— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.

Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä, paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta, kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!

— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut. Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.

— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.

— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun kirkastamat.

9.

Mitja vietiin pois

Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan, nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt: estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava, ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.

— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis… Ymmärrän, että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.

Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu olemaan täällä…

— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista — olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin… Mutta kuitenkin aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä… Hetken kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä sanon jäähyväiset ihmisille!…

Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.

— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa, ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille kaikkea menestystä… jotta osoittaisitte syyttömyytenne… Oikeastaan minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä… Me kaikki täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies, mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin määrin liiaksi valtaa…

Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään kuolemanrangaistusta.

— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä, sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.

— Epäilemättä, mutta siihen nähden… sanalla sanoen, nyt ei enää käy päinsä kahden kesken…

— Sama se, olkaa läsnä!

Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset, eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään Mitjalle.

— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi syyttömästi tuhonnut mies!

Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.

— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani saatoin sinutkin turmioon!

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.

— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.

— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat. Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan… — tokaisi äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse, ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan, huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä, peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, — itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!» huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa. »Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen suruissaan.

NELJÄS OSA

Kymmenes kirja Pojat

1.

Kolja Krasotkin

On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin, kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan »kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää, on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin, huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut. Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli, että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin. Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä. Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton», ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään, seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla (samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan). Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa. Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä, joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus, josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa. Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi, mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen, se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa. Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen, mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin, mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta» itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä, aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut, mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi hänelle järkähtämättömästi.

Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski) sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia, jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä »tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi, vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme, mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä »tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno, että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta, mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen, isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle, että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön, istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.

Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».

2.

Lapsiparvi

Tuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin istui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli lyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa »erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin koko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että kaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen asianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta, toiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu vuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden alaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen kuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo vuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen Taškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään, niin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva Krasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta, niin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä niin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä yönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan ainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut aikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä niin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista miltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia varten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska hän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin suunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen. Sitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin koko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä tapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa suojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin oma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli tällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen jääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa ei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen kanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä penkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun huoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään ja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan, valitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja katsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen kuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan mieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon hän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi jääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään lastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden ikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika Kostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti Krasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä, nimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän kanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä hän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran koulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten asukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään, mutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla, että ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi häpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän tekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole velvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset» jumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille leikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä oma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä Agafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään kuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen läpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut »palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka kerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta odottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista. Mutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle. Viimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti, että jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän poistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta» lupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään, eivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen vanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun nahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta äitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä pakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain halveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä saappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena ankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää ruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään koiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on haitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin alla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä. Koira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään innostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten» huoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän ääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti jostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän asioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja ei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina meni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi, se jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä kertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin mielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät hänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.

— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että kätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt on jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut tuoda Katerinalle tytärtä.

— Hyh! — sanoi Kolja viheltäen itsekseen.

— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan niille, jotka menevät naimisiin.

Kostja katseli Nastjaa pitkään, kuunteli syvämietteisenä ja harkitsi asiaa.

— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti ja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole naimisissa?

Nastja kiivastui kovin.

— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on ollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.

— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen
Kostja arvokkaasti.

— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo oli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole miestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin ja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä ajattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei miestä.

— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja. — Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen tietänyt.

— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, — huomaan, että te olette vaarallista väkeä!

— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella sormiaan ja kutsua Perezvonia.

— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa. Päästättekö te minut vai ettekö?

Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.

— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?

Lasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.

— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.

Lasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.

— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.

Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen tykin ja pani sen pöydälle.

— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.

— Ja tappaako se?

— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti, minne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin tapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin. Lapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo takaisinkimpoaminen.

— Onko teillä ruutia? — tiedusteli Nastja.

— On.

— Näyttäkää ruutiakin, — sanoi tyttö hymyillen pyytävästi.

Krasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin, jossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä muutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia kämmenelleen.

— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa meidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.

Lapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki nautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.

— Eivätkö haulit pala? — tiedusti hän.

— Haulit eivät pala.

— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.

— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi ennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee pelästyksestä sekä antaa teille selkään.

— Äiti ei koskaan lyö meitä vitsalla, — huomautti Nastja heti.

— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään koskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä tulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään poissaollessani pelosta.

— Ru-upeamme, — sanoi venyttäen Kostja valmistautuen jo itkemään.

— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan nopeasti puhumaan myös Nastja.

— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy istua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan, uh!

— Käskekääpäs Perezvonia tekeytymään kuolleeksi, — pyysi Kostja.

— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. Ici, Perezvon! — ja Kolja alkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli pörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan omituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa korvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan, käveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää pystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä temppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu palvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko, ilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen ostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin riippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin Kolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt näytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena, ennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä ilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.

— Katsohan koiraa! — lausui Agafja rikkiviisaasti.

— Mutta miksi sinä, hameniekka, myöhästyit? — kysyi Krasotkin ankarasti.

— Hameniekka, kas vain nappulaa!

— Nappulaa?

— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla iloisen nuoren herran kanssa.

— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta, — voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.

— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —
Pidän silmällä muutenkin.

— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.
Muuten en mene.

— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.

— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.

— Se käy päinsä.

— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni, — lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta, säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. Ici, Perezvon!

— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. —
Hullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.

3.

Koulupoika

Mutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään. Tultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään ja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja sitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä edellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan vihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun merkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku portista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias punaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa muodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva Smurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä), varakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät sallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu hurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut ulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä poikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli Iljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville Iljušasta.

— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui
Smurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.

— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö saa selkääsi, kun olet kanssani?

— Mitä joutavia, eihän minua lyödä. Onko myös Perezvon mukananne?

— On myös Perezvon!

— Otatteko senkin sinne!

— Otan senkin sinne.

— Ah, jos olisi Žutška!

— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut tietymättömyyden pimeyteen.

— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, — Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?

— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.

— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä, kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun, oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?

— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?

— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä, se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan, mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä, että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.

— Veijareita.

— Kutka ovat veijareita?

— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen, ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte siellä koko luokka?

— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina, joka päivä. Ei se mitään tee.

— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen veljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta, mutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien kanssa!

— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt menossa sopimaan Iljušan kanssa.

— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään analysoida tekojani.

— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei kuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään aikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.

— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani, koska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne Aleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä minä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.

— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset yksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin kanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin yksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän, hän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että Iljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden iloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi sinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee hulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin mielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi virhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.

— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo aikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä tapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään mielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.

Kolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi harrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut ajatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta mielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia aikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että Kolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat kauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta tulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin eukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia sunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti markkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon juoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan haistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli niitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen mukaisesti.

— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä puhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja nuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.

— Niin, jokin hullunkurinen.

— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole mitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää ihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat harkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon naurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä, keskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon enemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan tyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus. Minä olen sosialisti, Smurov.

— Mitä on sosialisti? — kysyi Smurov.

— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen omaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin tahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä, että ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.

— Niin. Kaksitoista astetta. Äsken isä katsoi lämpömittarista.

— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on viisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä kuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten nyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu siitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina tottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa suhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen talonpoika.

Kolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen näköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen käsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan huurteinen pakkasesta.

— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja riidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.

— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja syvämietteisesti.

— Älä härnää häntä, — huomautti Smurov.

— Ei tee mitään, ei hän suutu, hän on hyväluontoinen. Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi.

— Oletko sinä sitten Matvei?

— Olen. Etkö sinä tietänyt?

— En tietänyt; sanoin umpimähkään.

— Kas vain. Taidat olla koulupoikia?

— Koulupoikia.

— No, piestäänkö sinua?

— Ei liiaksi, mutta sentään.

— Tekeekö kipeätä?

— Kyllä sitäkin!

— Ähäs! On se elämää! — huokasi mies sydämensä pohjasta.

— Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi. Sinä olet mukava nuori herra, eipä muuta.

Pojat jatkoivat matkaansa.

— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä rakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan oikeassa.

— Miksi sinä valehtelit hänelle, että meitä lyödään? — kysyi Smurov?

— Täytyihän lohduttaa häntä!

— Kuinka niin?

— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä ensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan ajatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä koulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon hänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen. Muuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.

— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun silloin sen hanhen johdosta.

— Peloittaako sinua?

— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.
Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.

— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, — huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.

— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.

— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.

— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.

— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut puheillaan eikä hän tätä.

— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit, siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!

Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot. Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti uhkailla Koljaa nyrkillään.

— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!

Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa, milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla, mahdotonta oli muistaakin kaikkia.

— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.

— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin hölmö.

— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!

— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?

— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui
Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.

— Kuinka niin, ettei minun?

— Niin, ei sinun.

— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?

— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.

— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili häntä arvokkaasti katseellaan.

— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja varmasti.

— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi mies hieman.

— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä lujemmin.

— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.

— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes tunne Sabanejevia.

— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.

Eukot alkoivat nauraa.

— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.

— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen hurjasti viittoen oikealla kädellään.

— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se on, -— arvaili muudan eukko.

Mies tuijotti hurjasti häneen.

— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon Nikititšiksi, se ei siis ole hän.

— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov, Aleksei Ivanovitš.

— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.

Tyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.

— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? — huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?» Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.

— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.

— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.

— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.

— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?

— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.

— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, — puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu, kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä mies. Vai etkö todellakaan tunne?

— Ketä?

— Tšižovia.

— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet, siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.

— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä kaikki!

— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän, siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa minusta!

Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa rettelöihin.

— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.

— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti. Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan: »Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?

— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.

— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää, mies!

Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.

— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.

— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.

— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On aina lupa tehdä pilaa.

— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.

— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.

— Mutta annatko sinä anteeksi?

— Annan mielelläni. Mene menojasi.

— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.

— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin ennenkin.

— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.

— Kyllä minä olen oikeassa.

— Ehkäpä oletkin.

— Niinpä kyllä, veli.

— Hyvästi mies.

— Hyvästi.

— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.

Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta. Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.

— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän
Smuroville.

— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta, he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?

— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen, — tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.

4.

Žutška

Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa. Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä; ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis, tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi luulla… Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!…»