikoihin olemmekaan eläneet!"
Vasilisa Jegorovna meni puuhailemaan tyttären lähdön varustuksia. Keskustelua kapteenin luona vielä jatkettiin, mutta minä en siihen enää sekaantunut enkä mitään kuullutkaan. Maria Ivanovna tuli illallispöytään kalpeana, silmät itkusta punaisina. Me aterioitsimme sanaakaan puhumatta ja nousimme pöydästä tavallista pikemmin; sanottuamme jäähyväiset koko perheelle, läksimme kukin kotiamme. Minä olin tahallani unohduttanut miekkani sinne ja palasin sitä hakemaan; minä aavistin kohtaavani Maria Ivanovnan yksinään. Hän tulikin ovessa vastaani ja antoi minulle miekkani.
— "Hyvästi, Pietari Andreitsh!" sanoi hän kyynelet silmissä; "minua lähetetään Orenburgiin. Olkaa onnellinen; kenties sallii Jumala meidän vielä kohdata toisiamme; jollei, niin…" hän purskahti itkemään.
Minä painoin hänet rintaani vastaan.
— "Hyvästi, enkelini", sanoin minä; "hyvästi armaani, toivomani! Tapahtukoon minulle mitä tahansa; viimeinen ajatukseni olet oleva sinä, viimeinen rukoukseni on oleva sinun edestäsi".
Masha nyyhki, painaen päänsä rinnalleni. Minä suutelin häntä palavasti ja läksin kiirein askelin pois.
SEITSEMÄS LUKU.
Rynnäkkö.
Pääni, pääni, sinä poloinen,
Pääni palvelemaan altis ain'!
Olet palvellut, sä päähyt jo,
Umpeen vuotta kolmeneljättä:
Etkä saanut ole, päähyt oi,
Kunniata etkä mainetta,
Etkä korkea arvoa.
Et ole saanut hyvää sanaakaan
Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
Kaksi korkeata pylvästä
Sekä vaahteraisen poikkipuun,
Vielä paulan silkkinuoraisen.
Kansanlaulu.
Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin, ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin taloon.
Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan nimeäni. Minä kysyin:
— "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on tullut jo".
— "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.
— "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"
Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri, ja sanoi heille:
— "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan, äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon sotilaita!"
Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.
Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka ei ollut tahtonut jäädä yksin.
— "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
Missäs vihollinen on?"
— "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"
— "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".
Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana ratkaisevaa hetkeä.
Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja, keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen. Petturit huusivat:
— "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"
— "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat!
Ampukaa!"
Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia, horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin. Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä, huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön. Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi maahan lähelle meitä sekä valliin.
— "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.
Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".
Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle,
jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi:
"Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi.
Masha, astu isäsi luo!"
Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä, nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle muuttuneella äänellä:
— "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! — Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".
Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
— "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt, hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus pahoittanut".
— "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane Masha sarasaniin".[4]
Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat äkkiä astumaan aina hevosten selästä.
"Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö…"
Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten. Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.
— "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"
Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.
— "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat sotamiehet!"
Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan. Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin linnaan.
Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia, jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään, sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen leipää-suolaa.[5] Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille; meidätkin ajettiin sinne.
Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille. Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen. Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.
Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti
Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:
— "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"
Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset voimansa ja vastasi lujalla äänellä:
— "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"
Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.
Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan hirsipuussa.
Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.
— "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari
Feodorovitshille!"
— "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"
Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai sijansa vanhan päällikkönsä viereen.
Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin, suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin, jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.
— "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.
Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa, sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen, kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:
— "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"
Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.
— "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"
Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.
— "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.
En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni. Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.
— "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut itseäni niin inhoittavasti.
— "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin, lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja suutele kättä tuolta pahuks … (hyi!) muiskauta nyt vaan!"
Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi naurahtaen:
— "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"
Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän näytelmän jatkoa.
Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin, suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä. Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja, arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.
— "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä miehensä.
— "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan karannut pahantekijä sinut on surmannut!"
— "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.
Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.
KAHDEKSAS LUKU.
Kuokkavieras.
Kuokkavieras on parempi Tatarilaista.
Venäläinen sananlasku.
Tori tyhjeni. Minä vaan seisoin samalla paikalla, kykenemättä järjestämään niin kauheiden liikutusten tärisyttämiä ajatuksiani.
Maria Ivanovnan kohtalo minua kaikista enemmin huoletti. Missä hän on? kuinka hänen on käynyt? Ennättikö hän päästä piiloon? Onko hänen piilopaikkansa turvallinen?… Levottomana astuin kapteenin taloon. Kaikkialla oli siellä tyhjää; tuolit, pöydät, arkut kaikki pirstoina, astiat palasina; kaikki oli huiskin haiskin. Minä juoksin portaita ylös, ja ensi kerta astuin Maria Ivanovnan kamariin. Minä näin hänen vuoteensa, jonka rosvot olivat hajoittaneet, kaappi oli rikottu ja rosvottu; lamppunen paloi vielä nurkassa tyhjän kuvakaapin edessä. Väliseinällä oli pieni peilikin säilynyt. Missä oli tämän hiljaisen immen-asunnon emäntä. Kauhea ajatus iski mieleeni: mitähän jos hän on rosvojen käsissä… Sydämmeni säpsähti… Minä purskahdin katkeraan itkuun ja lausuin kovasti armaani nimen… Samassa kuului kahinaa, ja kaapin takaa tuli esille Palashka, kalpeana ja vavisten.
— "Voi Pietari Andreitsh!" sanoi hän; lyöden kätensä yhteen. "Onpas tämä kauhun päivä!"
— "Missä Maria Ivanovna?" kysäsin kärsimättömästi. "Missä Maria
Ivanovna?"
— "Kyllä hän on elossa", vastasi Palashka; "hän on piilossa Akulina
Pamfilovnan luona".
— "Pappilassako!" huudahdin kauhistuen. "Taivas! Siellähän on
Pugatshevkin".
Minä syöksin ulos huoneesta ja juoksin huimasti pappilaan, näkemättä, tuntematta tiellä mitään. Pappilasta kuului huutoja, naurua, lauluja… Pugatshev piti kemuja tovereineen. Palashkakin juoksi sinne perässäni. Minä lähetin hänet kutsumaan salaa Akulina Pamfilovnaa puheilleni. Hetken kuluttua papin rouva tuli ulos kuistille, tyhjä viinapullo kädessä.
— "Herran tähden! missä on Maria Ivanovna?" kysäsin minä sanomattomalla levottomuudella.
— "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa", vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä, mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra, sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. — 'Onko hän nuori?' — 'Nuori on, herraseni'. — 'Näytäs, ämmä, mulle tyttöä!' — Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä se tekee; minä menen itse'. — Ja niin meni pahus väliseinän taa, aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut luulla!… Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs syystä hänet hirttivät?… Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi? Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa. Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut asiaa, ja siitä häntä kiitän".
Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni.
Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina
Pamfilovnalle tuli kiire.
— "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".
Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja; kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.
— "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh! Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta tunsitkos rosvojen päällikköä?"
— "En tuntenut; kuka hän on sitten?"
— "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"
Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.
— "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis jotain saamaan".
Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne, missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina aikoina… Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista hänen tilansa oli.
Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri keisari vaatii minua luoksensa".
— "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.
— "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi… Täytyy sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia… Saunassa kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".
Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan levollisella mielellä.
Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.
Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat, kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan, noita uusia pettureita.
— "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve tultuanne! Painakaa puuta!"
Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, — rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli määrä lähteä liikkeelle,
— "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"
Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut kuorissa säestivät:
Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
— Sitten keisari käy multa kyselemään:
Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
— Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
Tover' ensimmäinen — sepä oli synkkä yö,
Toinen toverini — puukko oli välkkyvä,
Mutta kolmas — oli vainen kelpo ratsuni,
Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
— Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.
Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin jo huomiota vetäville, — kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista runollista kauhistusta.
Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.
Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti, joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan, tietämättä itsekään miksi.
— "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi, vai mitä?… Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies, joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden, siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko palvella minua uskollisesti?"
Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten saattanut olla naurahtamatta.
— "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"
Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi, olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:
— "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä minun vilpistelevän".
— "Mikäs minä olen mielestäsi?"
— "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä sinä vaan leikit".
Pugatshev katsahti minuun äkkiä.
— "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta: rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"