Kardinaalin laulu: Kertomus lintumaailmasta

KARDINAALIN LAULU

Kertomus lintumaailmasta

Kirj.

GENE STRATTON-PORTER

Tekijän luvalla suomentanut

Heikki Impivaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

1. "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali. 2. "Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali. 3. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. 4. "Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali. 5. "Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali.

Luettuna tämä luonnonelämän kuvaus saattanee yleisöllensä itsestään selväksi, minkätähden rouva Gene Sratton-Porterin tuotanto on nyt otettu tekijän suosiollisella avulla järjestelmällisesti suomennutettavaksi. Samalla ilmenee luonnolliseksi, että hänet ensin esitellään nuorelle partioväelle toimitetussa lukemistosarjassa.

Aikalaisissamme ei ole monta henkisen työn edustajaa niin nopeaan ja valtavaan menestykseen noussutta kuin tämä v. 1868 syntynyt amerikatar, joka 18-vuotiaana meni kotiseudullaan Indianan valtiossa naimisiin ja tähän päivään asti on elellyt samassa syrjäisessä ympäristössään. Molemmat toiset kuuluisat amerikalaiset luonnonkuvaajat — Seton ja Roberts — alottivat kirjailijauransa useita vuosia aikaisemmin, mutta viime kehityksellään on rouva Stratton-Porter sivuuttanut heidätkin yleisön suosiossa. Hänen teoksiansa on alkukielellä myyty toistakymmentä miljoonaa kappaletta, ja käännöksinäkin niistä on kaikkialla otettu useita painoksia.

Tämä kaikesta sielustaan luontoon eläytynyt lahjakas ja henkevä nainen on myös taiteilijatar, hänkin, — etevä valokuvaaja ja piirustaja. Hänen enemmän kaunokirjallisiksi laaditut teoksensa, varsinaiset yleisönromaaninsa, ilmestyvät alkuperäisessä kuvituksessaan suomeksikin; suoranaisemmat luonnontieteelliset kuvaukset taasen on järjestetty huokeahintaisempaan asuun "Partiolaisen kirjastoa" varten. Koko tuotannon pohjana — siitä asti kun "Kardinaalin laulu" ensimäisenä ilmestyi v. 1902 — on se elinikäinen innostunut tutkistelu, jonka piiriksi kirjailijatar varhaisessa nuoruudessaan omaksui Limberlostin rämealueen kotivaltionsa koilliskolkalla; sen vaihtelevaa laatua hän kuvailee yksityiskohtaisesti "Limberlostin yöperhosissa", johon suomalainen partioväki voi aikanaan tutustua.

Koko partioliike on vain yhtenä toiminnan tuloksena siitä yleisestä suuresta herätevirtauksesta, joka sai alkunsa luonnontieteen elpymisestä Darwinin järjestelmällisen elämäntyön perusteella. Baden-Powellin järjestöaate liittyy mitä likeisimmin siihen uuteen ymmärtäväiseen suhtautumiseen, joka viime aikoina on muodostunut henkisesti jalostuvan ihmisen kannaksi muuhun luomakuntaan nähden. Mutta rouva Stratton-Porterin pääasiallisesti luonnontieteellisetkin kuvaukset saavuttavat suosiota kaiken kehittyneen yleisön taholla, joskin ne on katsottu parhaiten soveltuviksi tähän erityiseen valikoimaan; aikaihmisiksi varttuessaan nuoret partiolukijat taas mielellään jatkanevat seurusteluansa tämän herttaisen oppaan parissa, hänen valoisien, kauniiden romaaniensa välityksellä, jotka pelkästään kaunokirjallisen tyylin kannalta arvostellen eivät ole taiteen korkeimpia tuotteita, mutta sisällöllään avaavat ihasteltavaksi uuden maailman.

V. H.-A.

1. luku.

"Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali.

Hän kiiti halki appelsiinitarhan etsien etanoita aamiaisekseen ja kiikkui silloin tällöin oksilla ja kaiutti rohkaisevan sanansa ihmisille. Kardinaalilinnun laulu kumpusi iloa, sillä nyt oli hänen juhlapäivänsä, hänen huvitteluaikansa. Koko eteläinen maailma oli täynnänsä säteilevää päiväpaistetta, kirjavia kukkasia, hedelmäin yltäkylläisyyttä, lukemattomia hyönteisiä, eikä ikänänsä mitään muuta tekemistä kuin kylpeä, herkutella ja olla onnellinen. Eipä ihme, että hänen laulunsa ennusti iloista mieltä vastaiseksi, sillä onnea oli ollut hänen koko menneisyytensä.

Kardinaali oli vain suvikuntainen, mutta sittenkin heilui hänen töyhtönsä korkeana, parta oli kähärä ja musta, ja kooltaan ja väriltään hän oli sula kumma. Suvun johtajat, jotka olivat suorittaneet monta vaellusta, näyttivät vähäisiltä hänen rinnallaan, ja sulkapuvut, joita oli varistettu vuosi vuodelta, tuntuivat värittömiltä hänen asuunsa verraten. Oli ikäänkuin sykkivä liekkisydän olisi lehahtanut ohi, kun hän kiidälsi oranssitarhan läpi.

Viime keväänä se oli puhkaissut kuorensa tuolla pohjoisessa, lintujen paratiisissa, Limberlostissa. Siellä on tuhansia aareja laajalti mustaa räme- maata, jota kesän aurinko paahtaa ja talven lumi kattaa. Siellä on synkkiä heteikköjä, pimeine vesineen, siellä laakson kaistaleita ja ylänkösoita. Metsän jättiläiset tavoittavat siellä pilviä tahi makaavat samettimaisen liman peitossa, riutuen päivän kirjaamissa lätäköissä, mutta viidakko on melkein läpitunkematon.

Rämeikkö on kuin mikäkin iso linnuille laitettu ruokapöytä. Villit viiniköynnökset kiipeilevät korkeimpain puitten latvaan, päivänvarjon lailla aueten oksilla, ja niiden kiehkurantapaiset liehuvat lonkerot keinuvat kuten silkkiripsut tuulten karkelossa. Linnut laiskottelevat varjossa, kiskovat kuoria puista, keräilevät kuivia kärhiä pesäaineksiksi ja herkuttelevat pistävän kirpeillä hedelmillä. Ne kirkuvat parvissa metsäkirsikkapuitten oksilla ja ahtavat kupunsa täyteen punaisia orapihlajanmarjoja, villiluumuja, Amerikan melooneja, sinivatukoita ja hullumarjoja. Nevan partaalla kasvavat lepät houkuttelevat parvia marjain etsintään, ja rämeen sarat ja ruohot taipuvat maahan siementen metsästäjäin painosta. Mudassa kihisee matoja; ja koko suo liekehtii kukkasista, jotka väreillään ja tuoksuillaan viekottelevat hyönteisiä ja perhosia tuhansittain.

Villit varpustikat pöyhistelevät punassaan ja kullassaan puitten latvoissa, ja kimalaiset ja kolibrit yksissä tuumin riistävät kukkatorvista runsaat hunajat. Ilma villiluumujen ja orapihlajain ympärillä väreilee miljoonain metsämehiläisten siipien liikkeestä, ja hippikerttuset pitävät ylellisiä kemuja. Suon voimakkaat löyhkät viettelevät hyönteisparvia ja kärpässiepot suikahtelevat yhtenä vilinänä niitä takaa ajaessaan.

Jokaisessa ontossa puussa asustaa yökkösiirtola. Käärmeet paistattavat päivää pensaikoissa. Veden väki jättää jälkeensä loistavakareisia juovia, puikkelehtiessaan lampareitten poikki. Kilpikonnat vääntyvät kömpelösti puunrungoilta alas. Sammakot tekevät soman ketteriä hyppyjä lammikosta toiseen. Kaikkea, mikä synnyltänsä on tähän maankolkkaan kuuluvaa — maanalaista, ryömivätä tai siivekästä — on tavattavana Limberlostissa; mutta ennen kaikkea se on lintujen tyyssija.

Sievät kultarinta-kertut pesivät sen puitten latvoihin, mutta punasilmäiset viheriävarpuset valitsevat asuntonsa alempaa. Siellä pitävät kotia kellolinnut, peipposet ja rastaat. Mustiarastaita, harakoita ja variksia asustaa siellä joukottain. Närhit ja kärpässiepot torailevat herkeämättä, ja peukaloiset ylläpitävät loputonta lörpötystä. Kuhankeittäjät riiputtavat pussinmuotoisia pesiään oksilta ja tanagra-sirkkujen kera nokkivat suuhunsa silkkiäismarjoja ja hyönteisiä. Illalla yöhaukat kiitävät ilmassa äänettömin siivin; kehrääjälinnut puhkeavat valittavaan huutoon jatkaen sitä pitkälle yöhön; ja pöllöt mässäävät kuunvalossa runsaine riistoinensa. Aamuhämärissä punarinta-satakielet herättävät jokaisen uuden päivän kaikuäänet kehoituksellansa: "Silmät auk! Silmät auk!" ja vähän myöhemmin kiertävät isot mustat korppikotkat pilvimaiseman kautta tahi liikkumattomina ilmassa kuin jäätyneet tahrapilkut vaanivat Limberlostista ja ympäristöstä ruokaa ja ravintoa. Ruovonpäristäjän kirkuna kaikuu kaiken päivää, mutta senkin voittaa sinihaikaran repivä rääkynä, jolla se panee sammakkomaailman sydämet tärisemään: sitävastoin päästää vain yksinäisiä huutoja harhaileva koskelo, joka on eksynyt laumastaan matkalla pohjoiseen ja nyt täyttää rämeen valittavilla äänillä.

Limberlostin puunlatvain lomitse puikkelehtii lintuja, joitten väri on loisteliaampi kuin koreimman kukkasen, joka kohottaa kasvojansa ilmaan ja valoon päin. Allikon liljat eivät ole niin valkoisia kuin niissä kalastelevat haikarat. Paimenpiiskun varttunut verso ei ole yhtä syvän värinen kuin sillä kiikuskelevan kuhankeittäjän kullanhelakka rinta. Närhit ovat sinisemmät kuin vuohenmiekkatupsas, jonka yläpuolella ne kinastelevat kurkkuäänillään. Peipposten purppura on hienompi kuin anisruohon. Jokaista tulikukka-mätästä kohti, joka lemuaa Limberlostissa, joku kardinaalilintu ylemmässä pensaassa hehkuu sitäkin punaisempana. Niitä ei ehkä ole enempää kuin muita lintuja, mutta niiden loistava väri ja pelkäämätön mielenlaatu, joka pitää niitä alituisesti näkyvissä, synnyttää tällaisen otaksuman.

Kardinaali oli haudottu orjantappura- ja sinivatukkatiheikössä. Isä oli sitkeä, vanha leskimies, jolla oli paljon kokemuksia ja pikainen luonne. Hän oli Limberlostin kookkain ja kiistanhaluisin punavarpunen, joka vastuksetta hallitsi kuninkaana heimoansa. Kärpässiepot, kuningaslinnut [Tyrannus intrepidus — pieni lintu Pohjois-Amerikassa, rohkea hyökkäämään isompain (haukan ja kotkankin) kimppuun. Suom.] ja lepinkäiset luovuttivat hänelle laajan liikkumisalan, eivätkä edes aina toraisat närhit saaneet kylliksi rohkeutta vastustaakseen häntä. Muutamia päiviä viime menetyksensä jälkeen näki hän hienon, täyteläisen nuoren naaraan, joka niin kerrassaan kahlehti hänen katseensa, ettei hän antanut sille pahaistakaan rauhaa, ennenkuin se salli hänen hyväilyjänsä ja kantoi ensimäisen varvun villiin ruusupensaaseen. Se oli perin ylpeä päästessään Limberlostin kuninkaan puolisoksi; ja vaikka se sydämensä syvyyksissä hetkittäin tunsi pelkoa ylhäistä herraansa kohtaan, ei se sitä näyttänyt, sillä olihan se soreavartinen ja hienopukuinen lintu itsekin.

Se valitsi asuntonsa taiteilijan silmällä ja kokeneemman rakentajan arvostelukyvyllä. Vaikeaksi kävisi käärmeitten ja oravain tunkea tuon orjantappura-tiheikön läpi. Valkeat marjankukat olivat tuskin herenneet houkuttelemasta puoleensa hyönteisparvea, kun jo ruusujen tuoksu kutsui ne takaisin; niitten kuihduttua viehättävät isot marjat kypsyivät ulottuville ja vetivät saalistajia luoksensa. Se rakensi tavallista paljoa huolellisemmin. Se oli kaunis pesä, ei läheskään niin löyhä ja vaappera kuin muitten heimolaisten yli koko nevan. Sillä oli ilmeisesti tarkoitetta pikarin kuosia ja se oli todella sirosti sisustettu pehmeillä saraheinän lehdillä. Mutta laskiessaan ensimäisen munansa kardinaalikuningatar ainiaaksi voitti mainetta. Se oli kaunis, terve lintu, jonka ensimäinen pesänrakentamisyritys täytti rakkaudella ja onnella, ja niin kerrassaan voitti se itsensä tässä tilaisuudessa, että sen oli vaikea saada ketään vakuutetuksi siitä, että tulos oli sen omaa ansiota.

Sen oli tosiaan pakko nostaa nokkansa ja siipensä puolisoansa vastaan tätä munaa puolustaakseen, sillä se oli niin tavattoman iso, että kuningasta ei vähin vaivoin saatu vakuutetuksi siitä, ettei joku kehno siivellisten suvun jäsen ollut luikahtanut pesään ja laskenut sitä emon poissaollessa. Kuninkaasta tuntui varmalta, että munan juttu oli jotenkuten nurinkurinen, ja hän tahtoi kierittää sen pesästä; mutta kuningatar tunsi omansa ja taisteli uljaasti sitä puolustaen. Se lisäsi edelleen heidän tulevaisuudentoiveitaan munimalla kolme uutta munaa. Senpä jälkeen kuninkaassa kypsyi ajatus, että se oli erittäin huomattava lintu, ja hän lensi tiehensä huvimatkalle; mutta kuningatar painui hautomaan, iloisen uskon ja tyytyväisyyden täyttäessä sen mielen.

Kaikkina noina pitkinä päivinä, kun kuumuus kävi ankaraksi eikä kuningas liikoja piitannut hänen ruokahalustaan tai mukavuudestaan, se hoiteli noita neljää munaa vasten rintaansa ja odotti kärsivällisesti. Iso muna oli sen aarre. Sitä se alituiseen hoivaili. Se käänteli sitä monasti päivässä; ja aina tunsi se rintaansa vasten tuon erikoisen puserruksen, joka erotti sen muista. Se oli tietystikin ensimäinen kuoriutumaan, ja kuningatar tunsi saaneensa siinä kyllin, vaikka kaikki muut menisivätkin hukkaan; sillä tämä muna piiskutti ihan kuuluvan äänen, ja ennenkuin tuon ison terrakotta värisen ruumiin silkkiset untuvat olivat edes oikein kuivuneet, nousi kardinaalinpoikanen koholle ja vaati voimakkaasti ruokaa.

Kuningas tuli katsomaan sitä ja heti tunnusti alistuvansa. Hän oli monen lupaavan kardinaalin isä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt tämänkaltaista. Riemullisella ilakoimisellaan hän pani kaikki Limberlostin kaiut kiirimään. Lakkaamatta hän pyydysteli kypsimpiä marjoja ja siemeniä. Hän ahti ruokaa pienokaisen suuhun aamusta iltaan eikä kertaakaan päässyt tuomaan ruokaa tapaamatta poikasta seisomassa toisten päällä huutaen lisää. Kuningatar oli aivan yhtä ylpeä siitä ja ihan yhtä hupsu sitä jumaloimaan, mutta se piti tarkkaa tiliä ja antoi muille matoja kullekin vuoron perään. Ne olivat harvinaisen somia poikasia, mutta mitä toiveita on somallakaan poikasella perheessä, jossa on ihmelapsi? Kardinaali oli yhtä suuri kuin kaksi muuta poikueesta ja niin punainen, että itsepä sen untuvatkin näyttivät purppuralla punatuilta; sen pinta, vieläpä jalatkin olivat punaiset.

Hän oli ensimäinen kapuamaan pesän reunalle ja ensimäinen hypähtämään puunoksalle. Hän yllätti vanhempansa löytämällä etanan ja teki ensi lentonsa niin pitkän matkan päähän, että hänen jumaloiva emonsa sai miltei kouristuksia pelätessään, etteivät vain hänen voimansa pettäisi ja hän putoaisi suohon ja joutuisi jonkun vanhan nälkäisen kilpikonnan uhriksi. Hän palasi kuitenkin eheänä: ja kuningas oli niin mielissään, että kävi sieppaamassa hänelle tavattoman lihavan marjan, ja istuen oksalle hänen eteensä antoi hänelle ensimäisen kielitunnin. Tietenkin kardinaali osasi huutaa "pii" ja "tshi" jo murtaessaan kuorensa; mutta kuningas opetti häntä piipittämään täsmälleen ja ilmeikkäästi, ja hän oppi sinä samana päivänä, että kardinaaliperheen miehiset jäsenet aina kutsuvat "tship" ja naispuoliset "tshuk". Itse asiassa hän oppi niin kerkeään ja oli yleensä niin tarkkaavainen, että ennenkuin kuningas katsoi viisaaksi antaa seuraavan oppitunnin, hän tapasi poikansa oksalla, nokka sulettuna ja kurkku paisuneena, koettelemassa omaa muodosteluansa heimon huudoista: "Vhit! Vhit! Vhit!" — "Hio! Hio! Hio!" — ja "Sio! Sio! Sio!" Tämä ihastutti kuningasta siinä määrin, että hän helähytti ne yhä uudelleen ja vointinsa mukaan auttoi poikaistansa.

Hän oli niin ylpeä pojusestaan, että hän jo tänä samana iltana ensi kertaa opetti häntä kunnolla pistämään päänsä siipeen ja nukkumaan yksin. Muutaman päivän perästä, ollessaan varma pojan siipien kestävyydestä, hän opetti hänelle lentämistä. Hän opetti poikaa, kuinka levittää siipensä ja verkalleen purjehtia puusta puuhun; kuinka lentää lyhyin äkkimutkin välttääkseen metsästäjän tähtäyksen; kuinka kääntyä jyrkästi ilmassa ja nopeaan hyökätä turilaan tai vihollisen kimppuun. Hän opetti sopivan kulmasuuntauksen, jolla vastustaa navakkaa tuulta, ja että hänen aina tuli kohdata rankkasade pää edellä, niin että vesi juoksisi höyhenpeitettä pitkin.

Hänen ensimäinen uinti-oppituntinsa oli harvinaisen onnistunut menestykseen katsoen. Kardinaali nautti vedestä kuin sorsa. Hän kylpi, pulikoi ja melskasi niin kauan että emo kävi miltei mielipuoleksi pelosta, että hän saattaisi houkutella paikalle jonkun vesikäärmeen tai kilpikonnan; mutta pelko ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oppi kuivaamaan, ruokkoamaan ja siistimään höyhenensä ja oli niin vimmainen pitämään itseään puhtaana, että hän, vaikkakin vain nuorukainen, oli jo niin erittäin lupaava lintu, että monikin Limberlostin siivekkäistä asujamista kävi häntä tervehtimässä.

Pian sen jälkeen kuningas vei hänet pitkälle retkelle ympäri suon ja opetti hänelle miten valita soveliaat paikat matoja metsästellä; miten etsiä lehtien alta muonaksi kelpaavia lehtitäitä ja etanoita; mitkä marjat olivat hyviä ja minkälaisilla ruohoilla oli enimmät ja parhaat siemenet. Hän näytti hänelle, miten löytää pieniä kiviä ruuan jauhamiseen ja mitenkä teroittaa ja kiilloittaa nokkaansa.

Sitten hän kävi käsiksi varsinaisiin musiikkiopintoihin, kuinka tuli viheltää ja miten laulaa ja livertää. "Hyvä miel'! — Hyvä miel'!" viritti kuningas virtensä. "Yvä iel'! — Yvä iel'!" matki kardinaali. Nämä laulut olivat vain kouluharjoituksia, mutta hänen äänessään oli sellainen syvyys ja laajuus, joka lupasi jaloa tulevaisuutta, kunhan ikä kehittäisi häntä ja kokemus herättäisi hänen tunteensa. Hän oli erinomainen lauluniekka nuorukaiseksi.

Pian hän menestyi niin oivallisesti itsensä hoidossa, ruuan löydännässä ja lennossa ja kasvoi niin suureksi ja omintakeiseksi, että teki yksin lukuisia retkeilyjä Limberlostin halki; ja niin vaikuttavat olivat hänen mittasuhteensa ja niin taistelunhaluiset hänen tapansa, ettei hänen tarvinnut kokea mitään häirintää. Kuninkaan hallitus uhkasi totta tosiaan väleen lopahtaa; mutta joskin hän lie sitä pelkäillyt, hän ei sitä ilmaissut, ja hänen ylpeytensä ihmeellisestä jälkeläisestään oli päivänselvä. Läpikotaisin tutkittuaan suon kardinaalin valtasi kiihkeä halu päästä pitemmälle matkalle; ja päivän toisensa jälkeen hän aikaili suon laitamilla, katsellen yli avarain viljeltyjen ketojen, melkein sairaana halusta koetella siipiänsä pitkässä, korkeassa, raisussa ilmaretkessä.

Tulipa päivä, jona loppukesän kuumuus pani suon höyryämään ja kardinaali, lennellen liki sen reunoja, tunsi tuulen henkäyksen käyvän ylämaalta, ja pohjoista kohti leviäväin laveitten peltojen näkeminen niin kiehtoi hänen mieltänsä, että hän levitti siipensä ja seuraten mikäli mahdollista puitten ja aitausten muodostamaa linjaa teki ensimäisen matkansa kotoa pois. Se päivä oli niin ihana, että se ratkaisi hänen kohtalonsa. Tuntuisihan siltä, että suon, jota hänen heimonsa piti niin suuressa arvossa, olisi pitänyt riittää kardinaalille, mutta eipä se riittänyt. Jokainen peninkulma sillä lentoretkellä lisäsi hänessä voiman ja tarmon tunnetta ja yhä kiihkeämpää mieltymystä laajalle leviäviin peltoihin ja metsiin. Hänen sydämensä hytkähti ihastuksesta saada kiikkua tuulessa, ajaa eteenpäin päiväpaisteessa ja purjehtia korkealla, allaan äärettömät, loppumattomat pellot, niityt, hedelmätarhat ja metsämaat.

Kuuma ja ummehtunut Limberlost tuntui hänestä onnellisesti vältetyltä vankilalta, ja yhäti vain hän uupumatta lensi suoraan eteenpäin. Lentäessään erään puolituleentuneen, jokeen päin viettävän viljapellon poikki kardinaali näki suuren joukon lintuja siellä laitumella, ja hän laskeutui korkeaan puuhun niitä tarkkaamaan. Pian hän tuli siihen päätökseen, että olisi somaa maistaa tuota uutta ravintoa. Hän keksi kohdan, jossa varis oli jättänyt tähkäpään sievästi siepattavaksi, ja tarrautuen kiinni tuppeen, kuten näki toisten tekevän, ojentautui täyteen mittaansa ja iski lujan terävän nokkansa kermankarvaiseen jyvään. Kardinaalille, joka ennen oli tukehtuakseen saanut metsästää rämeessä ja joka nyt oli tehnyt pitkän kiihoittavan lentoretken, oli keijuminen vaappuvalla korrella ja jyvän mehukkaan maidon juominen kuin ensimäinen maistinannos nektaria ja ambrosiaa. Hän nosti päätä päästessään kultaiseen sydämeen ja murskaten sen pieniin murusiin maisteli sitä ja kelpoitti sen yhtä ihastuneena kuin mikäkin epikurealainen uuden herkullisen ruokalajin.

Ehkäpä saisi uudet kekkerit seuraavalla kedolla. Hän päätti lentää vieläkin pitemmälle. Mutta hän oli kulkenut vain lyhyen matkan, kun muuttikin suuntaa ja kääntyi etelään, sillä hänen allansa oli jotakin pitkää, kimaltelevaa, luikertelevaa, raitojen reunustamaa, ja huimaavan korkealle niiden yläpuolelle kohousi jättimäisiä sykomooreja, vaahteroita, jalavia ja tulpaanipuita, jotka hapuilivat ja huojuivat tuulessa; eikä kardinaali tiennyt mitä se oli. Täynnä kummastusta hän pudottausi yhä alemmaksi. Lintuja oli kaikkialla, monet lensivät ylitse ja tuikkasivat nokkansa siihen; mutta sen kirkas mutkitteleva hopea oli salaisuus kardinaalille.

Runon ja laulun kaunis joki, jonka intiaanit ensimäisinä löysivät ja sitten ranskalaiset, oli nimeltään Ouabache; se kiemurteleva, kimalteleva joki, jota Logan ja Me-shin-go-me-sia rakastivat; ainoa joki, joka saattoi houkutella Wa-ca-co-nahin Salamoniesta ja Mississinewasta; joki, jonka hopeisten sykomoorien ja jättiläisvaahterain alla Godfrey-päällikkö matkusti monta peninkulmaa sijoittaakseen leiritulensa, se joki ei ollut koskaan ollut kauniimpi kuin tänä verrattomana syyspäivänä.

Sulat puristettuina tiukasti kiinni ruumiiseen kardinaali laskeusi salavaan ja kumartui katsomaan kiihkeydestä värähdellen ja tuiskahuttaen kimakoita huutoja: "tship, tship", sillä siinä oli häntä ihan vastapäätä iso punavarpunen, joka ei näyttänyt sopuisalta eikä aralta. Hän luikahutti raikuvan taisteluhaasteen: "tship!" joka lingottiin takaisin hänelle heti, kun se oli päässyt hänen nokastaan. Kardinaali kohotti harjaansa ja puoleksi nosti siipiänsä jäykistäen ne survaisuun; lintu siinä vastapäätä teki samoin. Hämmästyneenä hän ojentautui täyteen mittaansa sukkelasti astahtaen pikku askeleen sivulle, ja toinen lintu ojentausi koholle ja siirtyi sivulle juuri niinkuin hänkin. Se oli kardinaalista liikaa härnäämistä. Jännittäen joka lihaksen hän teki äkkihyökkäyksen häpeämätöntä muukalaista vastaan.

Hän iski veteen niin voimakkaasti, että pärskeet lensivät salaviin, ja jäälintu, joka istui kannolla vastapäätä häntä ja vaani matalikolta mutuja, näki sen. Se levitti nokkansa ja rähähti pauhaavaan nauruun, niin että sen ääni kaikuen kiiti niemeltä niemelle jokea alas. Kardinaali tuskin tajusi, miten pääsi pois, mutta uuden opetuksen hän oli saanut. Tuo kaunis kimalteleva, luikerteleva ilmiö oli vettä, ei paksua, haaleata, mustaa nevavettä, vaan puhdasta, raitista, hopeista vettä. Hän ravisti sulkiaan, häpeästä tuntien olevansa astetta punaisempi; mutta nauru ei saanut karkoittaa häntä pois. Kaikki oli hänestä aivan liian ihanaa. Lyhyen hetken perästä hän uskaltausi alas ja otti pienen siemauksen, ja se oli ensimäinen oikea juoma hänen elämässään. Voi, mutta sepä vasta oli hyvää!

Sammutettuaan kuumuuden ja pitkän matkan synnyttämän janonsa hän rohkaisi mielensä ottamaan kylvyn, ja siinä oli uusi ja ihastuttava kokemus. Kuinka hän polski ja melskasi ja pärskytteli hopeapisaroita ilmaan! Kuinka hän sukelteli, liotti ja vilvoitti itseään tässä loiskuvassa vedessä, jossa sai viipyä niin kauan kuin tahtoi ja päristellä kylliksensä; sillä hän saattoi nähdä pohjan pitkälti joka suuntaan ja helposti välttää jokaisen yrityksen tehdä hänelle pahaa. Hän oli niin märkä, kun kylpy oli lopussa, että tuskin saattoi päästä pensaaseen kuivaamaan ja suorimaan sulkiansa.

Kerta päästyään kunnolliseen asuun hän muisti vedessä näkemänsä linnun ja palasi salavaan. Siellä kimaltelevan joen syvyydessä kardinaali keksi itsensä, ja hänen sydämensä paisui oikeutetusta ylpeydestä. Oliko tuo leveä, täyteläinen rinta hänen? Missä oli hän nähnyt mitään muuta kardinaalia, jolla oli niin iso töyhtö, että se huojui tuulessa? Kuinka suuret ja mustat olivatkaan hänen silmänsä! ja hänen partansa oli melkein yhtä pitkä ja kähäräinen kuin isänkin. Hän levitti siipensä ja ihaili niiden kaartoa ja käänteli ja keikutteli pyrstöänsä. Hän somisti itsensä kerta uudelleen ja laitteli jokaista sulkaa. Hän kiilloitti niskaansa takaapäin siipiensä nenällä, pisti päänsä niiden alle ja hitaasti veti sitä kerta kerran perästä pois silittääksensä harjaansa. Hän kieppui ja keikkui. Hän kiikkui ja pöyhisteli, ja jokainen vilahdus koostansa ja kauneudestansa, mikä sattui hänen silmäänsä, täytti hänet ylpeydellä. Hän rehenteli kuin riikinkukko ja lörpötteli kuin närhi.

Kun hän ei enää voinut löytää mitään ihailtavaa, niin jokin muu kahlehti hänen tarkkaavaisuutensa. Kun hän viskasi "tship"-huutonsa, niin kuului virran takaa vastaus: "tship"; siellä ei varmastikaan ollut mitään kardinaalia, niin että hän epäilemättä kuuli oman äänensä kuten näki itsensä. Hän valitsi silmäänpistävän oksan ja lähetti sieltä terävän huudon: "tship!" yli vetten, ja se tuli samallaisena hänelle takaisin. Sitten hän äänteli lempeästi ja hellästi, niinkuin hänen oli tapana Limberlostissa tehdä pienelle lempisiskollensa, joka useasti tuli istumaan hänen vierelleen vaahteraan, missä hän nukkui, ja lempeänä ja hellänä palasi vastaus. Silloin kardinaali ymmärsi. "Vhit! Vhit! Vhit!" Hän vihelsi sen kovaa ja vihelsi sen hiljaa. "Tiri! Tiri! Tiri!" Hän vihelsi sen hellästi ja tiukasti ja käskevästi. "Hio! Hio!" "Hip! Hip! Hip! Hip!" Tämän helähtävän käskyn kuullen saapui joka lintu, niin kaukaa kuin virta kantoi hänen äänensä, tiedustamaan ja pysähtyikin ihailemaan. Yhä uudelleen hän kaiutti jokaisen muunnoksen, minkä kykeni keksimään. Hän yritti uljaasti livertää ja vieretellä, ja sitten hän, sydän niin tulvillaan iloa, ettei ennen milloinkaan, puhkesi raikuvaan lauluun: "Hyvä miel'! Hyvä miel'! Hyvä miel'!"

Illan tullen hän muuttui levottomaksi ja rauhattomaksi, niin että verkalleen soluili takaisin Limberlostiin; mutta se päivä sittenkin ainaiseksi riisti häneltä halun pysyä rämeen lintuna. Yöllä hän levottomasti pörhisteli höyheniään ja tunnusteli tulisiko tuulenhenkäystä niityiltä. Hän oli jälleen maistavinaan jyvää ja kirkasta vettä. Hän ihmetteli kuvaansa virrassa ja ikävöitsi äänensä kaikua, kunnes alkoi unissa sipistä: "Vhit! Vhit! Vhit!" Aivan aamun koittaessa muuan punarinta-satakieli herätti hänet laulaen: "Silmät auk'! Silmät auk'!", ja hän vastasi unisena: "Tir! Tir! Tir!" Tovin takaa punarinta lauloi toistamiseen erinomaisen pehmeästi ja hellästi: "Silmät auk', kiuru! Silmät auk', kiuru! Silmät auk'! Silmät auk'!" Nyt kokonaan valveutuneena kardinaalikin luikkasi riemukkaasti: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!", ja sittenpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli matkallansa kohti kimaltelevaa jokea. Se oli entistä ehompi, ja jokainen seuraava päivä tapasi hänet herkuttelemasta viljapellossa ja kylpemästä välkehtivässä vedessä; mutta aina hän illan suussa palasi perheen luo.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia ja ravinto oli enimmäkseen supistunut kuiviin siemeniin, niin tulipa päivä, jolloin kuningas järjesti joukkueensa ja antoi taikamerkin. Iltahämärissä hän johdatti heidät etelään, peninkulman toisensa perästä, kunnes heidän hengityksensä kävi lyhyeksi ja tuo outo lento alkoi kivistää heidän siipiänsä; mutta joelle tehtyjen retkien johdosta oli kardinaali muita vahvempi ja helposti pysyi kuninkaan rinnalla. Varhain aamulla, ennenkuin edes punarinta-satakielet havahtuivat, kuningas laskeusi Floridan nevamaille. [Everglade eli Everglades on nimeltään tämä rämeinen aromaa Itä-Floridassa. Suom.] Mutta kardinaali oli kadottanut kaiken mieltymyksen rämeissä elämiseen, niin että hän uppiniskaisesti läksi liikkeelle omin nokkinsa ja lyhyessä ajassa löysikin toisen joen. Se ei ollut vallan yhtä ihastuttava kuin tuo kimalteleva joki; mutta kaunishan oli sekin, ja sen lievästi loivalla rinteellä oli appelsiinitarha. Sinne kardinaali jäi saaden aivan sydämensä toiveitten mukaisen talvikodin.

Seuraavana aamuna kultakiharainen tyttönen ja valkohapsi vanhus kävivät käsikkäin hedelmätarhan läpi. Lapsi näki punavarpusen ja heti vaati sen omaksi nimikokseen, ja samana päivänä julistettiin, että erittäin ankarat ajat uhkaisivat sitä, joka kiusaisi tai edes säikähdyttäisi kardinaalia. Siten alkoi linnulle täydessä turvallisuudessa sarja päiviä, jotka olivat sulaa ihanuutta. Hedelmätarha ihan kuhisi hyönteisiä, joita houkutteli väkevä tuoksu, ja toukat koversivat kuorta. Ruoka oli melkein yhtä hyvää kuin Limberlostissa, ja olihan aina joki, mistä juoda ja missä pärskytellä mielin määrin.

Noina päivinä lapsonen ja vanhus oleilivat hedelmätarhassa tuntikausia tarkastaen lintua, joka näytti joka päivä käyvän isommaksi ja koreammaksi. Kuinka upealta vaikuttikaan hänen nyt loistavan punainen kardinaalinvaippansa vahanvihreitä lehtiä vasten! Kuinka kookkaalta ja hohtavalta näyttikään lintu leikkisästi kiitäessään ja puikkelehtiessaan kermanväristen kukkasten keskellä! Ja kuinka pikku tyttö, kädet ristittyinä, palvoi häntä, kun hän, kaula turpeana, kiikkui ylimmällä oksalla ja lauloi elähyttävää lauluansa yhäti uudelleen: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Joka päivä he tulivat näkemään ja kuulemaan. He ripottelivat leivänmurusia; ja kardinaali tuli niin ystävälliseksi, että tervehti heidän tuloaan reippaalla huudolla: "Tship! Tship!" jota ihastunut lapsonen yritti jäljitellä. Pian heistä tuli niin hyvät ystävät, että nähdessään heidän lähenevän hän rupesi vienolla äänellä kutsumaan: "Tship! Tship!" ja jäi sitten silmät pyöreinä ja pää kallellaan odottamaan hänen vastaustaan.

Toisinaan joku hänen perheensä jäsen löysi Nevoilta tiensä hedelmätarhaan, mutta kun kardinaali oli alkanut tuntea jotakin omistusoikeuden tapaista, närkästyi hän pahasti tunkeilijalle ja läksi kuin tulinuoli tätä takaa ajamaan. Milloin hyvänsä tämä kokemus sattui jollekulle kulkurille, palasi tämä rämeille mielessään myönneskellen, että appelsiinitarhan kardinaali oli vähintään kaksi kertaa niin iso ja vahva kuin hän ja niin hämmästyttävän punainen, että se oli kerrassaan ihme ja kumma.

Eräänä päivänä nousi lievä tuulonen pohjoisesta ja huojutti appelsiinipuitten oksia, kantaen niiden tuoksun halki maan ulos merelle asti ja levittäen tilalle viileän, hienon, pistävän hajun. Kardinaali kohotti päätä ja vihelsi utelevan äänen. Hän ei ollut varma, etsiskelihän vain matoja ja ennusteli onnea ehein, täyteläisin sävelin: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Uudelleen tuuli pyyhkäisi hedelmätarhaa ja niin voimakkaana, että tällä kertaa siitä ei voinut erehtyä. Kardinaali pyrähti ylimmälle oksalle, töyhtö pystyssä ja pyrstö hermostuneesti vavahtaen. "Tship! Tship!" hän huuteli kiivaan itsepäisesti. "Tship! Tship!"

Tuuli tuli nyt navakkana ja kestävänä, aivan toisenlaisena kuin mitä kardinaali milloinkaan oli tuntenut, sillä sen viileä henkäys kertoi päiväpaisteessa murtuneista jääpeitteisistä kentistä. Sen kostea tuntu tuli ryöppyisistä sadekuuroista, jotka huuhtelivat pohjanpuolen kasvoja. Sen ohut tuoksu johtui tuhansien puhkeamassa olevien lehtien ja orastavien, nuorten taimien sekoituksesta: sen väkevä lemu oli osmankäämien siitepölyä.

Limberlostin puolella oli vanha Luonto-emo puhisten ja kohisten käynyt käsiksi jokavuotiseen suursiivoukseensa. Tehokkaalla luudallansa, maaliskuun ahavalla, hän lakaisi puhtaaksi joka sopen ja raon. Pesusoikossansa, jonka huhtikuun kuurot täyttivät yli reunojen, hän peseskeli koko luomakunnan kasvoja, ja jos nämä toimenpiteet eivät riittäneet aikaansaamaan hänen mielensä mukaista puhdistusta, antoi hän lopullisen kiilloituksen raekuuroilla. Kimalteleva joki täyttyi yli äyräittensä; murtaen jäät ja kulettaen rikkakuormaa se vyöryi merta kohti. Jää ja lumi eivät olleet aivan lopen hävinneet; mutta kauan kohtuinen maaemo vaaliskeli lapsiansa. Se kyyristeli joka askeleella, sillä maa kiehui elämää. Madot ja koppakuoriaiset ponnistausivat valoon ja lämpöön. Työntäen syrjään mullan ja lehdet päältänsä vuokot ja orvokit kohottivat hentoja kullanvihreitä päitään. Mahla virtaili, ja lehdettömät puut peittyivät paisuviin silmuihin. Hienot sammalet hiipivät jokaista lahovaa hirrenpäätä pitkin. Kivien ja aitojen jäkälät saivat tuoreen, lukemattomin harmaan ja viheriän vivahduksin luodun maalauksen. Tuhannet kukkaset ja köynnökset versoivat maasta peittääkseen viime vuoden mätänevät lehdet. "Hautojen kaunis runsas tukka" luikerteli yli niittyjen, levisi tienvarsille ja verhosi jokaisen paljaan paikan.

Limberlost heräili elämään ennen peltoja ja jokeakin. Kautta talven se oli ollut paikoista alastomin ja kolkoin, mutta nyt ilmenivät palaavan keväimen varhaisimmat merkit sen sotaisessa musiikissa, sillä kun lehväsammakko puhaltaa pilliinsä ja härkäsammakko rummuttaa, yhtyvät lintujen äänet pian niihin. Osmankäämit olivat ensimäiset kukkimaan, ja sitten seurasivat uskomattoman lyhyessä ajassa kaislat ja ruovot, ja viiniköynnökset muodostivat ikäänkuin huojuvan viheriän meren, ja paisuvat umput olivat aivan halkeamaisillaan. Ylämaassa savu kiemurteli sokeriruokokenttien ja metsänaukeamien ylitse; metsissä eläimet heräilivät pitkästä unestaan; sardelli alotti taas koskaan päättymättömän matkansa ylös kirkasta jokea myöten; viheriät pälvet verhosivat kumpuja ja laaksoja; ja pohjanpuoli maata oli valmis ottamaan vastaan kotiinsa palaavat rakkaimmat kevätaarteensa.

Yläilmoista helisivät nuo ensimäiset iloiset sävelet, kohoten lähemmältä Luojan istuinta kuin minkään muun linnun: "Kevät kiirehtii! Kevät kiirehtii!" Pitkäsääriset peltoraukat kaahailivat ympäri Limberlostissa ja jokea pitkin, viskoen pilvimaailmastaan huutojansa: "Titterili! Titterili!" Hedelmätarhan punarinta-satakielet vetivät viime vuoden ruohon kauan sitten kuivuneita lehtiä lumen alta niillä sisustaakseen saviseinäisiä pikaripesiään; ja sinikertut asustivat ontossa omenapuussa. Aidan ylimmällä leveällä poikkipuulla kyyhkyset kokoilivat harvoja jykeviä puikkojaan ja risujaan yhteen. Siinä oli niin erinomaisen hyvä kehdon paikka heille. Tuulen puremat, lahot vanhat pienat olivat aivan samaa väriä kuin hommakas kyyhkysmuori. Sen punareunainen silmä sopi taustaan kuin pieni punainen jäkälän mykerö. Varmaankaan ei kukaan koskaan keksisi sitä sieltä. Limberlost ja kimalteleva joki, pellot ja metsät, tietä reunaavat pensaat ja aitaukset, kannot, rungot, ontot puut, vieläpä Maaemon paljas ruskea rinta, kaikki odotti saadakseen tuudittaa kukin omaansa jälleen; ja salattuja ihmeitä oli, että kukin palasi omalle paikalleen.

Ilma oli huumaava. Tuulen kantamat hienot, voimakkaat, ihastuttavat tuoksut, auki kääriytyvien lehtien, jääveden huuhtomien kasvien ja ensi siitepölyn lemu oli kuin elämännestettä ihmiskunnalle. Elukat ulkona kedolla olivat suorastaan juopuneita siitä ja kautta talven kuivalla ruokitut karjalaumat läksivät ensi kertaa laitumelle pää koholla, peuhaten, ammuen ja kirmaten kuin mitkäkin hurjimukset.

Pohjoistuuli, joka tulla pyyhälti jäisiltä koleuksilta, tempasi mukaansa tämän keväisen tuoksun ja kantoi sen appelsiinitarhoihin ja Nevoille; ja kiihtyneenä nielaistuaan henkäyksenkin sitä kardinaali hehkuen lennähti halki hedelmätarhan, sillä kenenkään opettamatta hän tiesi, mitä se merkitsi. Kutsu oli tullut. Joutopäivät olivat ohitse.

Oli aika lähteä kotiin, aika reuhata hurjassa hilpeydessä, aika käydä kosiskelemassa, aika armastella, aika ottaa omansa, etsiä kumppani ja rakentaa pesä. Koko sen päivää hän lentää räpytteli sinne tänne, hermostuneena tuon tuntemattoman pelosta ja vavisten suloisesta odotuksesta; mutta hämärän tullen hän aloitti matkansa pohjoista kohti.

Sivuuttaessaan Nevat hän liikutti siipiä verkalleen ja tuon tuostakin lähetteli alas vaativan kutsunsa "tshipI", mutta vastaustapa ei kuulunutkaan. Silloin kardinaali älysi, että pohjatuuli oli saattanut oikean sanoman, sillä kuningas oli seurueineen hänen edellänsä matkalla Limberlostiin. Peninkulman toisensa jälkeen hän lailla liekin liehuvaisen kiisi halki sinimustan yön, eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkun hän saattoi eroittaa pimeydessä välkähtelevän pilkun, joka piirti pilviä hänen edellänsä. Kardinaali lensi järkähtämättä suoraa suuntaa, kunnes voitonriemun sykähyttäessä sydäntä ponnahti ylös lennossaan ja sieltä kaukaa korkeudestansa lennätti alas pöyhkeän ja vaateliaan kutsun kuninkaalle ja tämän seurueelle, purjehtiessaan samalla heidän ylitsensä, ja hävisi näkyvistä.

Oli vielä yöhämärä, kun hän lensi poikki Limberlostin, laskeutuen kyllin alas nähdäkseen sen paljastetut oksat, siepatakseen vilahduksen sen paisuvien umppujen viheriästä väristä ja kuullakseen sen sammakoiden milloin äänekkäämmän milloin hiljaisemman kurnutuksen. Mutta hänen lennossaan ei ollut vähääkään empimistä. Suoraan ja varmasti hän kiidätti tietänsä kohti kimaltelevaa jokea: vain muutamia peninkulmia vielä, ja hänen silmäänsä sattuivat sen kevättä tulvehtivat kuohuvat vedet. Äkkiä ampaisten alas hän tuikkasi hehkuvan nokkansa sen rakastettuun veteen; sitten hän lensi kauniiseen vanhaan monihaaraiseen sumakkipuuhun ja pisti päänsä siiven alle, lyhyen unen ottaakseen. Hän oli suorittanut tuon pitkän lennon yhteen menoon, polveilematta, ja hän oli uninen. Ylen tyytyväisenä hän pörhisti höyhenensä ja sulki silmänsä, sillä hän oli kimaltelevan joen äärellä; ja tulisi uusi vuodenaika, ennenkun appelsiinitarhassa jälleen soisi hänen rohkaisunsa: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!"

2. luku.

"Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali.

Hänestä tuntui heti ensi hetkestä, että sumakkivanhus vastasi ihanteellisen asunnon mielikuvaa. Hän asettui eräälle oksalle ja järjestellessään höyhenpukuaan ja nokkiessaan viime vuoden happamia kuivia marjoja hän lähetti maailmalle ennustuksensa. Luonto-emo todisti oikeaksi hänen tietonsa lähettäen kohisevan rankkasateen, mutta hän ei pienintäkään piitannut kastumisesta. Hän tiesi miten kääntää punaisen vaatetuksensa mitä mainioimmaksi vedenpitäväksi takiksi; niinpä hän painoi alas töyhtönsä, tasoitti höyhenensä ja rohkeasti kestäen huhtikuun valelun hän yhä edelleen huusi vettä. Hän tiesi näyttävänsä koreammalta sen mentyä ohitse, ja hän näytti tietävän myöskin sen, että jokainen päivä, aurinkoinen tai sateinen, veisi hänet lähemmäs hänen sydämensä toiveita.

Hän oli oikea teikari odotellessaan. Aamusta iltaan hän kylpi, suki sulkiaan, paistatteli päivää, hypähteli ja kisaeli. Hän pöyhisteli ja luikkaili lakkaamatta. Hän anasti sumakkipuun vaatien sitä aivan omakseen ja tappeli lujasti sen omistamisesta monia tungettelijoita vastaan. Se kasvoi tiheämetsäisellä rinteellä, ja kimalteleva joki virtasi kohisten ruohoisten törmien välissä, joiden juurella paisuruohoja kasvoi valkoisenaan. Sen ympärille oli kerääntynyt vahvaksi viidakoksi Amerikan melooneja, villejä viiniköynnöksiä, kuusamia ja erilaisia orapihlajia, jotka houkuttelivat luoksensa matoja ja hyönteisiä; ja aivan vanhan mutkittelevan aidan takana oli jokeen viettävä kesanto muhevaa multaa, joka pian kynnettäisiin maissille, ja tällöin lukemattomat isot lihavat toukat kääntyisivät esiin.

Hänen oli pakko melkeinpä joka hetki heittäytyä tappeluihin asumuksensa puolesta; oli jotakin erikoisen kaunista tuossa vanhassa haarakkaassa pensaspuussa, joka veti puoleensa kodin katsojia. Vakava punarinta-satakielipariskunta alkoi laittaa asuntoa itselleen siihen samana aamuna, jolloin kardinaali saapui, ja pari mustaarastasta yritti vallata sen ennen ehtoota. Punarinnat tuottivat hänelle vain vähän vaivaa. Ne olivat helposti voitetut, ja heikon vastarinnan jälkeen asettuivat taloiksi oratuomeen ylempänä rinnettä; mutta ilma oli täynnä "tship" -huutoja, puheen pärinää ja punaisia ja mustia höyheniä, ennenkuin rotevat mustatrastaat tunnusti tapanneensa. He olivat vanhoja asukkaita ja tiesivät mitä ovat toukat ja nuoret jyvät, mutta he tunsivat myöskin, milloin saivat nokalleen, ja he siirtyivät jokea alas vaivaistammeen, yrittäen vakuuttaa toisillensa, että sehän oli se paikka, jota he alunpitäen olivat tavoitelleet.

Kardinaali jäi rehentelemään ja pöyhistelemään sumakkipensaaseen, mutta sydämessänsä hän tunsi toimiskelunsa yksinäiseksi. Koska hän oli kuninkaan poika, oli hän aivan liian ylväs kerjätäkseen itselleen aviokumppania, ja sitä paitsi vei sumakkipensaan vartioiminen kaiken hänen aikansa; mutta hänen silmänsä olivat avoinna kaikelle mitä tapahtui hänen ympärillään, ja hän kadehti syvästi mustanrastaan kiiltävää, uskollista pikku mielitiettyä. Hän melkeinpä liikoja jännitti ääntänsä yrittäessään lemmenlaulussa kilpailla kiurun kanssa, joka kiikkui pilvien seassa joen toisella puolen olevan niityn yläpuolella ja vuodatti alas puolisolleen laulussa jumaloivan lempensä ja mieltymyksensä. Hän kirkaisi niin julman kateellisen "tship"-huudon rakastelevalle peltoraukka-parille, että ne lähtivät painaltamaan pakoon joen ahdetta alas tietämättä, että rikos, mistä heitä syytettiin, oli vain se että he olivat naimisissa eikä hän ollut. Kyyhkysistä taas, jotka jo olivat hautomassa muniaan linja-aidalla vaahterain alla, ei kardinaali oikein tiennyt, mitä arvella.

Hän oli yksin, hän oli rakkauden kaipuusta sairas, ja hänellä oli hallussaan hienoin rakennuspaikka joen varrella puolisoansa varten, mutta kun tämä oli niin hidas saapumaan, oli hänestä vaikeata sietää toisten uskollisuutta hänen itsensä odottaessa totista lempeä; mutta kardinaali arveli, ettei hän milloinkaan saattaisi niin kokonaan unohtaa itseään, että jäljittelisi tuon uroskyyhkysen esimerkkiä. Eihän se osoittanut vähäisintäkään arvokkaisuutta: se oli niin makoileva, että oli aivan häpeällistä. Se ahtoi arvokkaan körttiläiseukkonsa ihan huolestuttavan täyteen ruokaa; se takertui pesän reunaan kiinni ja yritti auttaa hautomisessa, niin että miltei työnsi vaimonsa pois munilta. Se kiusasi sitä hyväilyillään ja kuherteli lemmenlauluaan, kunnes joka ainut aidassa asustava orava tunsi hänen historiansa juurta jaksain. Kardinaalin kärsivällisyys oli hioutunut niin ohuelle terälle, että hän eräänä päivänä iski kyyhkysen kimppuun ja kiskaisi sen selästä ison tukun sulkia. Palattuaan sumakkiin hänen täytyi tunnustaa, että hänen kiukkunsa johtui aivan yhtä paljon siitä, että hänellä ei ollut ketä rakastaa kuin siitä, että kyyhkynen oli niin vastenmielisen armasteleva.

Joka huomen toi uusia tulokkaita, — pyöreitä nuoria naaraita, pitkällä loma-ajallaan somistaneita ja koppavia uroksia, jotka esiintyivät upeimmissaan ja uljaimmissaan, ja jokainen laulaja melkeinpä halkaisi kurkkunsa koettaessaan kahlehtia pyytämäänsä puolisoa. Ne tulla pyyhälsivät alas joen rinnettä, kuin mitkäkin punaiset, kultaiset, siniset ja mustat raketit; kiikkuivat raidoissa, päristelivät vedessä, puhkesivat sävelvirtoihin, mikäli mahdollista korskeilivat komeudellaan ja soitollaan; ja aika ajoin ne kiihkeästi tappelivat, kun huomasivat, että naaraat, joita he kosiskelivat, suosivatkin heidän kilpakumppanejansa ja halusivat vain olla ystävyksin näiden kanssa.

Kardinaalin mieli pimeni, hänen näitä tarkastellessaan. Ei ollut ainuttakaan jäsentä hänen omasta perheestään heidän parissaan. Hän säälitteli itseään miettiessään, oliko kohtalolla hänenkin varallensa samat koettelemukset, joita hän näki toisten kärsivän. Voi noita kauheita untuvaisia naikkosia! Kuinka ne keimailivat! Kuinka ne virnakoivat! Kuika ne silittivät ja laittelivat sulkiaan ja kuinka ne puoliavoimin nokin ja säihkyvin silmin hyppivät yhä lähemmäksi, ikäänkuin lumottuina. Palavat laulajat, kaula turpeana, lauloivat laulamistaan lopen hurjina intohimoisessa rukouksessaan, mutta juuri kun he tunsivat olevansa varmoja siitä että heidän pienet armaisensa antautuisivat, niin joutuikin näiden istuinpuuksi etäällä pensastossa oleva virpi eikä auttanut muu kuin kärsiä katkera vastoinkäyminen, seurata niitä ja alkaa alusta uudelleen. Kolmena viime päivänä kardinaali oli tarkannut, kuinka hänen serkkunsa, punervarintainen nokkavarpunen, ilmaisi kiihkeätä rakkautta aivan erikoisen viehättävälle pikku naaraalle, joka ilmeisesti rohkaisi hänen lähestymistään, mutta lopulta näkikin hänen jäävän istumaan oksalleen niin valjuna ja lohduttomana kuin kuka inhimillinen rakastaja tahansa, kun hän huomaa, että tyttö, joka on keimaillut hänelle kesäkauden, kuuluukin toiselle miehelle.

Kardinaali lehahti korkeimman sykomoorin ihan ylimpään huippuun ja katseli yli tienoon Limberlostiin päin. Lähteäkö sieltä etsimään rämepuolisoa oman heimonsa parista? Se oli sietämätön ajatus. Asiat alkoivat tosiaan käydä vakaviksi. Ei yksikään lintu kimaltelevan joen varrella ollut sukinut ja koreillut tai pitänyt ääntä enemmän kuin hän. Oliko se kaikki hukkaan heitettyä? Tähän aikaan hän jo aivan varmaan oli odottanut tuloksia. Tänä aamuna viimeksi hän oli paisunut pöyhkeydestä kuullessaan närhi-rouvan sanovan toraisalle miehelleen toivovansa, että voisi vaihtaa hänet kardinaaliin. Eikö kiltti kyyhkysrouva pysähtynyt sumakkipensaan alle, heitettyään hautomisen ottaakseen aamuvalelunsa hiedassa, ja tuijottanut häneen peittämättömän ihastelevana? Epäilemättä hän hartaasti toivoi, että hänen arkiaikaisella, paksulla miehellään olisi tulipunainen takki. Mutta oikea kiitos lähtee vain oman sukupuolen taholta, ja vain tunti sitten oli leivonen kertonut, että hän ei tähystyspaikaltaan pilvien päältä voinut nähdä missään ketään niin loistavaa laulajaa kuin sumakkipuun kardinaalin. Näistä syistä hän pysyi vakuutuksessaan, että hän tosiaankin oli prinssi; ja hän päätti jäädä valitsemaansa asuntoon ja lumousvoimillaan pakottaa kauneimman pikku kardinaalineidon niiltä main etsimään häntä.

Hän suunnitteli kaiken erittäin huolellisesti. Kuinka neito kuulisi hänen ihanan laulunsa ja tulisi häntä silmäisemään; kuinka hänen kokonsa ja komeutensa vangitsisi neidon; kuinka tämä arkana tulisi, mutta tulisi, tietenkin, saamaan hänen hyväksymisensä; kuinka hän suostuisi tyytymään neitoon, jos tämä häntä kaikissa suhteissa miellyttäisi; kuinka neito olisi hänelle altis ja uskollinen; ja kuinka hän täydellisesti hyväksyisi hänen kotinsa valinnan, sillä sumakkipensas oli viehättävän kauniilla paikalla ja yhtä hyvä pesän rakentamiseen. Monet päivät hän oli pöyhkeillyt, pilkkaillut, vaatinut voittelolle, olipa viime päivänä alentunut melkeinpä mielistelemään, mutta eipä yksikään kirkassilmä kardinaali-impi tullut tarjolle.

Erään ruskean rastaan toimiskelut tekivät hänet kateudesta villiksi. Rastas tuli hiljaa soljuen ylös jokiahdetta, ruosteenkarvainen, hiipivä olio viidakosta, ja asettuen orjantappurapensaaseen juuri vastapäätä sumakkia lauloi tunnin verran taivasalla. Ei ollut mahdollista luoda sen parempaa musiikkia. Se oli kudottu tuoreeltaan hänen mielikuvituksensa loimista ja kuteista. Se laulu oli niin tulvillaan kevään iloa ja riemua, säveliä, jotka niin syvästi värisivät rakkauden kerjäämistä ja intohimon hellästi tykkivää tuskaa, että sen päättyessä puolitusinaa ihailevia rastasneitoja oli kerääntyneenä ympärille. Huolellisesti ja tarkoin ruskea rastas valitsi niistä miellyttävimmän, ja tämä seurasi häntä viidakkoon kuin loihdittuna.

Siinä oli kardinaalin unelma toteutuneena toiselle suoraan hänen silmiensä edessä, ja se täytti hänet kateudella. Jos tuo halpa, ruskea lintu, joka luikahti esiin kuin olisi sillä ollut varkaus tunnollansa, saattoi näyttäytymällä ja tuntikauden laulamalla voittaa puolison, miksikä ei hän, koko metsän komein lintu, voisi julkisesti upeillen suloinensa ja esittäen lauluansa saavuttaa ainakin samanlaista menestystä? Täytyisikö hänen, uljaimman, kaikista muhkeimman kardinaalin, lähteä etsimään puolisoa minkä tavallisen linnun lailla hyvänsä? Pois sellainen ajatus!

Hän lähti joelle kylpemään. Löydettyään kohdan, jossa vesi virtasi kristallikirkkaana valkean kalkkikivipohjan ylitse, hän peseytyi, kunnes tunsi, ettei voinut tulla kiiltävämmäksi. Sitten kardinaali siirtyi mieluisimpaan aurinkotupaansa ja lehahtaen oksalle nosti sulkansa pystyyn ja lekotteli päivänpaisteessa, ravisteli ja koristeli itseään, kunnes oli siisteimmässä kunnossa.

Vanhan sumakkipuun kaikkein korkeimmalla oksalla istuen hän ponnisteli niin, että musta poskiparta seisoi pörröisenä töpökkänä. Hän puhkesi rajuun huutoon, joka värisi kaikkia hänessä raivoavia intohimoja. Hän tarttui omiin kiiriviin kaikuihinsa ja muunteli ja vaihteli niitä. Hän lasketteli tulemaan laulujansa ja pani kimaltelevan joen soimaan ennustustaan: "Vesi vie! Vesi vie!"

Hän vihelteli viheltämästä päästyään, kunnes sen kuuli koko lintumaailma, vieläpä ihmisetkin, sillä talonpoika pysähtyi keittiönoveensa, kädessä rainnat kuohuvaa maitoa, ja kutsui vaimoaan:

"Kuuleppa tuota, Maija! Kuulehan varsin tuota! Vannonpa, että jos ei tuo lintu herkeä povaamasta sadeilmaa, niin pelottaapa niin, etten tohdi kylvää viljaani ennen kesäkuuta. Niitä on moniaita lintuja niinkuin peltoraukat ja peltopyyt, jotka voivat haastaa asiat hyvin kohdalleen, mutta en ole koskaan kuullut lintua, joka osaa lausua sanoja selvään ja kirkkaasti niinkuin tuo mokoma. Näyttää tulevan joen uomasta. Taidanpa tässä kulkea alas sitä tietä nähdäkseni, onko alankopelto jo valmis kynnettäväksi."

"So, so, Abram Johnson", sanoi hänen vaimonsa, "jos sinä, jota pidetään muka kunnon miehenä, tahdot rämpiä sohjossa ja sateessa puoli peninkulmaa nähdäksesi linnun, niin sano se suoraan, mutta älä Herran nimessä puhu nyt kyntämisestä, sillä siihenhän se, niinkuin totta tosiaan tiedät, ei valmistu viikkoonkaan vielä. Katsomatta tiedät!"

Abram irvisti vähän tyhmänsekaisesti. "No sanonpa syytä sitten linnuksi, jos niin tahdot, Maija. Olen kuunnellut sitä tallista koko päivän, ja sen sävelissä on jotain luonnollista elikkä inhimillistä, mikä sen minun nähdäkseni erottaa kaikista linnuista mitä milloinkaan olen kuullut. Olenpa oikein utelias näkemään sen. Kun minä tallista käsin kuulin sen laulavan, tuntui minusta, että se oli melkein justiin kuin joku ihminen."

"Älä höpsi!" huudahti Maija. "Laulaneeko tuo hiventäkään paremmin kuin mikä muu lintu tahansa. Onpahan vain vanha Wabash kertailemassa kaiut. Lintu joen partaalla kuuluu aina kaksi vertaa niin kauniilta kuin yksi vuorilla. Sen sain tietää jo neljäkymmentä vuotta takaperin. Ja eiköpä tuo lie jo mennyt, kun sinä sinne pääset."

Abramin avatessa ovea raikahutti punainen profeetta ennustuksensa:
"Vesi vie! Vesi vie!"

Mies meni ulos, hiljaa painaen oven kiinni, ja vähääkään välittämättä viljapellosta astui suoraa tietä laulajaa kohti.

"Enpä tiedä, onko tämä niin vallan parasta vihlomisille ja romatismeille", mutisi hän kääntäen ylös kaulusta ja vetäen alemmas vanhaa hattua, suojatakseen kasvojansa roiskahtavilta vesitipoilta. "Eihän minun nyt oikeastaan sopisi mennä; mutta onhan lupa sanoa, että minä yhtä mielelläni kuolisin kuin olisin vastaamatta, milloin minua kutsutaan tuonne alas joen partaalle."

"Vesi vie! Vesi vie!" kaikui kardinaalin ennustus.

"Kiitos, poikaseni! Hauska kuulla sinua! Enhän juuri tarvitsisi koko ilmotusta, mutta sainpa siitä suunnan paremmin tietooni. Voin osilleen merkata pensaasi, ja iltakin on kulunut aika pitkälle ja mahtaa olla melko lähellä maatapanon aikasi. Näillä paikkein pitäisi sun jossain olla. Olisitpa potra poika, jos nyt asettuisit suoraan tuohon istumaan tai sanoisit missä olet. No, ja missä olet, häh?"

Abram kurkisteli ja vilkuili pitkin aidan sivua, pilkisteli pensaisiin ja etsiskeli lintua. Äkkiä suhahtivat siivet ja tulipunainen viiva leimahti ilmassa.

"Taisinpa säikähyttää sinut naapuripitäjään saakka", mutisi hän.

Mutta pikemminpä mies oli säikähtynyt kuin lintu pelästynyt, sillä kardinaali tulla pyrähti suoraan häntä kohti, aivan muutaman askelen päähän, ja sitten se pensaassa heiluen liritti ja luritti, tirkisteli ja kurkisteli, vihelteli katkonaisia säveliä ja ilmaisi erinomaista ihastusta nähdessään valkohapsisen vanhan miehen. Abram katsoa tuijotti kummissaan.

"Siunatkoon!" lausahti hän. "Iso kuin mustarastas, punainen kuin hehkuva hiili, ja tulee suoraan päin miestä. Sinä olet jonkun holhokki, se sinä varmasti olet. Mutta ei, et ole sitäkään. Tyystinpä menettää luontonsa jokaikinen lintu kököttäessään ohuella puikolla pienessä teräslankaisessa mökissä, ja aina ovat niiden sulat rytistyneet. Mutta sinuapa ei ole nähty häkin sisällä, sillä sinulla on jokaikinen sulka paikallaan. Olethan sinä koreampi kuin punaisin silkkivaate. Ja tuon heiskunnan ja pyörinnän ja mahtavan astunnan olet sinä saanut itsensä Luojan suurissa metsissä, oppinut ajamaan tuulessa ja ammahtamaan yli vetten. Häkki ei kyllä koskaan ole kiusannut sinua. Mutta jonkun holhokki sinä sittenkin ihan varmaan olet. Ja minä näytän siltä mieheltä ja sinä koetat selittää sitä minulle, hiis vie!"

Kumartuneena Abramiin päin kardinaali käänteli päätään puoleen ja toiseen, kurkisteli ja viserteli ja odotti vastausta — "tship, tship", — pieneltä kultakiharaiselta tyttöseltä, mutta sitäpä ei mies millään keinoin saattanut tietää.

"No se on sitten yhtä varmaa kuin köyhän kuolema", sanoi hän. "Sinä luulet tuntevasi minut ja yrität kertoa minulle jotakin. Toivoisinpa tottastenkin tietäväni mitä haluat. Aiotko sanoa minulle 'hyvää päivää?' Hyvä, enpä usko kenenkään olevan kohteliaampi minua, mikäli tiedän."

Abram nosti vanhaa hattukuluaan, ja sadepisarat välkkyivät hänen valkeissa hiuksissaan. Hän ojensi selkäänsä ja seisoi hyvin suorana.

"Hyvää päivää, herra Punapeippo. Mitäs kuuluu tänä iltana? Enpä justiin muista milloinkaan nähneeni teitä ennen, mutta vasta kun kohdataan, niin kyllä tunnen hyvin. Milloinka saavuitte? Tulitte kai ylimääräisellä pikajunalla halki yön? No hyvä, ette koskaan ole ollut tervetulleempi mihinkään paikkaan elämässänne. — Antaisin aimo summan rahaa tällä samaisella hetkellä, jos tahtoisit sanoa tulleesi asettumaan tälle joenrinteelle. Mitäs pidät siitä? Minun mielestäni se on justiin niin lähellä paratiisia kuin osua saattaa maan päällä.

"Vanha Wabash on oikea punoja käännellessään ja kiemurrellessaan ja puolen matkaa sillä on kalkkikivipohja ja vesi on yhtä kaunista ja kirkasta kuin Maijan lähteessä. Ja kuulesta, mitä koreuteen tulee, herra Punapeippo, niin saat viedä koko roskan, ellei se ole kaikki aivan yhtä pyntättyä kuin naisväen keväthattu. Katsohan vain, kuinka ruoho ryömii suoraan alas niin että painuu veteen asti Oletko milloinkaan nähnyt noin korurimsuisia pajuja? Ja kunhan hiukan vuotat, niin kukkiva katinjuusto, jota kasvaa pitkin tätä välkehtivää jokivartta, on yhtä kaunis kuin puutarharuusut. Maija sanoo, että niistä tulisi kauniimmat kuin hänen omansa, jos olisivat kerratut: mutta hyvä jumala, herra Punapeippo, ovathan ne toki. Katsohan niitä vain ensin rinteellä ja sitten taas vedessä. Ja onhan meillä vähän tuonnempana tihiänään melooneja, orjantappuroita ja villiä viiniköynnöksiä ja metsäomenia ja punaisia ja mustia orapihlajia ja kuusamia ja sumakkeja ja benzoepuita ja isoja puita. Herra armahtakoon, herra Punapeippo, nämä sykomoorit ja vaahterat ja tulpaanipuut ja saarnit ja jalavat ovat niin mokoman kauniit tässä pitkin vanhan Wabashin rantoja, että nehän pannaan runokirjoihin ja niistä tehdään viisuja. Mitäs siitä ajattelet? Justiin siinä vähän matkaa takanasi seisoo viiteen haaraan jakautunut sykomoori, ja jokainen niistä viidestä on mahtavan komea puu, jonka latva pilviä hipoo ja juuret kaivautuvat vanhan joen alle; ja hiemaista ylempänä on vaahtera, jossa on kahdeksan isoa puuta yhdessä. Melkein kaikkea, mitä nimittää taitaa, voit löytää tämän vanhan Wabashin varrella, jos vain tiedät, mistä mitäkin tavoittaa.

"Niitä on perin vähän valkoisia miehiä, jotka perustavat sellaisesta, mutta intiaanien oli tapa tietää. He tulivat meloen alas kanooteillaan kalastelemaan ja pitivät leiriä justiin näitten puitten alla ja äitimuori oli ylen kiukkuinen niitten vanhoille naisille. Uutisasukkaita ei ollut niin tihiässä silloin ja piti olla tuhottoman tarkka, ettei suututtanut niitä, jotta toivat tarjolle marjavasujaan. Metsät täynnä marjoja! Niitä sai saavittain vain poimimisen vaivalla, emmekä me olleet vielä ruvenneet paljonkaan viljelemään vehnää ja se täytyi hevosselässä kuljettaa yli Ohioon jauhatettavaksi. Se käväisy vei isältä aikaa viisi päivää; ja sitten piti noiden kirottujen vanhojen intiaaniakkain tulla ja äidin täytyi antaa niille isot valkeat vehnäkakkunsa. Siitäpä hän sitten justiin tuli niin armottoman vihaiseksi. Hänen oli tapa nousta ylös yöllä, laittaa hiivansa ja leipoa ja antaa uunin jäähtyä ja kätkeä leipä ulos vehnälaariin ja ajaa sen haju ulos huoneesta hyvissä ajoin aamulla, niin että hän saattoi sanoa, että koko mökissä ei ollut ainoata kyrsääkään. Joo, jos sinä haet hyvää nokittavaa, niin marjoja on vaikka koko luomakunnalle pitkin tätä jokea; ja odotappa vain muutama päivä, kunnes huhtikuun muori on nakannut alas kuuronsa ja minä kyntänyt tuon viljapellon!"

Abram asetti jalan aidan kolmannelle poikkipuulle ja nojasi kyynäspäätä ylimpään. Kardinaali sirkutti suloisesti ja hyppeli ja kumarteli yhä lähemmä.

"Enpä ollut häävin luullut koko talveen, että enää ryhtyisin tähän peltoon. Olen kääntänyt sen nyt joka kevät neljänkymmenen vuoden aikana. Ostin sen ollessani nuori poika, justiin mennyt yhteen Maijan kanssa. Otin aika velkataakan siihen; mutta olin aina pitänyt näistä rintapelloista eikä minun osuuteni tätä vanhaa Wabashia ole ollut kaupan elikkä myytävänä kertaakaan näinä menneinä neljänäkymmenenä vuotena. Olen tarrautunut siihen kiinni ahnaasti kuin kuolema, sillä siitä minä olen aivan varma, että se on sula paratiisi. Ensi kerran kun kynnin tätä peltoa, herra Punapeippo, minä vain kajosin pintapaikkoihin. Olin justiin nainut Maijan enkä koskenut maahan liika usein koko sinä kesänä. Olen kyntänyt sen joka vuosi siitä pitäen, mutta olenpa ajatellut koko tämän talvea, kun romatismi repi toimessaan, että antaisin sen olla tänä keväänä ja tekisin siitä niityn; mutta enpä tiedä. Kerta vauhtiin päästyäni luulen, että saattaisin suoriutua vallan mainiosti enkä tuntisi sitä niin pahasti, jos sinä jäisit rohkaisemaan minua hiukan ja ennustamaan ilmoja. On vietävän vastenmielistä tunnustaa, että olen raihnautunut, ja jos sinä sanot, että on kestäminen, niin luulenpa koettavani. Pelkkä näkemisesi lämmittää vanhaa sydäntäni kerrassaan, ja jokainen hyppy, minkä teet, panee minutkin melkeinpä loikkaamaan.

"Mitä ihmettä sinä kurkistelet? Veikkonen! Luulenpa että muruja! Joku on sinua ruokkinut. Ja sinä tahdot että minä pitkittäisin samaa työtä? No minutpa keksit aivan parhaiksi, herra Punapeippo. Ruokkiako sinua? Paatpa vetoa, että minä kyllä olen halukas. Ei sinun tarvitse edes etsiä toukkia, jollet tahdo. Eiköhän vain ole niin, että sinä olet aika nälkäinen nyt justiin, kun tuo noukkiminenkin on niin hankalata näinä varhaisina kevätpäivinä. Varjele pahasta! Toivonpa, ettet tunne tulleesi liika varhain. Minä tuon sinulle kaikkea niin mieluisata kuin Punapeippo milloinkaan on toivonut varhain huomisaamuna, jos vain lupaat pysähtyä tänne ja heiskuttaa tulisoihtuharjaasi pitkin minun jokirinnettäni tänä kesänä. Nyt ei ole muruistakaan mukanani. Äläs, onpa sittenkin. Tässähän on kourallinen maissia, jotka otin Jaavan kukkoa varten, mutta siitä viis! Onhan se lihava kuin porsas nyt. Jyvät ovat isonpuoleiset ja kovat sinulle. Mutta minähän saatan niitä särkeä sinulle hiukan."

Abram aukaisi ison saranaveitsensä, ripotteli rivin jyväsiä ylimmälle poikkipuulle ja sahasi ja särki ne niin hienoksi kuin suinkin; ja kun hän pääsi pienan toiseen päähän, niin kardinaali sävähyttäen huutonsa: "tship!" kiepsahti alas ja sieppasi murusen toiselta ja pyrähti takaisin pensaaseen, koetteli, hyväksyi ja sirkutti kiitoksensa.

"No jopa nyt jotakin!" sanoi Abram silmät pyöreinä. "Pystytkö sinä sellaiseen? Niin sinä siis tosiaan olet holhokkilintu? Vieläpä parasta lajia holhokkia koko maailmassa! Teet iloiseksi jokaisen, joka näkee sinut, ja on kai itsesikin mahdollista olla iloinen. Ja olenko minä ystäväsi näköinen? Hyvä, hyvä! Minä hirviän mielelläni otankin sinut hoidokikseni, jos vain sinä huolit minusta; ja mitä ruokaan tulee, niin huomisesta pitäen otan asiakseni laittaa sinulle pikku pöydän tälle samalle pienalle joka päivä. Maija kyllä sanonee, että minä olen tullut vallan hupsuksi, mutta, siksi toiseksi, jos vain kerrankin saan hänet tänne alas katsomaan sinua, niin siinäpä on hänkin satimessa, sillä oletpa sinä korein luontokappale minkä Luoja linnuksi loi, ainakin mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Katsoppa tuota töyhtöä, joka liehuu tuulessa! Paha on ketään kehua päin silmiä; mutta sen häpeän minä otan omalle osalleni ja sanon sinulle nyt suoraan ja vakavasti, että olet, kissa vieköön, korein kappale, minkä milloinkaan olen nähnyt.

"Mutta, Herra armias! Sinun ei sovi olla niin huoleton! Pitäisihän sinun tietää olevasi eipä paljoa muuta kuin maalitaulu. Mikset toki pysy vähän poissa näkyvistä? Tuolla tapaahan sinä pistät joka miehen silmään tämän joen varrella, ja sinun sievä, mielistelevä, lörpöttelevä olentosi ei pelasta yhtään ainutta höyhentäsi. Ampuvat, suoraan pienen punaisen sydämesi tuosta pienestä punaisesta kuorestasi, sen ne vainenkin tekevät. Se on heikkarin häpeällistä! Ja onhan sitä muka lakikin sinua suojelemassa. Ja nätti sakkokin sinunlaistesi tappamisesta, mutta ei näy kukaan siitä perustavan. Joka houkkio tahtoo näyttää tähtäämiskykyään,ja olethan sinä loistavin kappalemerkiksi koko jokivarrella.

"Mutta jos sinä suostut jäämään tälle paikalle, niin paha päivä sille könsikkäälle, joka sinuun kajoaa, sen minä sinulle lupaan, herra Punapeippo. Tämä maa on minun, ja jos sinä jäät tänne asumaan, olet sinäkin minun niin kauan kunnes on aika palata sen toisen vanhan äijän tykö, joka on minun näköiseni. Mahtaneeko olla yhtään kernaampi ruokkimaan sinua ja seisomaan puolestasi kuin minä?"

"Tääll'! Tääll'! Tääll'!" vihelteli kardinaali.

"Hyvä, olenpa perin iloinen, jos sanot jääväsi tänne! Arvelenpa, että kaikki käykin hyvin, ellet kohtaa jotakuta noista Limberlostin kanasista, joka houkuttelee sinut soille. Siunatkoon! Limberlostia ei voi verratakkaan jokeen, herra Punapeippo. Olet pöhlö, jos lähdet. Ka, kun lähtö tuli puheeksi, niin täytyypä lähteä itsenikin, muuten tulla hynttäsee Maija linja-aitaa pitkin lyhty kädessä; ja huomaanpa nyt, että olen vähän kosteakin, etten sano likomärkä. Mutta sinähän varoitit minua, veikkoseni, eikö totta? Hyvä, minähän sanoin Maijalle, että sinun näkemisesi olisi melkein kuin ihmisten kohtaamista, ja niinhän se on ollutkin. Koko joukon enemmän kuin uskoinkaan, ja olenpa haastellut enemmän kuin kokonaisessa vuodessa. Tuskinpa taidat ajatella, että minun muka huhutaan olevan ylen vaitelias ukko, vai mitä?"

Abram ojentausi ja kosketti hattunsa reunaa, soreaksi, puolisotilaalliseksi tervehdykseksi.

"No, hyvästi nyt, herra Punapeippo. Ei koskaan eläissäni ole minulla ollut enemmän hupia kohdatessani ketään olentoa paitsi ensi kerran Maijan nähdessäni. Ajattele nyt kyntämistä, ja jos sinä ennustelet, niin minä uskon sinua! Hyvästi; ja koetahan vähän paremmin varoa itseäsi. Tulen sinua katsomaan huomisaamuna murkinan jälkeen, oli ilma mikä tahansa."

"Vesi vie! Vesi vie!" huuteli kardinaali hänen jälkeensä miehen poistuessa.

Abram kääntyi ja juhlallisesti tervehti toisen kerran. Kardinaali hypähti ylimmälle poikkipuulle ja herkutteli makeilla viljanjyvillä, kunnes hänen kupunsa oli täysi, ja sitten hän asettui sumakin latvaan ja paneutui makuulle. Varhain seuraavana aamuna hän oli liikkeellä hienossa asussa ja täysin sävelin tervehti sumakin oksalta päivää: "Vesi vie! Vesi vie!"

Kauas jokea alas kaikui hänen äänensä, kunnes joku hänen oman heimonsa jäsen niin ilmeisesti tuntui vastaavan, että hän seurasi, tarkastaen rinteet peninkulma peninkulmalta molemmin puolin ja lopulta kuulikin oman sukunsa ääniä. Hän löysi laulajat, mutta ne olivat vain vanhoja vakaisia pariskuntia, jo kauan naimisissa olleita, ja kerrassaan kiinni rakennuspuuhissaan. Kardinaali palasi taas sumakilleen ja tunsi itsensä astetta yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hän päätti etsiskellä vastakkaiselta taholta ja levittäen siipensä hän lähti jokea ylös. Jokivanaa seuraten hän peninkulmia pitkitti lentoaan kylmän välkkyvän veden ylitse, rinteitä reunustavain tiheikköjen välissä. Ennättäessään niille raskaille paalurakennuksille, joita myöten ihmiset olivat rakentaneet sillan joen poikki ja missä talonpoikain uupuneet hevoset laahustaessaan nostivat pölypilviä ja panivat kaiut kiirimään jyrisevien kavioittensa alla, hän pelästyi; ja kohoutuen korkealle hän paeten purjehti niiden yläpuolitse lyhyin jyrkin kääntein. Mutta missä jättimäiset vaahterat ja saarnit kumartuneina kurottivat oksansa joenuoman poikki vanhan Luonto-emon synnyttämäksi sillaksi oraville, siellä hän ei enää tuntenut pelkoa ja puikahti niin matalalle niiden alle, että hänen kuvansa piirti poimuilevan varjon hopeapolulle, jota hän seurasi.

Hän kierteli ja kaarteli, istahti usein hyvin näköisälle oksalle ja nakkasi raikuvalla vaatimuksella aamua kasvoihin. Joka peninkulmalla hänen kulkemansa tie yhä vain kaunistui. Joen pohja oli kalkkikiveä ja nopeaan virtaava vesi selvää ja kirkasta. Rinteet olivat jyrkänlaiset muutamin paikoin, loivasti viettävät toisaalla ja kaikkialla ahdaten täynnä tiheitä viidakkoja.

Eräässä joen äkkikäänteessä nousi hän korkean saarnin latvaan ja helähytti isoittelevan ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" ja joka taholta kajahti hänen oman sukunsa ääniä. Hätkähtäen kardinaali pudottausi siivilleen. Hän seurasi jokea renkaissa lentäen, kunnes älysi, että tässä saattoi olla tilaisuus voittaa tuo ikävöity jokimorsian, ja liikkuen eteenpäin hitaammin valitakseen korkeimman oksan, miltä levittää ihanuutensa näkyviin, hän huomasi olevansa vain muutaman sylen päässä saarnista, josta käsin oli ennustuksensa lausunut. Kardinaali lensi kapean kannaksen yli ja lähetti toisen kutsumuksen ja odottamatta siihen vastausta uudelleen pyörähti jokea ylös ja kiersi Hevoskenkämutkan. Kolmannen kerran tullessaan samalle saarnille hän käsitti asian.

Joki kiersi isossa kaaressa. Kardinaali pyrähti saarnin vihoviimeiseen huippuun ja katseli ympärillensä. Eipä ollut mistään löydettävissä kauniimpaa näköalaa ihmisen taikka linnun silmälle. Alkukevään huuru ja hohde leijaili ilmassa. Wabash kiersi Hevoskenkämutkaa hopeisena renkaana, jota reunusti kumpaakin rantaa paartavat umpinaiset tiheiköt; ja sisäpuolella aukeni matala avoin kaistale, jota peitti aaltoileva kahila ja kurjenmiekan sininen kukka. Hajallansa siellä täällä oli valtavia puita, mutta juuri keskikohdalla yli kaikkein muitten kohoavana seisoi jättiläissykomoori, juurelta jakaantuneena kolmeen vankkaan runkoon, joitten huojuvat oksat näyttivät lakaisevan taivasta ja joitten juuret kuin mitkäkin ahnaat saiturin sormet kaivautuivat syvälle Rainbow Bottomin mustaan mutaan.

Tällä ihanalla paikalla oli taivaankaari viimein aineellisesti toteutunut, [Nimi Rainbow Bottom merkitsee suomeksi Taivaankaaren pohjaa eli juurta. Suom.] ja sen juurelle, vapaasti saatavaksi kaikille ihmisille, jotka tahtoivat etsiä, oli Suuri Alkemisti jättänyt harvinaisimmat aarteensa — päivänpaisteen kullan, vesipisarain timantit, vihannuuden smaragdit ja pilvien safiirit. Runsain mitoin oli siihen vielä lisätty siemeniä, marjoja ja hyönteisiä linnuille, ja kukkia, hedelmiä ja pähkinöitä lapsille. Kaiken yläpuolella sykornoori huojutti majesteellista päätänsä.

Se muodosti valtaistuimen, joka näytti sopivalta kuninkaan pojalle; hän istahti sen korkeimpaan huippuun, ja peninkulmien päähän joki kantoi hänen kutsumustaan: "Hoi, kardinaalit! Katsokaa tänne! Silmätkää tänne! Oletteko nähneet ketään toista näin isoa? Onko teillä ketään minun kauneudelleni vertoja vetävää? Kuka taitaa viheltää niin kaikuvat, niin kirkkaat, niin suostuttavat äänet? Kuka tahtoo paeta luokseni turvaa etsien? Kuka tahtoo tulla puolisokseni?"

Hän nosti töyhtönsä pystyyn, paisutti raikuvin äänin kurkkuaan ja näytti niin isolta ja korealta, että häntä kuulemaan ehättäneiden kardinaalien joukossa ei ollut ketään häneen verrattavaa.

Musta kateus täytti heidän sydämensä. Kuka oli tämä hehkuva, ylpeilevä muukalainen, joka prameili heidän naistensa silmien edessä? Oli monta naimatonta kardinaalia Rainbow Bottomissa ja monta mustasukkaista urosta. Vielä toisen kerran kardinaali kiikkuen ja välkehtien kuulutti itsestään, ja niin äänekkäänä kuului naisten hyväksyvä äänensorina, että hän sen eroitti. Vaappuen hennolla varvulla, töyhtö suorana pystyssä, kaula haljetakseen paisuneena, sydän ruumisraukalle liika suurena, kardinaali kajahutti kutsunsa kolmannen kerran, jolloin selvänä ja äänekkäänä kuului vastaus: "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" Sen lähetti naaras, joka vain päivää varemmin oli suostunut Rainbow Bottomin loistavimman kardinaalin hyväilyihin ja saman aamun oli kuluttanut kantamalla risuja punaorapihlaja-tiheikköön.

Kuninkaallisen korukuherruksen helähyttäen pyrähti kardinaali ilmaan häntä etsimään; mutta naaraan silmittömäksi raivostunut puoliso ehätti edelle ja parahtaen pakeni naaras, jättäen tukon höyheniä puolisonsa nokkaan. Kardinaali vuorostaan iski mieheen kuin välähtävä raketti, ja silloinpa puhkesi punainen sota Rainbow Bottomissa. Naaraat hajaantuivat suojaa etsien minkä kerkisivät. Ohimennen kardinaali suikahutti suuta eräälle pienelle lintuparalle, joka oli liika säikähtynyt pystyäkseen lähtemään pakoon; sitten saarsivat urokset hänet ja alkoi vakava juttu. Kardinaalia olisi äärettömästi ilahuttanut ottelu parin kolmen vastustajan kanssa; mutta puoli tusinaa vaati pikemmin varovaisuutta kuin uhkarohkeutta. Hän karkasi heidän joukkoonsa, hajoittaen heidät oikealle ja vasemmalle, ja oli taas sykomoorissa. Kaikella vielä jälelläolevalla keuhkovoimallaan hän toisti kutsunsa; ja sitten hän laski alas jokivartta sumakkiin päin niin soreasti kuin vain taisi.

Seurasi tiukka tilinteon hetki, ennenkuin suloinen rauha jälleen vallitsi Rainbow Bottomissa. Vastanainut pariskunta viimeisenä sopi välinsä; naarakset turvautuivat pian keimailuihinsa ja unohtivat viehättävän muukalaisen — kaikki paitsi pientä rukkaa, joka sattumalta oli saanut suudelman. Häntä ei koskaan ennen oltu suudeltu eikä hän koskaan ollut odottanut suudelmaa saavansa, sillä hän oli kaikenlaatuista ja monta vastoinkäymistä kokenut olento.

Alkuaankin hän oli kuoriutunut viidennestä munasta; ja jokainen tietää, kuinka epäedullista on alottaa elämänsä, kun on neljä tanakkaa vanhempaa poikasta selässä. Muna oli heikko, ja hento oli pienokainen, joka sen kuoren rikkoi. Perheen muut jäsenet sieppasivat lähestulkoon kaiken ravinnon, niin että tyttöriepu miltei nääntyi nälkään pesässä eikä koskaan oikein päässyt kokemaan kelpo aterian ihanuutta, ennenkuin kaksi vanhempaa oli lentänyt pois. Sitä kesti vain moniaan harvan päivän; sillä toiset lähtivät sitten ja heidän vanhempansa seurasivat heitä niin kauas maalle, että pikku riepu jääden yksin pesään kirkumaan, oli melkein menehtyä. Nälän ajamana hän kapusi oksalle ja harjoitteli siipiään, kunnes onnistui suorittamaan jonkinlaisen lennontapaisen erääseen lähipensaaseen. Mutta hän lensikin harhaan eikä oksalle ja putosi maahan, johon jäi makaamaan kylmissään ja väristen.

Hän huuteli säälittävästi ja oli puolikuollut, kun päivänpaahtama, avojalkainen poika, ongenvapa olalla, kulki sivuitse ja kuuli hänen valituksensa.

"Voi sinua poloista pientä, olethan melkein kuollut", hän sanoi. "Minäpä tiedän, mitä teen sinulle. Kannan sinut tuonne toiselle puolelle ja panen pensaikkoon, jossa kuulin muitten punavarpusten laulaa tirskuttavan, ja sitte kyllä emosi sinua ruokkii."