Karavaani ja muita juttuja

language: Finnish

KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA

Kirj.

Pentti Haanpää

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1930.

SISÄLLYS:

Karavaani
Kertomus liikemies Harasta
Tilastollinen tutkimus
Puoli miljoonaa puunrunkoa
Rokulia ja viinaa
Auto-onnettomuus
Kertomus kirjantekijästä ja isäntä Paniikista
Juhla luostarissa
Peli
Joutilas mies ja kylä järven rannalla
Hiiri-Pekka
Leukaluu
Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen
Jaakopin paini
Muistelma luutnantti Näpistä
Miestappoon
Ilveilijä ja Pirjetta
Synnyinmaan muistot
Elämän keinot

KARAVAANI

Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä, joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.

Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään. Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui savuke.

Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä. Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.

— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että ovat kunnossa, jos asia vaatii…

Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan. Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että selväpä tuntuu torvi olevan.

Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti.
Savukkeet hehkuivat.

Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan. Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.

Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa, tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan kommunisti! Sitä minä en äänestä!

Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:

— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan. Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä…

Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.

— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat! Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten, invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia…

Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:

— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.

Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:

— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle: herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten sokeat oriit…

Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky. Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää tappelua.

Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.

Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.

— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa, että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat. Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!

Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat, huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei ollut ihmisille esimerkiksi.

Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa. Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.

Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen, sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto. Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.

Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa. Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia. Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen. Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä. Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan, kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani. Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.

Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut toisten kannettavaksi.

Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin kankaita, poikki jänkien.

Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana jänkällä häämöitti jälleen tulija.

Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla makaava mies sanoi itsekseen:

— Neljäskymmenesviides.

Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt mitään. Mies sanoi vielä kerran:

— Neljäkymmentäviisi.

Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:

— Rovaniemeen.

* * * * *

Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan, mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.

Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin. Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon paisteessa.

Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.

Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.

— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.

Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että tämä oli viisasta puhetta.

Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista järjestystä.

Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen ja paukkujen paljouden takia… Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät komeasti…

Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin balsamoida ja viedä museoon…

Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa henkeä.

— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin sisästä, eikä idästä. Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja…

Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.

— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä vain pyssyjen turvin…

— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä…

Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja sanakimppuun.

Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään mielenliikutusta olisi sattunutkaan.

Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.

Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:

— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme. Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä menoarviossaan sitä varten sarake…

Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä, reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu, että pääjoukko sen kuulee.

Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin veneisiin.

Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan. Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen olla perässä.

Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?

Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.

Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta, ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia. Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.

Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He puhelevat tovin.

— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty.
Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään…

Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle, ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan. Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.

Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa. Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.

Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.

On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.

Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä miehiä ja astioita.

Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui kuin rasvattu siima päämääräänsä.

Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä. Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit… Mutta… Aaroni ei ollut kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.

Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.

— Juostaan, läähätti hän.

He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.

He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja tumman mieslauman.

— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä saa… onko firmalla täällä moottori?

He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän luotsinsa huuto rannalta:

— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!

— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.

He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa laukauksia.

— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on vedetty huulesta loukkuun…

Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.

Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta ja nopeinta pääsi livistämään.

Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!

— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!

Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa. Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois. Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin aikanaan sakot ja linnat.

Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.

Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan harhailivat pelon alaisina metsässä.

Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle!
Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan…

* * * * *

Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin, ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja kiukkuinen sointu..

— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä.
Tulkaa perässä!

He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla, rypistymättömillä viisisatasilla.

— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu. Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme…

Miesten naamat loistivat.

— Miten se oikein meni niin akaksi?

— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin? Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten ennenkin.

— Eikäkö ajeta ponniin?

— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!

Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.

KERTOMUS LIIKEMIES HARUSTA

Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi, ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on työstä jos muustakin vapauttava valta.

Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies, rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.

Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias, luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa. Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia. Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin rautakauppiaaksi.

Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.

Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla. Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.

Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi, että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen, johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän, suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä, sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka ei todistettaviksi.

Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta. Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja, lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.

Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi. Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.

Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me kaikki menemme.

Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.

Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.

Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.

— No, sinä kärähdit eilen?

— Niin kävi.

— Elä välitä. Kyllä se kestetään.

— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta minulle tästä on jo edessä linnareissu.

— Pieni retki.

— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?

— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.

— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.

Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi. Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä, ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut, tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta. Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut pian, ajettuaan heti asiansa lankaan.

— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.

— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana. Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista neuvoa.

— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi rahaa?

— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.

— Ahaa… Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen, että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.

— Voi jäädä menemättäkin.

— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!

Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.

* * * * *

Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa. Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.

Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru. Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä lastissa.

Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama. Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja liike vähäistä.

Kimpi murisi.

— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!

Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.

— Annahan ratti tänne.

He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa kuului moottoripyörän säkätys.

— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me tätä tietä pääsemme?

Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.

— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole pyörineet muut kun junan rattaat…

— Nyt pyörivät.

Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla. Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.

Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut, jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.

Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja pyssyn ääni kuului kintereiltä.

Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan kuorman kohtaloita.

Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo sillalle.

Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana!
Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.

Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu. Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä korkeudesta.

Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari, vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:

— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.

— Hyvin ajettu.

Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.

Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.

Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne keksivät, oli vastarinta.

Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.

— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!

— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.

— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!

Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.

Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto harhaili sinne ja tänne.

Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen, hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen miellyttävämmissä tilaisuuksissa.

Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen lyhtyjen hohteessa.

Poliisimies oli voitettu.

— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään vaarallista. Oikeaa tavaraa.

Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.

— Kas niin!

Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi vaunun kiitää parasta vauhtiaan.

— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?

— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua parempi.

Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.

Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä tuntuivat vaativan toimintaa.

— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.

Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.

Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan, jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti kuin tukki.

Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla.
Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.

— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta… Ja vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä… Voi, saa…

Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.

— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin…

Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto ammahti tyhjyyteen.

Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen. Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni ruohosta ja kömpi kuivalle.

Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.

Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli siitäkin seikasta vielä selvitty elämään.

Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi…

Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille: auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi vielä jotenkin auttaa.

Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava vakuutusyhtiöltä pennit pois.

Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa vaatetta ja lämmittävää tulta.

Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.

TILASTOLLINEN TUTKIMUS

Joutilas mies oli lukenut kansantaloudellista kirjaa ja tutkinut tilastoa, myöskin alkoholikysymystä koskevaa. Hän pani kirjansa kiinni, nousi ja täytti puolenlitran pullon kirkkaalla vedellä ja käveli ulos.

Joutilas mies aloitti tilastollisen tutkimuksen. Hän päätti esitellä pullonsa jokaiselle vastaantulijalle, lukuunottamatta naisia ja alaikäisiä, päästämättä ohitse ketään, jonka voi ruumiillista väkivaltaa käyttämättä pysähdyttää.

Oli sunnuntai-ilta ja seurojen talolla oli ilot. Sitäpaitsi oli jokin taloudellinen ja jokin hartauskokous. Tiellä olisi siis kävelijöitä.

Rannalla, puiston luona hän tapasi ensimmäisen kulkijan, erään kylän arvokkaimmista isännistä. Joutilas mies puhui ensin muutaman sanan säästä ja esitti sitten hieman arkaillen, että hänellä olisi pieni pullo taskussa, jos niinkuin isännälle sopisi…

Se sopi hyvin. Syksyinen hämärä täytti varjoisan puiston, ja kellastuvat lehdet kahisivat. Joutilas mies näki isännän ilmeisesti ilostuvan. Hän katsoi kourassaan olevan pullon kirkkautta ja piti esitelmää vuoden tuloksista. Hän puhui pitkään ja silmäili aina välillä pullon kirkkautta.

Joutilas mies tunsi säälin heräävän sisimmässään. Oliko hänen päältä katsottava tuon ilostuneen miehen lankeemusta? Mutta hän muisti, että tutkijan pitää olla tunteeton, ja paadutti sydämensä.

»Kompsautahan vain, herkuttelija! Moni täällä pettyy», ajatteli hän.

Ja viimein pullo keikahti pystyyn, mutta samassa vääntyi isännän suu kieroon. Hän sylkäisi, ja kasvot saivat vihastuneen ja loukkautuneen ilmeen.

— Silkkaa vettä! Mitä te tällä tarkoitatte?

Joutilas mies oli hämmästynyt ja pyysi tuhannesti anteeksi. Erehdys, erehdys! Ei suinkaan hän missään nimessä, tarkoittanut tarjota pelkkää vettä, vaan aivan toista nestettä. Pullot olivat vain vaihtuneet. Joutilas mies pisti pullon taskuunsa ja valehteli edelleen häpeämättömästi. Hän rauhoitti omantuntonsa sillä, että se oli niin sanottu kohteliaisuusvalhe.

Hän erosi isännästä vielä kerran vakuuttaen vilpittömyyttään. Lyhyen ajan kuluessa hän sai tarjotuksi ryypyt puolellekymmenelle henkilölle. Kukaan ei kieltäytynyt, ja kaikki totesivat halveksien aineen vedeksi. Mutta nyt ei joutilas mies, joka osasi sovittaa käyttäytymisensä olosuhteiden mukaan, pyytänyt anteeksi.

— Oikein päätelty! Mitä ihmettä sen sitten odotitte olevan?

Sen jälkeen hän tarjosi kahdelle henkilölle ryyppyjä sopimattomaan aikaan. Sillä ohitsekulkevat naiset aiheuttivat puuhan keskeytymisen. Sen perästä hän tapasi kolme nuorta miestä, jotka hyvin kernaasti suostuivat tutkimaan pullon sisällystä. Mutta jo ensimmäinen ilmaisi sen ääneensä ja suurella varmuudella, jolloin toiset eivät enää ryypänneetkään. Joutilas mies päätti tämän jälkeen, mikäli mahdollista, tarjota ainettaan kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ja hän menestyi jälleen monet kerrat. Jotkut ottivat asian kevyesti, mutta jokunen suuttui ja joutilas mies sai toimia ripeästi pelastaakseen pullonsa.

Kun hän oli päässyt yhteentoista ryypyn ottaneeseen, kieltäytyi seuraava mies sillä perusteella, että maassa oli kieltolaki. Silloin joutilas mies ilmaisi, että pullossa oli vain vettä. Mutta mies sanoi, ettei häntä janota.

Nyt kulki auto ohitse, ja joutilas mies huiskautti kättään. Vaunu pysähtyi, ja vesipullon mies löysi sieltä kylän kauppiaan. Hänkin ryyppäsi, mutta sanoi heti, ettei hän mitään vesiparannusta tarvitse. Joutilas mies myönsi, että vesi ei tosin vaikuta suuria asioita…

— Mutta se, mikä on veteen yhdistetty!

Kauppias ojensi omaa pulloaan. Mutta joutilas mies sanoi olevansa suorittamassa tarkkuutta vaativaa tilastotyötä ja astui alas vaunusta, joka vieri tiehensä.

Seuraava vastaantulija oli roteva sälli, jonka joutilas mies tiesi helposti tulistuvaksi mieheksi. Hän epäröi, mutta asia ja totuus vaativat häntä olemaan mistään välittämättä. Sälli ryyppäsi ja raivostui. Joutilas mies kerkesi kuitenkin pelastaa pullonsa, kun oli etukäteen varustautunut. Hän väisti pari nyrkiniskua ja ilmaisi huudoilla hämmästyksensä ja vakuutti, että jos tässä jotakin väärää on, niin syy ei ole hänen. Häikäilemättömästi valehdellen hän sai sällin rauhoitetuksi ja pääsi hänestä eroon.

Ja jälleen painui vesiryyppyjä rauhallisempiin kansalaisiin, kunnes joutilas mies sanoi eräälle:

— Kahdeskymmenes viidestäkolmatta!

— Mikä niin?

— Nesteelle altis.

Nyt hän tapasi ryhmän hartauskokouksesta palaavia vanhempia henkilöitä, viisi miestä ja saman verran naisia. Joutilas mies uskollisena periaatteilleen sanoi, että hänellä olisi asiaa kaikille miehenpuolille. Heitä ei voinut yksitellen kulettaa kahdenkeskisiin seikkoihin, joten hän esitti pullonsa heille kaikille samalla kertaa valituin sanoin. He kieltäytyivät jyrkästi ja käskivät hänen hävetä ja aikoivat pitää hänelle saarnan. Mutta joutilas mies sanoi, että hänellä oli kiire, pyysi anteeksi ja käveli edelleen.

Seuraava kulkija oli yksinäinen uskovainen. Mutta hänkin kieltäytyi. Sanoi, että kun on kerran uskoa tunnustamassa, niin pitää koettaa olla vihainen viinalle, vaikka se, kuten Salomoni sanoo, välkkää lasissa.

Mutta toinen yksinäinen, seuroista tuleva uskovainen sanoi, ettei hän ryyppyä eikä kahta, joita hän ei ota missään juopottelutarkoituksessa, pidä syntinä, eikä usko Jumalankaan pitävän. Hän nosti pullon suulleen, ojensi sen sitten takaisin ja oli pitkän tovin vaiti.

— En tiedä, sanoi hän sitten, teittekö tämän hyvässä vai huonossa mielessä, mutta se oli tehokas ryyppy, saarna farisealaisuutta vastaan.

— En kummassakaan, en hyvässä enkä huonossa. Teen tilastollista tutkimusta mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.

Ryypynottanut mies katsoi häneen pitkään ja arvellen hänen olevan juovuksissa pudisti päätään ja sanoi:

— Mene rauhallisesti nukkumaan, mies parka!

Seuraava vastaantulija ei ollut enää uskovainen, vaan päihtynyt. Joutilas mies tarjosi hänelle ryypyn pullostaan ja pelasti sitten sen ja pääkuorensa ripeällä otteella. Häntä vastaan paljastettiin puukko, jolloin joutilas mies, katsoen tieteellisen velvollisuutensa tulleen täytetyksi, pelastautui suinpäin pakenemalla.

Seuraava mies, jolle hän hengästyneenä ojensi pullonsa, sanoi, ettei hän ole ryyppymiehiä.

Mutta sitten ottivat taasen useat henkilöt ryypyn, jopa kolmekin yhdessä ryhmässä. Ensimmäinen sattui olemaan vähäpuheinen mies, joka ei maininnut mitään aineen laadusta, vaan antoi toisenkin ryypätä rauhassa. Tämä seurasi esimerkkiä. Kolmaskaan ei puhunut mitään.

Sytytettiin savukkeet ja puhuttiin joutilaan miehen laimean pullon ominaisuuksista.

Seurojen talon portilla joutilas mies tapasi poliisin ja pyysi hänet syrjään ja sanoi, että hän mielellään antaisi tälle pienen tuikun pullostaan. Poliisi sanoi, ettei se sovi hänelle virkansa vuoksi. Joutilas mies huomautti, että hänen virkaansa kuuluisi ottaa häneltä pullo pois. Poliisi sanoi, että kun joutilas mies pitää sitä kätkössä kaikessa hiljaisuudessa, niin hän säästyy siitä vaivasta.

Vesipullon mies katsoi kelloaan, huomasi kävelleensä kaksi tuntia ja sanoi, että hänen oli aika lähteä.

* * * * *

Asunnossaan joutilas mies otti valon, teroitti lyijykynän, avasi muistikirjansa ja kirjoitti:

Tilastollinen tutkimus mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin.

Tutkimuksen suoritti allekirjoittanut, välikappaleenaan vesipullo, maakylässä, l:nä syyskuuta 19— kahden tunnin kuluessa.

Neljästäkymmenestäkahdeksasta henkilöstä, joille mainitusta vesipullosta tiellä ja taivaan alla tarjosin ryypyn selittämättä nesteen laatua, otti sen kolmekymmentä viisi henkilöä, kuluttaen ainetta jotenkin täsmälleen neljänneslitran.

Kieltäytymiset tapahtuivat seuraavista syistä:

Kaksi, koska näköpiiriin ilmestyi sivullisia.

Kaksi, koska he etukäteen tulivat tietämään aineen laadun.

Yksi, koska maassa oli kieltolaki.

Viisi, jotka yhdessä ryhmässä palasivat hartauskokouksesta, syytä tarkemmin selittämättä, sanoen tarjousta hävyttömäksi.

Yksi, koska oli uskovainen.

Yksi, koska hän ei ollut ryyppymies.

Yksi, poliisi, joka ei katsonut virkavelvollisuuksiensa sitä sallivan.

Virattomuudessa:

Joutilas mies.

Hän silmäili tyytyväisenä tutkimuksensa tulosta, sulki muistikirjansa, sammutti valon ja nukkui.

PUOLIMILJOONAA PUUNRUNKOA

Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa. Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren laulun kuuluessa.

Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori lihan päällä kaunis nähdä.

Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.

Ja hän puristi.

Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle. Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.

Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista puun pintaa.

Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi. Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.

Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita, jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.

Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli ruskeiden puunrunkojen rintamassa.

Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.

Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan. Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden päihin.

Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista, haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.

Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut, että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota. Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.

Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.

Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen hautaussaaton.

Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!

Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli, vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa. Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.