LEUKALUU
Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.
Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan. Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat vainajan luut vyörähtäneet esiin.
— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.
Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa, tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on? Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.
Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa jumalien mielisuosion.
Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja pappi luki noitalukunsa:
— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet heräävä.
Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne paljastuivat.
Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut sen naapuruudessa ja puhunut.
Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.
REPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN
Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella kapulasilta.
Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia mitä on olemassa tämän taivaan alla.
On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.
Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.
Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen, eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.
Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista. Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.
Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:
— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?
— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa, mikä on…
Tämä oli isännän ääni.
— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan…
— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin malliin haluan!
— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos tuo köysi katkaistaisiin?
— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja syötä konille vaikka sokerileivoksia…
Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa ja ojensi isännälle pari seteliä.
Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat vastaan.
— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte nousta selkään ja ajella edelleen.
Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen eteenpäin.
Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:
— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!
Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.
Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien kuluttuakin.
* * * * *
Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia asioita… Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole… Kuka tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja, ja te olette köyhä mies.
Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee toiseksi taivaan Jumalakaan.
Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.
JAAKOPIN PAINI
Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa. Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi, varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja kuolemaan tekopitäjäänsä.
Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin. Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä, kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti kauppahuoneesta mitä tarvitsi.
Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.
Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:
— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.
Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän kävellyt ulos huoneesta.
Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa alla oli törstin ihmisen törstit tunteet.
Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään aihetta uusiin ja enempiin puheisiin.
* * * * *
Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen tutkimattomaan hiekkaan.
Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan omituiset.
Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi. Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.
Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä, voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille? Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.
Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään. Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin, aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin minä asiat järjestän…
Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan muu kuin hän. Sekä Jumala.
Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen? Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen, ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?
Kanna ristiäsi joka päivä.
Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen pihatantereellaan.
Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.
Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja, miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No, hullu on hullu.
Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa, jotka ovat öykkärin ajatuksia:
— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä, vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä, puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään tuomioita eläville ja kuolleille…
Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta
Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen.
Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että
miksi hän kokoaa noita tervaspuita.
— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.
Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.
Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?
Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa.
Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.
Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin torni.
Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten taskustaan setelipinkan.
— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos, tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä kenellekään, enkä kaipaa todistajia.
Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti sydämessä… Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi, että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.
Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet, kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.
Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla palkannut hänet viemään luunsa hautaan.
Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa. Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.
Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista
Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.
MUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ
Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.
— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja teette asianmukaisen raportin.
Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.
Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi kilometriä kylästä etelään.
Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini luutnantille. Hän tarkasteli sitä.
— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja tänne merkinnyt.
— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä arvon hän niille antaa.
— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.
Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni heikkouksia. Hän sanoi:
— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.
Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä oikealla ja tiestä vasemmalla.
— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?
Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen esimerkki lausumasta: tämä poika osaa.
Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein asennon ja huusin:
— Herra luutnantti, saako puhua?
Lupa annettiin. Sitten selitin:
— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme nenämme…
Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.
Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:
— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.
Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä. Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:
— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —
Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.
— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään vai paahteleeko takapuolaan.
Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen harjoitti.
Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin. Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään. Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky, niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.
Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin johdattanut hänen vihansa päälleni.
He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.
Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.
Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun. Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.
Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan, kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta, tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään, että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana upseerina.
Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa. Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat. Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:
— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.
Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata, olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista olivat kyseenalaiset.
Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella, itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän keisarin ruvenneen ylipäälliköksi.
— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin kulmalla…
Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin laiminlyömisestä.
Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa, missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki. Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.
— Oletteko te puhdistanut tämän?
— En, herra luutnantti!
Uusi isku ja uusi tomupilvi.
— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?
— En, herra luutnantti!
Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies, lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.
Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.
— Kokelas Hako…
Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen sydäntään.
— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.
Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.
Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut. Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni aivan vintin päällä.
Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa ilkeyttä.
Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia, ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.
Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:
— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä tule teille mitään.
En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.
Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.
Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä. Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.
— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?
Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy. Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin tarkastuksen.
Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.
Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja menestystäni silmällä pitäen.
Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.
Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan kuin yksi joukkue.
Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.
Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:
— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!
Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi Puplikaanin selässä.
Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti. Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan. Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste: hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.
Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He sanoivat minua herrojen häntyriksi.
Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!
Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan kohtauksen.
Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään.
Luutnantti näki nimikirjoituksen.
Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli. Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa perästä, kun hän nuoli rosoista seinää!
Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä! Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää, joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?
Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies. Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä. Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.
Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat, hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.
Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.
Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan. Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia, ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.
Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.
Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan. Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta teoreettista järjenjuoksua.
Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti. Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle. Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää vapaasti.
Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet. Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.
Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon, sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu, mutta purkausta emme enää nähneet.
Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman. Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta kimmotakseen ylös alennuksestaan.
Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan. Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella muotoa herruuttaan.
Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien lietteessä.
MIESTAPPOON
Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies, varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin tavallisesti Koiveksi.
Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:
— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?
Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.
— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat asiasi…
Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:
— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta nukkuvalta, kaveriltasi…
Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin valtakunnan rahoista.
— Kas, onhan sillä vielä rahaa.
Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista. Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:
— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.
Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.
Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä, tienaamaan rahaa ja miehistymään.
Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen toisen äänen:
— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä rahoilla olisi menestystä.
Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.
— Siinä on omasi.
Mutta samassa hän taasen pysähtyy.
— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt rahat parempiin asioihin.
Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein. Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi. Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:
— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta mieheltä kuitenkin…
Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen huopailemiseen.
Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet huoneeseen ja julistaa täällä:
— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut koettaa onko kaverin povi lämmin…
Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.
— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu…
Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:
— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.
Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee hämyisessä puistossa tytön kanssa.
Ääni sanoo hänen sisässään:
— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.
Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa varma mies: hän inhoaa viinaa.
— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo
Koipi.
Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.
Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.
— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?
— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda kerinnyt.
— Ei tipu.
Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.
Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:
— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa kotia, saa yhäkin odottaa…
Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu, paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja…
Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli sitä ollut jo hänelle ojentamassa.
Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.
Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:
— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa…
— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.
Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita. Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä sanoi:
— Tule iloon!
He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.
— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.
Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.
— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.
— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan
Luojan syy ole, ivaili mestarikin.
Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava. Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.
Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.
Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän
Riston ja sanoo:
— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.
Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään jäsenet.
Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.
— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä…
Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.
Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan. Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:
— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan, kuritushuoneeseen…
Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:
— Et sinä sittenkään ole hiiren poika… Isäukon, kylähiiren, hampailla ei olisi koskaan näitä töitä tehty.
ILVEILIJÄ JA PIRJETTA
Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa. Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa sijoiltaan.
Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?
Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.
Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi, pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät, vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen kaupungin kaduilla.
Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan… Joskus hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta, vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin… Hupainen, suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin, pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet ja kaularaudat eivät pidätä… Vai puuhailisiko hän kummallisten, viisaitten eläinten parissa…
Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.
Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa. Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.
Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin. Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.
Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei itke tämän maailman turhuuksia…
Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot, voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!
Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään. Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän kylän poika… Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.
Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen, kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin, kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista, vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa, tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.
Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä…
Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä, ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.
Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.
Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.
Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein? Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin? Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä, nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle ilveilijälle?
SYNNYINMAAN MUISTOT
Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.
— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan. Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen kahina, öinen kahina… olet kai sen kuullut?
Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti.
Epäilemättä hän oli jo humalassa.
— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput lepattelevat… Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi…
Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa, vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle, ajatukset eivät kulje enää aivoissasi… Ja mikä odottanee siellä: henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan, vaikka kurjastakin… Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä, toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni. Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa kivi niskaani tuolla kaivoksessa… Ja vaikka ei huomennakaan, niin joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.
Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee… Ei se ainakaan ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste, suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera… Minä selitän, miten olen tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla. Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri… Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä, elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää; paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi… Kuulehan.
Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää kivien lomitse… No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät markkinoille ajavan miehen rattaat… Minä palasin koulusta ja kuulin silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt, tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta, kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä. Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.
Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi, vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan, mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan. Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: — Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu… Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa. Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa minkä jaksoin. Loput vein äidille.
Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin, mihin minä nyt menen… Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin… Mutta mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa, mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan… Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa. Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt, perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä siitä tapauksesta enää mitään puhuttu.
Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia. Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin. Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä… Jo silloin mietin usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin, että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli sydämessään…
Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään… Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa. Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu. Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera. Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui yhä ja kävi katkeraksi.
Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus. Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille. Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä, ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies: miksi siis anella Rannassa leipää… Sain eräältä koulutoveriltani rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet, että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä, samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.
Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.
Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain päätäsi: sairas veri… Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa, tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun ikävään.