KARAMAZOVIN VELJEKSET I

Kirj.

F. M. Dostojevski

Suomentanut

V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1. p. ilm. v. 1927.

Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.

(Johanneksen evankeliumi 12:24.)

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen kirja: Erään perheen historia

1. Fjodor Pavlovitš Karamazov 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset 4. Kolmas poika Aljoša 5. Luostarin vanhimmat

Toinen kirja: Sopimaton kokous

1. Tultiin luostariin 2. Vanha narri 3. Uskovaiset eukot 4. Heikkouskoinen rouva 5. Niin tapahtuu, tapahtuu! 6. Miksi sellainen ihminen elää! 7. Kiipijä-seminaarilainen 8. Skandaali

Kolmas kirja: Hekumoitsijat

 1. Palvelijainhuoneessa
 2. Lizaveta Smerjaštšaja
 3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa.
 4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina.
 5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä».
 6. Smerdjakov
 7. Kiista
 8. Konjakin ääressä
 9. Hekumoitsijat
10. Molemmat yhdessä
11. Vielä yhdeltä meni maine

TOINEN OSA

Neljäs kirja: Mullerruksia

1. Isä Ferapont 2. Isän luona 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa 4. Hohlakovien luona 5. Mullerrus vierashuoneessa 6. Mullerrus tuvassa 7. Ja raittiissa ilmassa

Viides kirja: Pro ja contra

 1. Kihlaus
 2. Smerdjakov kitaran kera
 3. Veljekset tutustuvat
 4. Kapina
 5. Suur-inkvisiittori
 6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
 7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»

Kuudes kirja: Venäläinen munkki

 1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa
 2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
    elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei
    Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja.
    a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä
    b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä
    c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta
       hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.
    d) Salaperäinen vieras
 3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia
    e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
    f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko
       herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
    g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten
       kanssa
    h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti
    i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

KOLMAS OSA

Seitsemäs kirja: Aljoša

1. Ruumiin haju 2. Sellainen hetki. 3. Sipuli. 4. Galilean Kaanaa

Tekijän esipuhe

Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen elämänsä tapahtumien tarkasteluun?

Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali. Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?

Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa ovat siitä irtautuneet…

Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?

Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt, ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet, kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta. Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot. Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe. Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.

Ja nyt asiaan.

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen kirja

Erään perheen historia

1.

Fjodor Pavlovitš Karamazov

Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme. Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.

Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin, Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin, varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö, jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen, jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään. Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön, joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin, että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi, sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen, vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.

Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset. Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa, viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se, joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna, kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle, miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. — »Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat. Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt. Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää, että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.

2.

Ensimmäinen poika toimitettiin pois

On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli. Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi, että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa (eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan), niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla, tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen, että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua. Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais- ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin, sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä, ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan, huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen, varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan, varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.

Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa, alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka) tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi, niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi, epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön. Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena. Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää, mistä he ovat peräisin.

3.

Toinen avioliitto ja toiset lapset

Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.

Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin, »heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua. Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti. Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e. Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon. Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin saapui luoksemme itse tekijäkin.

Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin, tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja. Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän», puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten — mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin…

Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa, veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.

Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä, joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen kanteenkin isäänsä vastaan.

Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin: tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen koko elämänsä ajaksi.

4.

Kolmas poika Aljoša

Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan, että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle, niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden, että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä, että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä, »aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä, jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen… ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin, sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit, mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas, joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti (»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»), mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa…

Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua, ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä. Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan, vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista, jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.

Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia, mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle, jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa — tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa, jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on tästä mieluisaa.»

Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä. Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä. Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen. Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin…

Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä. Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin, juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä, nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori. Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi, vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama. Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun» haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin. Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta. Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.

Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen. Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.

Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen vaikutuksen.

— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm… kas vain, minne mielesi tekee, hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta ja juopuneen kavaluutta: — Hm… minäpä aavistinkin, että sinä päädyt johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No, mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä, niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa… Hm… Tiedätkö; eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni… Minä olin siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla, varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No, täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän… Hm… Sinä siis haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden totta, uskotko, minä rakastan sinua… Muuten tämä sopii hyvin: saat rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan? Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen, yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta, ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen, kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan? Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää, sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka rivo mies minä olen!…

— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti katsoen isäänsä.

— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä, ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa… vaikkakaan sinuun aivan kuin enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut, pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan, että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua, minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!…

Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä ja herkkätunteinen.

5.

Luostarinvanhimmat

Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen, intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska, punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin…

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima, mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta», jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa. Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä, eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa. Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella. Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.