ROKULIA JA VIINAA
Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.
Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.
Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava, kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja. Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin täynnä ainetta.
— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?
— Kuusikymmentä viisi litra.
— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta kiinni ja lähti kävelemään.
Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.
— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.
»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.
Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat, hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.
Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:
— Tekö sen joitte sen minun viinani?
Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.
— Mehän sen joimme. Mitä sitten?
— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse nauttinutkin.
— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?
— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.
— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset tarvitse niin paljon viinaa.
— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.
— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain hipaisten.
— Lyöpä toinen kerta.
Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan. Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen jälkeensä.
»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin…»
Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä kerkesivät.
Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi. Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.
— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!
Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.
Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella pistooli ojossa.
— Täälläkö se on se murhamies?
»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.
— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.
Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin. Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.
»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.
Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.
Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.
AUTO-ONNETTOMUUS
Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.
Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta, lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset maankasvujen keskellä.
Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä savukiehkuroita suunsa seuduilla.
Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä mieli teki. Hän oli rikas mies.
Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana! Ilmankos sanottiin, että rahalla saa… Siihen sisältyi kaikki. Missä raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa…
Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan, parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi, että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä. Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin. Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.
Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli, tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.
Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään, että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.
Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat…
Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.
— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset. Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen istuttavaksi.
Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse. Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen. Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa! Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan. Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut, pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt, mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa. Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento, ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut: Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken järjestää ylitse avaran maan!
Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa, pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan, tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin. Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle, toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla… Kuinka voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin, taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä. Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni…
Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.
* * * * *
Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä juomisessa.
Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken järjestäneet tässä maailmassa.
Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi, kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua, jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.
Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.
Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen suupielissään ja hän sanoi:
— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu. Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet ratista, niin nähdään kuinka meidän käy…
Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.
— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!
Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni. Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle. Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.
* * * * *
Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:
— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta. Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee siinä osansa.
KERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA
Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru tämän maan taivaan alla.
Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.
Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.
Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt rasittavan.
Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä Paalikin pinnasta.
Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa, paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain saataisiin tosiasioihin.
Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin joutilaana, ylen rasittumattomana.
Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan käsitellessään heiniä hankoineen.
Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista, kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on? Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.
Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja asetusten rikkeestä.
Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat, joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.
Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa, koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.
Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:
— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies, joten hänen lihansa ei ole sitkeää.
Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.
Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän. kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt koetusta.
Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä: langennut ja jälleen noussut.
Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi.
JUHLA LUOSTARISSA
Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa. Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.
Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.
Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu, silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta. Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.
Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja pitämyksiä.
Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat lumipilkat.
Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän houkutus on moninkertainen.
Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan. Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä ympärillään epälukuinen määrä pikareita.
Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet, jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän puhui:
— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus. Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä voimassaan ja usko ja laki elivät.
Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi. Näin on sattunut joskus, kauan sitten:
Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut. Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun seuduilla se keksittiin.
No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia. Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta. Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa, etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat rukoilevinaan.
Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa: kaikkea se nainen matkaan saattaa…
Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja nousi.
Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui. Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa. Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata hedelmätön hiekkasäkkien kanto.
Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät lepäämään luostariin.
Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva, välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina ihmislasten moninaisille touhuille.
PELI
Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina. Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin kurkkimaan itsekunkin selän taakse.
Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja voitolla, joskus häviöllä.
Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen kaupunkiin.
Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi niiden sopivan yhteen.
— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin sitten niistä ei siemeneksi olekaan…
Hän sai kahdeksikon.
— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!
Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan. Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!
— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta rahalle ja kotipuoleen.
Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan. Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä, harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään. Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen…
Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi toivoa jotakin vippaavansa.
Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja tai sinisiä paitoja.
Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta. Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla. Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa, ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat mitään työn tapaista näillä main.
Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:
— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.
Mutta mihin mennä?
— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi denaria…
Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille siunataan.
Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.
JOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA
Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.
Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.
Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen, että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.
Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.
— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella maailman isoissa kylissä…
Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.
Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:
— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista joku saa edes kerran elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa…
Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman kymmeniä tuhansia.
Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia siitä syrjäinen saa.
Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen. Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta pirullisuutta.
— Oliko riihi puhdistettu?
— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!
— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika puhdisti ja emäntäkin kävi…
Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.
Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.
— No, on huushollia…
Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat…
— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.
Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.
— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.
He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan herkeämättä kuin radio.
Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.
— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä…
— Onko tuo muori hullu?
— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto. Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.
Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa. Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.
* * * * *
Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa, heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.
Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti, että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä. Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:
— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti myöskin…
Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista, omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.
Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia. Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi päästä kuulemasta muorin ratkutusta.
Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla äänellä:
— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat tietenkin juosseet kylään, mutta…
Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen itsepintaisuudella.
— Keitänpä kukkoperunat!
Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan. Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.
— Tapan minä, sinut, kukko!
Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri. Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:
— Kuolet sinä, sorsa!
— Ei se ole sorsa, väitti tulija.
— No, se on ulkomaan vesilintu.
Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:
— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!
Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.
Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen akkunasta naapurin pirttiin.
Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.
— Perkele, kukko!
Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:
— Krrrhh…
Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi, mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se kuoli peräti.
Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin. Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä. Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet katkaista kukolta jalat.
Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan, näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä, haravarpaat padansangan ympärillä.
Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän pullonsa kaula.
Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.
Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:
— Häh?
— Tulehan tänne!
Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.
— Polepa tuota kanaa!
Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia äreitä sanoja.
* * * * *
Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen, hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja, ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen oikealle puolelle.
Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.
— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?
— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.
* * * * *
Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä, seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan. Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.
Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle passaisi…
Mutta tämä rykäisi:
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa, lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni…
Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja alkoi puhua.
Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti sokeriannoksen tämän tästä.
Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta…
Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle ryyppyä. Mutta;
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut. Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa, lääkkeeksi…
Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.
— No, nyt! Jopa passaa…
Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.
— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy.
Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.
Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.
* * * * *
Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon. Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti lähteä ja meni talonväen puheille.
— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla kotiin?
— Minkälaatuinen se on?
— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.
— Mikä sen vaikuttaa?
— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia metsässä. Niille tulee kiire kotiin.
— Saattaa olla.
— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin eletään…
— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.
Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.
Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät ajat lujilla, varmoilla juurillaan.
HIIRI-PEKKA
Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa. Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset, ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.
Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei ollutkaan siinä erittäin etevä.
Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.
Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.
Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli jotakin salamyhkäistä.
Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää, oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä opintoretki Pekan tilalle.
Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.
Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.
Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.
Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.
— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!
— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene niin pitkään astumaan.
— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin lähdetään syynille.
Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi. He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin sanoi jo toinen syynimies:
— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.
— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.
Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa, että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.
Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat. Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.
— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on epärehellisyyden vikaa…
— Jospa se otti tämän opikseen.
Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.
Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin nurinoin.