— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen… Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa…

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää… Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa… — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme… hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen, se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä…

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte…

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen luokseni… Niin huikentelevainen minä olen…

— Äsken te puhuitte… aivan toista… — sai Katerina Ivanovna vaivoin kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Minä en odottanut…

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden… »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Miten tahdotte… Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Iljetys, mene tiehesi!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.
Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään, hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —
Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin, hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin teitä estää tuosta askelesta… te olette liian kiihkeä… voiko ryhtyä sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan, että hän on pahin kaikista… Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä, kaiken kansan nähden!…

Aljoša peräytyi ovea kohti.

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään yhteen. — Ja hän sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen! Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa! Huomenna… pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko, antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.

11.

Vielä yhdeltä meni maine

Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa. Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio. Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi hurjalla äänellä:

— Rahat tai henki!

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua? Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus, litistä minut kuin torakka… Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni… minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri! Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet… kirosit hänet… ja nyt… täällä… äsken juuri… sinä lasket leikkiä… rahat tai henki!

— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?

— Ei… minä vain…

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet, miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä, mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi! Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa! Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on pelkkää roskaa, mutta sydämessäni… on oikeita ajatuksia… No, hitto vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin… Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä… Tapasin siellä äsken heidät molemmat.

— Kutka molemmat?

— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.

Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä, hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi, usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä, mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki, oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä, vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi, jäykemmäksi, peloittavammaksi… Sitä yllättävämpää oli, että hänen kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset, muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! — huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri! Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle? Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar, mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä… ah… Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä rangaistus…

— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on minun haaveeni, minun hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat… Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin… Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt… Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! — Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut, että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.

— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto, tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No, tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä. Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista… en ole sen tarpeessa! Pois!…

Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi, mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein puhelee!…»

* * * * *

Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli neuvottomaksi…

Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla, oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois. Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös, että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin, koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä, katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi», näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut. Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin, että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi, sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että »ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä syntiä.»

— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei, kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä», — näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien, ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja maailman iloihin…

Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa, suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta, hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset.

Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar. Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.

»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty. Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.

»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille, että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.

»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš, entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne. Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa mammaa tai ikkunasta ulos…

»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus teidän käsissänne.

»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, kamaliin näkemiin. Lise.

»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi, välttämättömästi! Lise.»

Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia, noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.

TOINEN OSA

Neljäs kirja

Mullerruksia

1.

Isä Ferapont

Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat, miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva. — Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle. Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen. Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin, kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken, puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä…

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä… Ja kuta kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa, vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit… Jokainen kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä, jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä, vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin: pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa, pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla: en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja kaikkea… Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia väsymättä… Älkää ottako lahjoja… Hopeata ja kultaa älkää rakastako älkääkä pitäkö itsellänne… Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa lippu korkealle…

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä… Myöhemmin muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus. Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista. Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot. Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta. Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt »aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi. Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» — huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti, ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! — toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon. Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa, Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan »parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia tekoja?

Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!

Munkki nousi.

— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?

Munkki ällistyi.

— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.

— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.

— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.

— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen mielensä.

— On, se on totta, — huokasi munkki.

— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.

— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.

— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä, viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä eikä itse sitä näe.

— Tekö… näette? — tiedusti munkki.

— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota, niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale, puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu, tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon; minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan, löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.

— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, — rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä Pyhän Hengen kanssa?

— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.

— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?

— Lintuna.

— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?

— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.

— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?

— Puhuu.

— Miten se puhuu, millä kielellä?

— Ihmisen kielellä.

— Mitä hän teille puhuu?

— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.
Paljon tahdot tietää, munkki.

— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin epäluuloisuutta.

— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.

— Näen, hurskas isä.

— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.

— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.

— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!

— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?

— Sieppaa ja vie ylös.

— Elävänäkö?

— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie…

Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä». Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin. Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin. Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa: Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen, oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:

— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?

Aljoša tuli hämilleen.

— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun luo?

— Lupasin… isälle… veljille… muillekin…

— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä. Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina. Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene niiden luo, joille lupasit.

Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus, että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo tulleet ulos vanhuksen kammiosta.

— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani, jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.

Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.

2.

Isän luona

Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti? Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta, mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.

— Entä isä?

— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran kuivasti.

Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa. (Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.) Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.

— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön, veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi olet tullut?

—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.

— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun kohta laittautuvan tänne…

Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.

— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?

— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.

— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.

— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.

— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?

— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.

— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.

Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.

— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!

— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.

— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä, sillä minähän olen ilkeä ihminen.

— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša hymyillen.

— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan, enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina, mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet — kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.

— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?

— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse erään asian.

Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin uskoisi salaisuuden:

— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää, että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee minua tervehtimään… Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.

— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte, — sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, — neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn vain… Kaapista vain…

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan, lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.

— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. Sinun Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä… Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään… Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä… minä kysyn häneltä… — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän…

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?