XV.
Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija.
He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa, joka oli sisustettu piano nobile tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi, arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia.
Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät, juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot. Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo lakkaamatta yksitoikkoista säveltään.
Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin», ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista huokuvaa puhtaan ilman tuoksua.
Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli — tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti. Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka, sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista.
Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea, roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti.
Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi, suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet; korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset, harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka olisi voinut käydä luonnollisesta.
Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta, mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.
Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään, olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima, jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi, miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata — jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa. Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä, mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön pieneksi sedäksi».
Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta liiraa… niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä, viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään.
Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken.
Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin — usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa, jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa… Ja Lazaruksen lähestyessä tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa.
En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan. Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.» Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa.
»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin. Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava aine. Se estää mielen happanemasta.»
Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni. Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa. Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan — olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti esirukouksen ja isämeidän.
* * * * *
Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan; kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä herttaisesti hymyillen.
»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen.
»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä.
Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin, mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen erikoisen omaperäinen sävy.
»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice.
»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi niskan puolelta —.»
»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!»
»Sulkumerkit» yhä syvenivät.
»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne »lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?»
»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi.
Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan sanansa.
»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista
herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta.
Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia.
Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja.
Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa», sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään.
»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai
Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali.
»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.»
»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena.
»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.»
»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali.
»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.»
»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti.
»Noin pari sataa liiraa.»
»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?»
Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa.
»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta.
Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten keppostemme onnistuneen.
»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen kätensä.
Beatrice epäröi.
»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain veruketta.
»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.»
Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua suurta, säihkyvää ametistia.
»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään.
Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään.
»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat.
»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti ansainnut.»
»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.»
»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.»
»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen.
»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat. Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita käyttäessä.»
Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä of sanaa», selitti hän.
»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali.
»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit petoksella saada minua ansaan?»
Kardinaali nauroi.
»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna jesuiitan piirteitä.»
»Oletko sinä jesuiitan näköinen?»
»Niin minulle on sanottu.»
»Kuka sellaista on sanonut?»
»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän, viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä, punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi:
»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa huudossa.»
Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta.
»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.»
»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!»
»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On oikein nöyryyttävää ajatella sitä.»
»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice.
»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta. Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.»
»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka kauas olemme eksyneet »lampaastamme».
»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä.
»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.»
»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi kardinaali nyökäyttäen päätään.
»Niin juuri, englantilaisesta vuokralaisestani — kerettiläisestä.»
»No niin», sanoi kardinaali miettivän näköisenä »sulkumerkkien» syventyessä, »sanoistasi päättäen uskon, että sinulla voi olla hänestä hyötyä naapurina. Annahan kun ajattelen… Sinä anastit häneltä viisikymmentä liiraa yhdellä ainoalla sanalla, ja lapset poistuivat siunaten sinua hyväntekijänään. Luulen, että sinä hänestä saat suuriarvoisen naapurin — hän puolestaan sinusta ehkä kylläkin kalliin.»
Beatrice teki kädellään rukoilevan liikkeen.
»Älähän nyt suotta minua tuolla kiusaa. Vastaa nyt minulle oikein tosissasi. Mitä sinä ajattelet hänen kääntymyksestään?»
»Kerettiläisen kääntymys on hurskas toivomme — olivatpa nuo sanat sitten Shakespearen tai Byronin», sanoi kardinaali. »Ja varsinkin te englantilaiset katolinuskoiset olette hartaita käännytystyössänne — erittäinkin te naiset. Kerrotaanpa erään nuoren englantilaisnaisen yrittäneen itse paavia käännyttää.»
»Onpa ollutkin paaveja, joita olisi sietänyt käännyttää. Mitä herra Marchdaleen tulee, olen hänessä huomannut hyviä oireita. Hän myönsi, ettei ollenkaan ollut mahdotonta, että pyhä neitsyt oli lähettänyt meidät lasten luokse. Onhan tuo protestantin puheeksi jotenkin outoa.»
»Onpa kylläkin», sanoi kardinaali. »Jos hän tarkoitti täyttä totta, on hänessä varmaankin ajattelijan vikaa.»
»Josko hän tarkoitti täyttä totta?» huudahti Beatrice. »Miksikä hän olisi puhunut sillä tavalla, jollei hän olisi sitä tarkoittanut?»
»Älä kysy minulta», sanoi kardinaali. »On olemassa jotakin, jota ranskalaiset sanovat kohteliaisuudeksi. Voin hyvästikin kuvitella nuoren miehen yhtyvän naisen mielipiteeseen vain kauniin silmäparin vuoksi.»
»Voin vakuuttaa sinulle, ettei minun silmilläni ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Herra Marchdale puhui vilpittömän rehellisesti. Hän sanoi uskovansa, että meidän mailmassamme ei mikään ollut mahdotonta, että taivaan ja maan välillä oli asioita, joista ihmiset eivät voineet uneksiakaan. Sanoipa pitävänsä aivan mahdollisena, että pyhä neitsyt oli lähettänyt meidät lasten avuksi. Ja hän puhui ihan tosissaan. Aivan varmasti tarkoitti hän, mitä sanoi.
Kardinaali hymähti — ehkä nuoren sukulaisensa kiihkolle.
»No niin, sitten hänessä todellakin on ajattelijan vikaa», toisti kardinaali vielä kerran.
»Mutta mitä me voisimme tehdä. On kai jotakin tehtävä, johonkin ryhdyttävä. Kun hän puolestaan on taipunut sellaiseen myönnytykseen, on ehtinyt näin pitkälle valkeuden tiellä, on tietystikin meidän velvollisuutemme johtaa häntä edemmäksi.»
»Epäilemättä», sanoi kardinaali.
»No, mutta miten?»
Kardinaali näytti vakavalta.
»Rukoilemalla», oli vastaus.
»Emilia ja minä rukoilemme sekä aamuin että illoin hänen kääntymystään.»
»Siinä teette oikein.»
»Mutta riittääkö se?»
»Voihan lukea messuja.»
»Oi, monsignore Langshawe lukee hänen hyväkseen kahdesti viikossa messun linnan kappelissa.»
»Vallan oikein», sanoi kardinaali.
»Mutta onko siinä kylliksi?»
»Miksei monsignore Langshawe käy hänen luonaan — tutustu häneen — puhele hänen kanssaan ja innostuta häntä?» kysäsi kardinaali.
»Monsignore Langshawe!» huokasi Beatrice viitaten merkitsevästi kädellään. »Hän ei välitä mistään muusta kuin geologiasta — hän ei puhelisi mistään muusta kuin vuorijäätiköistä ja soramuodostuksista — eikä panisi ajattelemaan mitään muuta kuin vyöryviä jäätiköltä.»
»Hm», hymähti kardinaali.
»Mitä sitten on tehtävä?» kysyi Beatrice.
»Miksikä et, rakas lapsi, ota itse ajaaksesi asiaa?»
»Siinäpä juuri pulma onkin. Mitäpä minä — mitäpä voi nainen tällaisessa tapauksessa?»
Kardinaali tarkasteli ametistiaan aivankuin kristallintarkastaja kristalliaan ja veitikkamainen piirre hänen suupielissään kävi yhä selvemmäksi.
»Lainaan sinulle Bellarminen [oppinut jesuiitta-kirjailija ja katolisuuden kiihkeä esitaistelija] teokset — en muista miten monta osaa niitä onkaan. Voit tutkistella niitä ja sitten kutsua kerettiläisesi luentokursseille.»
»Oi, miksikä sinä käännät kaikki pilaksi», sanoi Beatrice.
»Bellarminestako tekisin pilaa», huudahti kardinaali. Kaukana siitä. En ole kuullut kenenkään ottavan häntä siltä kannalta. Mutta jääköön ehdotukseni sikseen.»
»Mutta mitä sitten —? Etkö oikein tosissasi voisi neuvoa minua. Mitä minä voisin tehdä? Mitä voisi oppimaton naisraukka tässä tapauksessa tehdä?»
Kardinaali nuuskasi. Tarkasti jälleen ametistiaan hymähtäen, aivankuin olisi sen syvyydestä keksinyt jotakin erittäin hupaisaa.
»No hyvä», puhui kardinaali hitaasti, »jos oikein tiukalle ottaa, niin voisi kenties oppimaton naisraukka panemalla kaikki voimansa liikkeelle kutsua kerettiläisen päivälliselle. Tulen luoksesi pariksi päiväksi. Kutsu hänet silloin.»
»Oi, miten kultaisen herttainen sinä, setä, oletkaan!», huudahti
Beatrice ihastuneena. Sinua hän ei voi vastustaa.»
»En aijo ryhtyä hänen kanssaan minkäänlaisiin uskonnollisiin keskusteluihin», sanoi kardinaali. »Mutta täytyyhän jollain tavalla osoittaa kiitollisuuttaan sille, jolta on saanut kaksisataa liiraa — siksipä annan sinulle siveellisen kannatukseni.»
»Ja sinä saat kuin saatkin soman, hopeisen nuuskarasian», sanoi
Beatrice.
Paina mieleesi nämä ennustavat sanat, arvoisa lukija!
XVI.
Ventirosen linnassa 21 p. elokuuta.
Arvoisa herra Marchdale! Minua suuresti ilahuttaisi, jos suvaitsisitte syödä päivällistä luonamme ensi torstaina kello kahdeksan. Setäni, kardinaali Udeschini, joka on tullut käymään luonani, haluaa tutustua teihin.
Olen lukenut uudestaan »Sanojen miehen». Ja tahtoisin, että kertoisitte minulle vielä paljon kirjailijaystävästänne.
Suosiollisesti
Beatrice Santangiolo.
On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta ylläoleva on jäljennös.
Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut.
Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista, hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan hajua.
En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä sanoille salaisen merkityksen.
Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen» tekijä oli.
Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa. Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi sitten Marietan puoleen.
»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?»
»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi.
»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.»
Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä.
»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.»
»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta.
»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi olla. Se ei ole mikään juhlapuku.»
»Non é un abito nero», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan vastata jotakin.
»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella minulle sellaisen?»
»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli eukko päätään.
»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?»
»Ei ole, signorino.»
»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta. Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa? Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa päivällisille?»
»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta räpäyttäen silmiään.
»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä kirkonkiroihin?»
»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko oli turha.
»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini ja rohkeasti esiintymään siinä.»
»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta.
»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri. »Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten palvelijoiden kanssa, vaikka heidän pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä? Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee puutarhassa?»
Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi.
»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.»
»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.»
»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko.
»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?»
»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.»
»Onko Gigi monipuolinen?»
»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi:
»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.»
Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan osaa Ventirosen linnaan?»
»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään.
»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?»
»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?»
»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä viemään?»
»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne, signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan vilkkain elein.
»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa tekaisen minä kirjeen.»
Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä.
Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea.
Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä.
Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat.
Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä. Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e., kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle.
Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen. Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä pitkin.
Peetri katseli ja ihmetteli.
»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri. »Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin tämä sukkela temppu mieleemme.»
Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta.
»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri.
»Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!»
XVII.
Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä.
Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa.
Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti päivää.
Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos. Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi, vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään pilvenhattaraa.
Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee, vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta.
Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä kesti tuokion… Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet.
Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat, pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten, kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja, muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen. Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta — himmeätä vaskihohdetta.
Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus.
Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa. Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina. Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan. Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan. Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista.
Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana… Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai hänen sydämensä rajusti sykkimään.
Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi.
Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona.
»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän.
»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen.
Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet.
»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä.
Herttuatar hymyili hieman hämillään.
»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme pitkälle kävelylle — huviksemme.»
»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri katsahtaen toisesta vieraasta toiseen.
»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar.
»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään vetoista kylmänkoleata huonetta.
»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka.
»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä käsken Marietan panna tulta pesään.»
Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä, että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset hartaudenharjoitukset.
»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.»
Ja hän palasi vieraittensa luokse.
»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti.
Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle, vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli — ehkä ristinmerkin.
Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini? Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta? Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä pienikasvuisiksi? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden merkityksen.
Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»; ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen olen puhunut.»
Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä.
»È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa burrasca la pregustazione d'un piacere», sanoi hän hieman jäykän kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla.
Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »Grand' onore.»
Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä pyynnöstä valmistaa teetä.
»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni annos alkohoolia korvaisi niitä?»
Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle.
»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa pyytää teiltä juuri sitä.»
»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin totisen näköisenä.
Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin.
»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.»
»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin arkissa Araratin vuorella.»
»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi», arveli pappi.
Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen, valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina. Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään, hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan.
»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.»
Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen kukkuloille.
»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan.
»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren tytön puoleen.
»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen päästäni tullessani sisään.»
»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri.
Ihmeellistä oli pidellä hänen hattuaan kädessään — se oli melkein samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan, ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.
Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.
»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.
Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan. Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.
»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»
»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi herttuatar.
»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua. »Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme kevytmielistä elintapaa.
»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar. »Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»
»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»
»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä — jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan ikävää.»
»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa vastustajansa värejä. Meidän päämiehemme käy valkoisissa — kun taas heidän ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»
Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla herttuatarta.
»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.
»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin vanha tottunut ainakin.
»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar hämmästyneenä.
»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli tämäkin taito omattava.»
Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja huudahti:
»Miten kummallista!»
»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin olisi totta», selitti herttuatar.
»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen katseensa.
Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa, ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa se vielä tulisi näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran mieleesi nämä ennustuksen sanat!
»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.
»Sen pahempi», ajatteli Peetri.
Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.
»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme
Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»
»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.
»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.
»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»
»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö täällä ole ketään muuta viestin viejää?»
»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»
Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen säälivästi.
»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»
»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»
»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.
»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»
»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan päin.
Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.
»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata mieltään.
Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa — miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.
Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin avonaiselle ovelle.
»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.
Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.
»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.
»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut. Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada näitä entiselleen.»
»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa rakentamaan», sanoi Peetri.
»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.
»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat keksinnöt!» naurahti herttuatar.
Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.
»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.
Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle» suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.
Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen
Peetriin.
»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.
»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa, saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.
»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän:
»Tulen suurimmalla mielihyvällä.»
* * * * *
Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle: »kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren kappalainen punaisia sukkia?»
»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.
»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset sukat ja hopeasolkiset jalkineet.
Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan kevytmielistä?»
»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.
»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä iltapäivällä.»
»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään iltapäivällä.»
»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.
»Niin», pääsi Marietalta.
»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja herttaisen näköinen vanhus?»
»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.
»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan hyvän toverin lailla!»
»Niin», sanoi Marietta.
»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä teellä», sanoi Peetri.
»Kuinka?» kysyi Marietta.
»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi, jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.
»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.
»Vai todellako?» huudahti Peetri.
»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»
»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä kardinaali ei vieraillut?»
»En usko sitä, signorino. Ma non fa niente. Rajuilma oli kamala — aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»
»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa, että kaitselmus hänet meille lähetti.»
XVIII.
»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.
Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein kiusallisen hitaasti.
»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi eteenpäinkin», ajatteli hän.
Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.
»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!» huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.
»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti. »Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset, loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään», arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten kaitselmusta.
Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella — seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta. Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään, joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma, tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen, joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen. »Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.
Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä — siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt hänen katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja — harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia. Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä, iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.
»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on aivan erikoisen personallinen leima.»
Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat yhä uudelleen hänen mieleensä.
Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit värikkäine tyynyineen.
Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.
Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.
»Mi trova abbandonata», sanoi herttuatar ja vei vieraansa terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»
Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.
Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.
Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon, että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)
»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»
Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet, pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa. Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.
»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»
»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»
»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan onnettomuutta.»
»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa, että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.
»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.
»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»
»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»
»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko te taikauskoinen? Pelkäättekö te opaaleja?»
En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden, jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista vältämme.»