Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:
»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»
»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti. Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»
Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.
»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko siihen edes neljännesosittainkaan.»
»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»
»Hyviä katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa hyvä katolilainen ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on taikauskoinen — sikäli on huono katolilainen. Jos mailma olisi täynnä hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo olemassa.»
»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä kristityltä — eikö niin?» kysyi Peetri.
»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar lempeän veitikkamainen uhma silmissään.
»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä kristitty?»
»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti herttuatar.
»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.
»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen. Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin mukaisesti, on katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen perintöoikeuttaan.»
»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.
»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä. Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku kasvaa säännöllisesti vuosittain.
»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin mukavuussyistä pysytään protestantteina.»
»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.
»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.
»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun, koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa — ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä sanotte?»
Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»
»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»
»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»
»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»
»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri.
»Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»
»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista sulottarista.
Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri sattumalta katsahti laaksoon päin.
»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.»
Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.
Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen. Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät vuorenhuiput olivat hurmaavia.
»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en vielä koskaan valkeissa.»
»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»
Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja — huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan — tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen mies».
Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:
»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen uudelleen.»
»Niin», sanoi Peetri.
»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan arvosteluunne. Se on tavattoman terävästi kirjoitettu ja samalla viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota tuottava tuntu.»
Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat ennen oli lausunut.
»Niinkö», sanoi Peetri.
»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella tajutakseen sen.»
»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset — nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta — on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»
Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin — ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.
»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te — aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta. En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään — hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään! Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön? Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta — vain mielikuvituksen luoma?»
»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen, joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka…»
»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän kiihkeästi.
Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.
»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä — se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön — suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa. Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään, hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli. Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä — niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus: kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.
Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:
»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»
Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.
»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.
Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa kysymysten joukosta.
»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle? Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa — olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»
»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis samaan mailmaan. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa, jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla, kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet — ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»
Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.
»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»
»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin, missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.
Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja katseli sen opaaleja.
»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai ehkei — ja se olisi vieläkin ihmeellisempää — ehkei ole lukenut romaania, eikä ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»
»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on häikäilemättä ottanut ikäänkuin omakseen ventovieraan olennon. Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän tielleen sattuu.»
»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle. Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia etuja — sillä olihan se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta — mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»
»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet kuitenkin lopuksi.»
»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»
Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.
»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä ennen kuole uteliaisuudesta.»
Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.
»Voi sinä vietävän kaunis pikku opaali!» puheli Peetri kulkiessaan kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»
Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut — pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä, oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista. Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut niille aivan uuden käänteen.
»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut, kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»
XIX.
Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo, maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit kiemurtelivat.
Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen, säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan sopusoinnussa hänen olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan hänen personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli osa hänen jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat hänen tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä hänen elämässään, olivat osia hänestä itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja; ne olivat ystäviä, jotka kertoivat hänen yksinäisyydestään, hänen hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan hänen uskotuitaan. Ne eivät siis ainoastaan kuvanneet hänen personallisuuttaan, ne olivat alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa hänet. Jos Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.
Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa, katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä, kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja, posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen, väreineen ja tuoksuineen.
Hän saattoi nyt todellakin tutkia hänen ympäristöään sydämensä riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti itse asiassa häneen kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa hänen olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena hänen personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä; se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.
Entä herttuatar…
Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti ylimysnainen, aivan ilmeisesti herttuatar…
»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa tapahtuisi.»
Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen, rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä. Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten» joukossa.
Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence. Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin teitä siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»
Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua »kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.
Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä, jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»
Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja pientä perintöprinssiä.
»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen englantilaisen läsnäollessa.»
»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri.
»Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»
»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä kuin kardinaali Newman.»
»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.
Nyt heristi Peetri korviaan.
»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»
»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä», väitti nuori rouva.
»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa, että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»
»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.»
»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin moniavioisuutta?»
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät, niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa tarkoituksen pyhittää keinoja?»
»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan asiat leikilliseltä kannalta.»
»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä, voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset Roomasta.»
»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään, Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity, joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa. Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen määrin säkenöivän sukkela.»
Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän näköiseltä… »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän.
Kaikki purskahtivat nauruun.
»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi Roomasta?» kysyi rouva de Lafère.
»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali. Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran ryöstetään hänen perintöosansa.
»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui puheeseen monsignore Langshawe.
»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar.
»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä tosi-uskoon», sanoi monsignore.
Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen.
»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa.
»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri.
»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar.
»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä.
»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko te nähdä, että Rooma palautettaisiin paaville?»
»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä syistä, jollen muista.»
»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar. »Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen perustuvia syitä.»
»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen perustuvia syitä», myönsi Peetri.
Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä… Mutta mitä kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta —
Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne» ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.»
»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja — tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.»
Ja Peetri pisti tupakaksi.
XX.
»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar.
»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.»
He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä. Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi, poikaseni, äärimmäisen varoillasi!»
»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan.
»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu tässä mailmassa? Minä olen halunnut — palavasti halunnut kuulla tarinan jatkoa.»
Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen. »Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen.
»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja avomielisyyttä. »Hän oli ihana yllätys, tuhannen kertaa suloisempi kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut — ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.»
Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion kuluttua:
»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.»
»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti — ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.»
Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen.
»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä tapahtui? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?»
»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.»
»Ja miellyttikö se häntä?»
»Hän sanoi sen miellyttäneen.»
»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle. »Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän suuresti hämmästynyt — heltynyt?»
Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen, hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.
»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän.
»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä.
Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.
»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri.
Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä.
»Mitenkä saattoi hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä hänelle. Miksikä hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?»
Herttuattaren ääni miltei värähteli.
»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen», ajatteli Peetri.
Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen nokittavaksi?»
»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin kannalta katsottuna oli oikeus saada se tietää? Että asia osaltaan koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle!
Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas kullanautereiseen etäisyyteen.
Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla silmänsä toisaanne päin.
»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten puhumaan.
Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena.
»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku sormessa olevaa sinettisormusta.
»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään. »Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?» kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?»
Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi, miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli.
»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin. »Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet, rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti mies naista aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka pakoittivat hänet vaikenemaan.»
»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse!
»Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?»
»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen erityisesti painoa sanoilleen.
Herttuatar purskahti nauruun.
»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän.
Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan.
»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?»
»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.»
»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös.
»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti.
»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti sivistynyt mies.»
»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta.
»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar.
»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle kättään.»
»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa — jollei tämä ole kuninkaallista sukua.»
»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.»
»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen, ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen. Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen. Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.»
»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.»
Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle — kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa. Ole varovainen! Ole varovainen!»
Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään, hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä, jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen, avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi…
Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema, tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen.
Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui.
XXI.
»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan
Florence.
»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.
»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»
Beatrice näytti ällistyneeltä.
»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.
»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»
Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.
Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:
»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti päätään huolestuneen näköisenä.
»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti. »Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»
»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.
»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee. Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»
»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän mielikuvituksesi leikkiä. Herra Mikä hänen nimensä onkaan», joksi sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse.»
»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta, vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia, niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»
Beatrice naurahti.
»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää ennen sinun tuloasi.»
»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!» virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»
Beatrice pudisti päätään nauraen.
»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen kohteliasta uteliaisuutta.
»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon toisen naisen nimen?»
»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»
»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen, viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. Onko hän leski? Onko hän kertonut sinulle, että hän on leski?… Mutta siunaa — ja varjele — mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»
»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on tekeminen?»
Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän huolestuneena.
Beatrice vaikeroi hiljaa.
»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.» Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»
»Rohkaistako häntä!» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»
»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena… »Ei, ei», keskeytti hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»
»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa — katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.
»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan. »Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi kadonnut?»
»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi myöntävästi, sanoin, että hän tietysti… Oi rakas ystävä! Nyt hän tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»
»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»
»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.
»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»
»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.
»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.
»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan», vakuutti ystävätär.
»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti
Beatrice.
»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»
»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa siihen nähden, että minä olisin… voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»
»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti. Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet. On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas, hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi? Ei — jalosukuiseksi rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne Morning Postissa. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»
»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti Beatrice.
»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen. Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea, niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.
Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla. Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla vuorelle päin.
Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä, rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä. Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä huomasi.
Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta, painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin alapuolella olevalle käytävälle.
»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.
Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä, vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.
Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta, sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».
»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame» italiankielelle», virkkoi hän.