Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin, ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella? Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä. Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi, että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta. Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa, pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus, sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa. Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet, olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille. Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se ihmisistä miten järjettömältä tahansa.

Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä. Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin, että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva, niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin ajattelen.

h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti

— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä. Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule, niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi. Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa, sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta, riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne, ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut. Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet, niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu, niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä, tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi. Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.

i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin: Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran, loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran, ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan elävän rakkauden hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut, katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo, mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla, joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä; en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen, että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi. Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden, voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin toimivat jossakin määrin sen tavalla… Olen pahoillani, veljeni ja ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen, että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta. Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut, tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan. Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän. He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan. Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa. Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa…

* * * * *

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista. Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta. Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä; päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut, nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena, olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän, vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin, oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin. Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen, että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin, kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille levottomasta päivästä…

KOLMAS OSA

Seitsemäs kirja

Aljoša

1.

Ruumiin haju

Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o. pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon. Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti. Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja »sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus, joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä. Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli, kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan, oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua, kaikesta mitä tapahtuu. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.

— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä, että tämä päivä on suurin hänen päivistään? Missä hän on nyt, tällä hetkellä, muistapa vain sitä!

Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.

— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti, sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin, että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä. Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, vaikkakin tulevan sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää varten.

Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen, niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, — sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein, varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat, ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa. Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua, niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua. Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana, joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen, jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.) Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä. Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan, jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan, joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan. Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla tavalla.

Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut, ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan. Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita, enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta. Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen, aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan tämä tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien, »hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut, mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa», lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa, — näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan», lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen. »Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia, voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti, vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään. Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään. »Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin: »Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan. »Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana». — »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat, niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen kahta vertaa voimakkaammaksi.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan. Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät, sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto, että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä, jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan, kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään, vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut, painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa. Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:

— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.

— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora. Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi odottaen seisomaan hänen eteensä.

— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? — lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.

— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista tahdon.

— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä: »Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?

— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.

Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä. Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta» toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.

— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois, isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.

— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä, siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. — Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan, teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja järkensä pöyhkeillä ajatuksilla… Siksi hän kärsikin häpeän…

— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi. — Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.

— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita! Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.

Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen luostarinvanhimman ruumisarkkua:

— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä; toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät, sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:

— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon! — huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä… Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.

— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, — lisäsivät toiset vihaisesti.

— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi… Itse kieltäytyy… ei rupea palvelemaan kirottua uutta muotia… ei rupea matkimaan heidän typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.

— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.

— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän murheellisena.

Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.

— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.

— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä siunausta?

Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.

— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.

2.

Sellainen hetki

Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta: »Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä, että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään. Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi, mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin, vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni! »Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»

Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti), että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä. Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman, edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin, josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana; niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan »korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty, mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin, joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet. Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi, koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?

Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin, tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi, Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä. Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut jokin oli eräänlainen piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä. Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä, niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin, liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti hänelle:

— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin… — alkoi hän puhua hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa: »Oletko sinä todellakin tullut niin pitkälle?» Aljoša ei katsahtanut häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.

— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.

— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on mielessäsi? Katsahdahan edes minuun…

Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.

— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun? Onko sinua loukattu?

— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.

— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä ihmisenä…

Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.

— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista? Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? — huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen valtaan.

— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot! — huusi Aljoša ärsyttävästi.

— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana… Sinä olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu ritarimerkkiä! Voi teitä!

Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen silmissään välähti äkkiä jotakin… mutta se ei ollut vihastusta Rakitinia kohtaan.

— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.

— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?

Aljoša ei vastannut.

— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?

— En muista… luullakseni olen.

— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma, teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu… Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa…

— Anna makkaraa.

— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni…
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan… vai ryyppäätkö?

— Anna viinaakin.

— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!

Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin jäljessä.

— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?

— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti, ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.

— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen »lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen »epärehellinen»… Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi, kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin… Hm! Minun pitäisi samalla käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — sellaista menettelyä!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui; voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:

— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška, tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän viimein arasti ja liehakoiden.

— Samantekevää kaikki… minne vain tahdot.

— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.

— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää taaksepäin.

— No niin!… Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.

— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi… — aikoi hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto, t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta tuonnempana tulee mainittavaksi.

»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».

3.

Sipuli

Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso, kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja. Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä. Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua. Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta, niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti: että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa, hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina, mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään »geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies, täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat. Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa, ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta, »katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on, että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele, ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan, ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin (tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla. Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla. Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.