XXII.
Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen kiihtyneessä mielentilassa.
»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»
»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»
»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»
»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»
»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä —»
»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»
»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen voinut sovelluttaa —»
»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa hänet —»
»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»
Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.
»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin?
Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»
Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana henkisesti läähättäen.
Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen, palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli lukemattomia sigaretteja.
»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna sanoa se hänelle?»
Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:
»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi, oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle. Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.» Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy parhaaksi.»
Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä; huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!» Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit, joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.
Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».
Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.
»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi — miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla. Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay. Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy, loukkaantuu ja suuttuu.»
Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin Englantiin.
Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä — jollei varsin sovintoakaan.
»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa. Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen, sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin. Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä — hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä. Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään — ja taivu hänen päätökseensä.»
Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.
»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan. Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen. Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»
Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen sallien hänen vain katsella ja toivoa.
Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta joskaan ei lohdutusta.
»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö perit päivällistä Edenin portilla?»
»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.
Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden henki vallan hänessä.
»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.
Marietta rypisti otsaansa.
»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»
»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti
Peetri.
»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.
»Mitä otuksia ne ovat?»
»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja turmiollisena harhaoppina.»
Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.
»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta nähkääs, he panevat »protestin». »Mi pare che la donna protesta tropp o», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»
»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.
»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»
»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki kristityt ovat katolilaisia.»
»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut. Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»
Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin.
Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:
»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin näköinen.»
»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»
»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti eukko olkapäitään.
»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.
»Ette suinkaan», väitti Marietta.
»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.
»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti, tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin kanssa?» kysyi hän sitten.
»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin. Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä nuorukaista. Mutta — mica! — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat leinin lyömiä.»
»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu, että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim. kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»
»On sananlasku, signorino, joka sanoo: Sposi di quarant' anni son mai sempre tiranni», selitti Marietta.
»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että »rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.
»En ymmärrä», sanoi Marietta.
»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!
Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»
»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.
»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.
»A face to lose youth for, to cccupy age
With the dream of, meet death with.»
Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili, koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:
»Is there no method to tell her in Spanish?»
Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»
Marietta meni noutamaan viiniä.
XXIII.
Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.
»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella — vain siitä syystä me sinua siedämme. La nuit porte conseil! — yö tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet luotettava neuvonantaja, sinä!»
Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski häneen.
»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme tukkamme», päätteli hän.
Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja kirjoittaa lumeen nimensä… Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle rouva O'Donovan Florencen.
»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.
»Hyvää päivää», vastasi Peetri.
»Kaunis päivä tänään.»
»Erittäin kaunis.»
»Kertoisinko teille jotakin?»
»Kertokaa vain.»
»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva katse kiintyi epäilevänä Peetriin.
»Koettakaa, niin saatte nähdä.»
»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut miehistä seuraa, en uskaltanut.
»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.
»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette. Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»
Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.
»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva O'Donovan Florence.
»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»
»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»
»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat alkavat puhua lapsistaan.
»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva. En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen. Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on washingtonia ja sättii kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että hän kenties on oikeassa?»
»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»
»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin eteläpuolella.»
»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.
»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.
»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi
Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»
»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne kovin viileätä.»
Peetri nauroi.
»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?
»Eipä usein», myönsi Peetri.
»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy äänessä.
»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen tyytyväiseltä, eikö niin?»
»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää», jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena, »hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa teille hyväntahtoisen neuvon?»
»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni räpäyttämättä», vakuutti Peetri.
»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne ja kysy häneltä?»
Peetrin silmät repesivät suuriksi.
»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.
»Mitä minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.
»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin», vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena: »osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise», sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte häneen. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että hän kosii. Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa — mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»
»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».
»Mikä teitä estäisi?»
»Kaikki», vastasi Peetri.
»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»
»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»
»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista — oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»
»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.
»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence. Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»
Peetri naurahti.
»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin säilyttää mielenmalttianne.»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.
»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»
»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä jossain määrin lohduttavalta.
»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin omistatte. Se este siis häviää.»
Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.
»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän näköisenä.
»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.
»Hänen ylhäinen säätynsä.»
Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä halveksimistaan.
»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän rakastaa häntä. Mies on mies.
»Älkää välittäkö tuon enempää hänen ylhäisestä säädystään.»
Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.
»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.
»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän toimituksen välitöntä suorittamista.
»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»… virkkoi Peetri naurahtaen.
»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä. Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella, »aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä tunnustamasta tosi-oppia.»
»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.
»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»
»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»
»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö, ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja — ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten käyttää viimeisenä hätäkeinona.
»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta, on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.
Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta… »Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.
»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän liikuttavan vaatimattomasti.
Ja sitten polki hän jalkaa.
»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen miehekkäämpi minänsä.
»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä nyrkkiin.
Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.
Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle, jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville. Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.
»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen. Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään. Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä? Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»
»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»
»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua tekosyyhyn.»
»Hm», sanoi Peetri.
Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.
»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.
Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy.
Peetri soitti kelloa.
XXIV.
Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä hämmästyksen kummin katsein.
Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on hän tullut?»
Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.
Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas — asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos traagillisuutta.
Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta. Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.
»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»
»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä, että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset käyttävät taskun asemasta.
Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla — aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.
Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus alkoi.
Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla tuomaan sen teille.»
Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon kannettavaa.
»Rohkenin!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen maasta.
Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.
»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»
»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi
Peetri.
Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan, tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa myöten.
»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys. »Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.»
Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen.
Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.
Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut hermostunut pelko —?
»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»
Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.
»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia», sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»
»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin jäykän kömpelösti.
Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi — unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja poistuessaan.
»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa. Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten. Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen — ja hävisi asuinrakennukseen.
»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.
Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen ja otti hyppysellisen nuuskaa.
»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.
»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa kävelemässä.
»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»
»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.
»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko nuuskarasiasta?»
»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden velassa minulle.»
»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen, miten käännytystyösi edistyy?»
Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.
»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen ärtyisellä tuulella.
»Todellako —?» sanoi kardinaali.
»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.
»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».
»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice empimättä.
»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.
Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja nuuskasi.
* * * * *
Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän sairaana.
Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.
Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään, suuttunut itseensä.
»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin, viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras, tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»
Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei milloinkaan palaisi takaisin.
Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.
XXV.
Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».
Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.
»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen sanomalehtimies.
Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva, mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. Piano, piano! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla kiirehtimättä.
Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja — ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja palkatonta penikulmaa hän vaelsi.
Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.
Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen tämän muotoiselta:
Il Cardle Udeschini
Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:
Palazzo Udeschini.
Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:
»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa nuuskarasiani.»
»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.
»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia. »Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia tekemään johtopäätöksiä.»
»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.
»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.
»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.
»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon kipinä alkoi syttyä.
»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »Un amplissimo porporato non va mai solo.»
Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon amplissimo porporaton takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.
»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen, teeskennellen välinpitämättömyyttä.
»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää.
»Vai niin», sanoi Peetri.
»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut tavata signorinoa», jatkoi Marietta.
»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti.
»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten. »Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —»
Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt… olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä. Hän ei voinut tuon jos sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt, hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa.
»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän.
Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne paremmin tutkittava.
Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä vielä mustana.
»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen epäilevästi ja moittivasti.
»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri.
»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana.
»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri.
»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt vastausta.
»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni panetellaan.»
»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus.
»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja parannuksen tarpeessa.»
»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta.
»Sukupuoli», sanoi Peetri hymähtäen.
Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli, julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa, nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo, rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa, nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina ollut misantrooppi, mutta nytpä olen vähällä tulla misogyyniksi. Tahdotteko auttaa minua siihen?»
»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta.
»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino. Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen. Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita», niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.»
Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut sanaakaan.
»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan naisvihaajaksi?»
»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta.
»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella. Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten, noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui hän tässä keittiössä, istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.»
Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa, kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta. Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.
XXVI.
Ja sitten Marietta sairastui.
Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi tervehtinyt »Buon' giorno, signorino.»
Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »Buon' giorno, Marietta».
»Buon' giorno, signorino», vastasi Marietta kuiskaten.
»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri.
»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan.
»En saa puhutuksi.»
Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja punaläikkäiset.
»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.»
Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja ojensi sen sitten Peetrille.
Se oli kuiva ja kuumeinen.
»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.»
»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette?
Oletteko koettanut?»
»En, signorino.»
»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa uudestaan ja taas uudestaan.»
»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?»
»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis paikalla makuulle.»
Marietta poistui huoneesta.
Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan liikkuvan keittiössä.
»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.»
Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi hänet yllätetty rikoksen teosta.
»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän.
»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri.
»En», myönsi eukko.
»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?»
»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan.
»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.»
»Hyvä, signorino», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti.
Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä.
»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville.
»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.»
»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on sairastunut.»
»Mielelläni, signorino.»
»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?»
»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen tummia silmiään ja huitoen käsiään.
»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen vaimoihmisen?»
»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän kelpaisi signorinolle.»
»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti. Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.»
Gigi lähti kylään.
Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle. Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä velvollisuuksina.
»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri.
Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä.
»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon.
»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen sanansa kuuluville.
»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan jaloitella», vakuutti Peetri.
Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja ammattiinsa perehtyneeltä.
»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on tulehduksen oireita», selitti lääkäri.
»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri.
»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino. Käyn huomenna potilasta katsomassa.»
Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan, että vaimon nimi oli Karolina Maddalena.
Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa helmiä lukien rukouksia.
Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi.
»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri. »Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja hankin teille hoitajattaren.»
»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri.
Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar
Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt.
Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin.
»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet taipumaan», sanoi sisar.
Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran, puolittain leikillisen käskevästi:
»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.»
Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin, jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen.
Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa, että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi sairaanhoitajan mielipiteeseen.
»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa, että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.»
Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko.
»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta.
»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar.
»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri.
»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua».
Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle.
Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali Udeschini Emilia Manfredin seuraamana.
Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu.
»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali.
»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja johdatti hänet Marietan huoneeseen.
Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja Peetri, ja menivät puutarhaan.
Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli.
Miltei tunti kului.
Viimein tuli kardinaali ulos.
Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan.
Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel.
»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi.
»Rikkonutko minua vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.»
»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.»
Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen.
»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille anteeksi.»
Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin.
»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain vastukseksi.»
Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille.
Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla, ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen teihin ja miten kiitollinen olen teille.»
»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä», sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!»
»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta.