XII.
François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja.
Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä ja katseli heitä molempia.
Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha.
Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa.
Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja naurahti.
»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli — muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.»
Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi.
»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori herra François Villon.»
»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille.
»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri.
»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu uteliaisuuttani — miksi François Villon?»
»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre Lélianiksi.»
Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna.
»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?»
»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin, Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. »L'âme d'un poète dans le corps d'un» [Runoilijan sielu…] — en — en muista viimeistä sanaa», sanoi Peetri.
»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa].
»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään. »Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen tunteitaan.»
Herttuatar naurahti ja kertoi:
»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä rosmarineilla ja sipuleilla.»
»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan, rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet kasvatikseni.»
»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti. »Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön, jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?» lisäsi hän sitten mietteissään.
»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen »köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään.
Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti:
»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.»
»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta.
»Niin», sanoi Peetri.
Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri:
»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.»
Herttuatar nauroi.
»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta — sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.»
»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä itserakkaudessani.»
»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua, harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa selkänsä takana.
»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua, harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen sydämensä tunteet läikähtämään.
Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa.
»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti päätään antaen nenälasien vaipua alas.
Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä ymmärsi antaa sille tunnustuksensa.
»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.»
»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?»
»Kuinka kumman lailla se ei olisi joutunut minun käsiini. Romaanit kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?»
»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei »Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen omituinen.»
»Omituinen —?» toisti herttuatar.
»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi. En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin tämä.»
»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan varsin ihmeellistä että te sen tunnette.»
»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle tuttu.»
»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.»
»Comme ma poche» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme lapsuuden ystäviä.»
»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta», sanoi Peetri.
»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa kirjalle.»
»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.»
»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar.
»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri.
»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä neroina.»
»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä. Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin kunnollista käsistään.»
Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar:
»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle, toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?»
»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan, jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele itseään Shakespeareksi.»
»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat tuollaista?»
Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on toisenlainen päähänpisto. Hän uskoo olevansa toinen Goethe.
»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar.
»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää paikalla silmään kuin kissasta häntä.»
»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa», päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.]
»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen
Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen.
Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion.
Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa. Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään. Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena — muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla liiteleväksi pilveksi.
»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua.
»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman merkitsevästi.
Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin näennäisesti välinpitämättömänä:
»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?»
»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien näitten tiluksien haltijatar.»
»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään.
»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan. Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.»
»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta lemmenseikkailuaan.»
»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa — Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme. Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä kirjassa teitä erityisesti miellyttää.»
»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä. »Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys, huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen. Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla. Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen tähtensä.»
»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!»
»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli Peetri.
»Mutta miksi he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?»
»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on kauneuden turmiota tuottava tuntu.»
Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä.
»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?»
»On — Englannissa», selitti Peetri.
»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?»
»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette. Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään. Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä, niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin huolimatta sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.»
Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään.
»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?»
»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin eteen.»
»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.»
»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti kehittyisi.»
»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä varmaankaan olisi niin suuri.»
»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.»
Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan.
»Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän.
Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä.
»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän.
»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville minun mielipiteestäni kirjan suhteen.»
»Tietysti te pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on »näkevä silmä».
»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.»
»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa. Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».»
»Pitää sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä myöten.»
Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa.
»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi kuunnella.»
»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni…» alkoi hän juhlallisesti. »Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.»
Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti.
Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren.
»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan:
»Olenpa minä houkkio!»
Samana iltana puheli hän Marietalle:
»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua. Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista, ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.»
Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta.
XIII.
Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja
Milanon välistä valtamaantietä.
Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti tupakaksi.
Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset, pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.
Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.
Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan. Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja molemmat sanoivat: »Buona sera Eccellenza». Ja kulkivat eteenpäin.
Peetri kopeloi taskuaan.
»Kas tässä, tyttöseni.»
Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.
»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.
Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman kuparilantin.
»Osta tällä makeisia.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä kerran.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.
Ja he jatkoivat matkaansa.
Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän huhuili kutsuen heidät takaisin.
Pikku tyttö tuli juosten.
Peetri nousi ja meni häntä vastaan.
»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen tytölle pari liiraa.
Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen mielestään suurikin summa.
»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten kolmannen kerran ja livahti tiehensä.
»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.
Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.
»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse ilmaisivat levottomuutta.
Peetri malttoi mielensä.
»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö usko?»
»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.
Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.
»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.
»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.
Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.
Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti ympärilleen.
»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten heille kädellään.
He palasivat takaisin.
»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten lähestyessä.
Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen, kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet ulottuivat jalkoihin saakka.
Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha, nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.
Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi siunata lasten läsnäoloa.
»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.
Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä arkaillen ja katsoi veljeensä.
Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:
»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.
Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:
»Torinoonko?»
»Niin, Torinoon, teidän armonne.»
»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.
»Niin on», sanoi poika.
»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»
»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»
»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»
»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin meille matkan kestävän viisitoista päivää.»
»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.
»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»
»Milloin te läksitte Bergamosta?»
»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»
»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»
»On, teidän ylhäisyytenne.»
»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»
»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»
Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»
»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.
»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla hänen luokseen.»
»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut hänet kokonaan.
»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»
»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»
Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän ylhäisyytenne.»
»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.
»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»
»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»
Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.
»Ettekö ole vielä myyneet ainoatakaan?» huudahti herttuatar tehden päätelmiään.
»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi poika surullisesti ja katsoi maahan.
»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»
»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja siksi kysäsi hän:
»Missä talossa?»
»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me osumme johonkin taloon.»
»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»
Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.
»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne pitkäkin matka?»
»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»
Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten pudisti poika päätään ja sanoi:
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi joudimme varmaankin johonkin taloon.»
»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen englanninkielellä.
»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.
»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.
»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»
»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän takaisin.»
Herttuatar katseli pikku tyttöstä.
Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.
»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.
»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet kalpeat kasvonsa.
»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.
»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.
»Oletko jo käynyt ripillä?»
»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»
»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.
»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika ylpeän näköisenä.
Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.
»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.
Minulta unohtui kukkaro kotiin.»
»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.
»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»
»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa
Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.
Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.
»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella rahasi varkailta?»
»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»
»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»
»Niin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»
Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.
»Satako liiraa —?» kysyi hän.
»Aivan niin», vastasi Peetri.
Poika katsahti taasen sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka
Torinoon sata liiraa?»
»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»
Taasen katsahti poika sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa sataa liiraa.»
Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja katsahtivat hekin toinen toiseensa.
»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.
»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.
Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.
»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne», sanoi hän sitten.
»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»
»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika luottavasti.
»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista», neuvoi herttuatar.
Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.
»Addio, e buon' viaggio», sanoi Peetri.
»Addio, Eccellenze», sanoi poika.
»Addio, Eccellenze», sanoi tyttö.
Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.
Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön jäädessä paikalleen odottamaan.
Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»
»No, mikä hätänä?»
»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea rautatiellä?»
»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»
»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne, säästäisimme rahat.»
»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti
Peetri.
»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»
Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.
Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt mielensä mukaan!»
»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte. Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»
»Mille grazie, Eccellenze», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.
Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia lapsia.
Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:
»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne mukainen aihe!»
Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.
Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.
»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi sepittää kauniin tarinan?»
Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.
»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.
»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa! Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä suojelkoon!»
»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.
»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön rukoukset.»
»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti toisiinsa, miellytti häntä suuresti.
»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on sulaa mielettömyyttä.»
»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»
»Olette arvatenkin protestantti?»
»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä heidän avukseen!»
»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi taikauskoksi?»
»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan. Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»
»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa uskosta. Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa meitä elämään.»
»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin kysyen:
»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä messussa.»
»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»
»Mutta — entä te —?»
»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»
»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään.
»Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»
»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»
Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki kevyesti tiehensä.
»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa», puheli Peetri itsekseen.
»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan. Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa. »Se on vertauskuva. Hän seisoo toisella puolella virtaa, minä toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta kuitenkin kaikitenkin… Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»
»Non capisco Francese», sanoi Marietta.
XIV.
Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.
Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja minuutit silloin venyvät.
Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.
Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen, väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine, vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen, kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan, naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa kilistellen lasejaan. He pelasivat moraa, kiistelivät, nauroivat, lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan. Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.
Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui. Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.
Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.
»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin, — »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita, joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa tulessa.»
»Oi miksikä ei hän näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään hautoi tietoisuutta siitä, että hän milloin hyvänsä voisi näyttäytyä. Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.
Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.
Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.
»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti käsillään.
»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.
»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain. Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»
Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian poikki ja katseli ulos akkunasta.
Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa, aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä laskeutumassa Danaen luokse.
»Son carin', eh?» huudahti Marietta innoissaan.
»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi taasen lepotuoliinsa.
»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois, siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä. Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata — kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä. Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille, ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne, manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko esimerkiksi toinen mies mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta viinin huumauksesta.»
Oliko toinen mies mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, oliko? Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.
Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari päivää myöhemmin Peetrille:
»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»
»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.
»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»
Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.
»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.
»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.
»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.
»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»
»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja ammonut.»
»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.
»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.
Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.»
Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon. Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.
»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.
»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei voihki hän.
Sitten puheli hän lehmälle.
»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani, lehmä-raukkani!»
Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän hengittäen hänen kasvoilleen.
»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita, eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi — eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita sinun murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon. Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme teutonilaisia.»
»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.
»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.
»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»
»Niinpä olenkin.»
»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen, mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»
»Fa niente», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat, koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä. Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»
»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi
Marietta.
»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.
»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.
»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret suonissanne jähmettymään.
»Davvero?» sanoi Marietta.
»Davvero», vakuutti Peetri.
Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin olkapäähän ja itkien lakkaamatta.
Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.
»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»
Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän, valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.
Iltapäivällä kysäsi Marietta:
»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»
Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja aikansa kuluksi.
Marietta viittasi Ventiroseen päin.
»Miksikä?» kysyi Peetri.
»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään käyntikorttinsa käydä linnassa.»
»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»
»Niin, signorino.»
»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat.
Milloinka — milloinka matkustivat?»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»
Marietta näytti säikähtyneeltä.
»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»
»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen.
»Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä
Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»
»Tietysti, signorino.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»
»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta.
Milloinka tulevat?»
»Oh, fra poco. Ovat matkustaneet Roomaan.»
»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»
»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.
»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat takaisin.»
»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»
Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain voi.
»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä murhenäytelmästä», kysyi Peetri.
Marietta siristi silmiään.
»En, signorino.»
»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan prinssin osa on jätetty pois?»
Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli rajaton.
»En, signorino», vastasi hän raukeasti.
»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»
Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.
»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot. Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa Nabulione, Euroopan keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa. Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia riikinkukkoja.»
»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne, etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — terra incognita, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»
»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa», sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»
»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini, toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»
»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»