language: Finnish

KARDINAALIN NUUSKARASIA

Kirj.

Henry Harland

Englanninkielestä ("The Cardinal's Snuff-Box") suomentanut

Helmi Lindgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

I.

»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan hedelmät pöydälle.

Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:

»Haluan.»

»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.

»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti päätään ystävällisesti hymyillen.

Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät vastaukseksi.

»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»

»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»

Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen, maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.

Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.

Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea, sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa taivaan tummaa sineä vasten.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät itsepintaisesti hänen päässään.

»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä laulun ihania tuttuja säveleitä.

Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.

II.

»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.

Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla hillitty.

Peetri katseli ympärilleen.

Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen kasvoihinsa… Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä. Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä. Mutta juuri niistä tarinani johtuu.

Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.

»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja kumarsi jäykänlaisesti.

Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.

»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin hieman veitikkamaisen levottomasti.

Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.

Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen puolestaan:

»Varsin ihastuttava.»

»Niinkö —?»

Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli kriitillisesti maisemaa.

»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.

»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»

Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.

»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat ja kylvi viljavainiot?»

Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.

»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»

Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.

Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä katse silmissään sanoi:

»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»

Peetri kumarsi.

»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen emäntänne.»

Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.

»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»

»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»

»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän herttaisesti:

»Jääkää hyvästi.»

Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan omituinen muoto.

»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.

Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä, pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.

Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea. »Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on hän! — se on kuin onkin hän! Oi, mikä verraton onni!»

III.

Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet.

Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet, mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin.

»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen.

Peetri heräsi typerryksistään.

»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa. »Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin epäröityään hetken.

»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa.

»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää tiedonhaluani.»

Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi.
Moittivasti heristi hän sormea Peetrille.

»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun emäntäni?»

Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa painuivat ryppyyn.

»Teidän emäntännekö?»

»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä, luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään aitoitalialaiseen tapaan.

Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman epäluuloisenakin.

»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän varovasti.

»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?»

»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta.

»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli
Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?»

Marietta kohotti katseensa taivasta kohti.

»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi hän nöyrästi.

Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi:

»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.»

Marietta osoitti sormellaan linnaan päin.

»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.» Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät.

»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään hämmästyksen oireita.

Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti:

»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia näitä maita, kaikkia näitä taloja.»

»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen.

Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä.

»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di
Santangiolo.»

»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri.

Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään.

»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — la proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte.» [»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar, kaikkien, kaikkien.»]

Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä.

»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri.

Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen omat kasvonsa.

»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.»

»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.»

»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta.

»Enfin vous entrez dans la voie des aveux» [»Vihdoinkin alkaa teistä jotakin hellitä.»], sanoi Peetri.

»Scusi?» sanoi Marietta.

»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.»

»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta, seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi, kuusi vuotta.»

»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri.

»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.»

»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri.

»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin.

»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin minä?»

Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä.

»Englanninkieltäkö?»

»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri.

»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.»

»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten nykyään on?»

»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa», vastasi Marietta.

»Todellako? Sittenpä leopardi taitaa muuttaa pilkkunsa», päätteli
Peetri.

»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä.

»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo erittäin kaunis nainen.»

»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta.

»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.»

Marietta nyökäytti päätään: »Oli se herttuatar.»

»Teidän herttuattarenne on erittäin kaunis», toisti Peetri.

Marietta vastasi aitoitalialaiseen tapaan:

»Me olemme kaikki sellaisia, joiksi hyvä luoja on meidät tehnyt.»

»Vuosikausia on hän mielestäni ollut Euroopan kaunein nainen», vakuutteli Peetri.

Marietta pyöritteli silmiään ihmeissään.

»Vuosikausia? Te signorino siis tunnette hänet, olette ennen nähnyt hänet?»

Lause, jonka Peetri iltapäivällä junamatkallaan oli lukenut muutamasta kirjasta, muistui hänen mieleensä. Hän käytti sitä nyt hyväkseen ja sanoi:

»Uskon melkein, että hän on minun aikoja sitten kadoksiin joutunut veljeni.»

»Veljenne?» ihmetteli Marietta.

»Niin, ei ainakaan sisareni», vakuutti Peetri. »Saatte korjata pois kahvivehkeet.»

IV.

Ylhäällä linnassa — valkeanpunaisessa huoneessaan istui Beatrice ja kirjoitti kirjettä Englannissa asuvalle ystävälleen. Kas tässä muutamia hänen kirjeestään poimittuja lauselmia:

»Villa Floriano» on vuokrattu eräälle englantilaiselle — nuorenpuoleiselle, hauskannäköiselle herrasmiehelle, joka esiintyy seurustelupuvussa, osaa erittäin sukkelasti käyttää kieltään ja ihailee luontoa. Hän on nimeltään Peetri Marchdale. Ehkä sinä sattumalta tiedät jotakin hänestä?»

V.

Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.

»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»

Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo, jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat, tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan. Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen — poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä, jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna- ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti heloitti aamusarastuksen puna.

Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.

Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.

»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»

»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.

»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»

»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta vuotta», sanoi Marietta.

»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.

»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.

»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse», selitti Peetri synkän mahtipontisesti.

Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl. peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava — mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut kummassakaan.

»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri
Marietalle.

Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.

Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen, musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea, pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.

Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.

Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja hymyilevän hänelle.

Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.

»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.

»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.

Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen tyyneyden perikuvalta.

»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti — vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin ratkaistavaksi.

»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai olla hiukan liian lämmin.»

Herttuatar hymyili.

»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa kipeästi sadetta.»

»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»

Herttuatar naurahti.

»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.

»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»

Herttuatar nauroi makeasti.

»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti — »ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».

»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»

»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.» Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko veitikkamaisen — levottomasti.

»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton aarre», vakuutti Peetri.

»Hyvä ruuanlaittaja?»

»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas eukko!»

Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.

»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat väsymättä soittaa suutaan.»

»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella», piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä kohden pettynyt hänen suhteensa.»

»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.

»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri. »Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»

Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.

»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että Marietta osaa tehdä taikoja.»

»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»

»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar. »Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi itsellenne anteeksi.»

Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa, nuoren tytön seuraamana.

Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.

Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa, kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja. Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.

»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa kohti.

VI.

Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma, ruskeasilmäinen tyttö oli.

»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä.

»Vai todenko totta?»

»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia
Manfredi — herttuan tytär.»

»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri pyhässä yksinkertaisuudessaan.

»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?» Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut vertaiselleen:

»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.»

Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan», huomautti Peetri.

»Già», myönsi Marietta.

»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se kuitenkin on saavuttamattomissa.»

Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta.

Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta.

Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle, ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin.

Herttuatarta ei vain näkynyt.

»Pikku pakana», pääsi Peetriltä.

VII.

Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri, jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa, helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.

»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan, neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua. En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja — joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan. En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat, olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä, että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis verbum sap., niinkuin pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»

Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin. Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita. Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa tuoksua.

»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä, niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»

VIII.

Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha
Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:

»Haluatteko kahvia, signorino?»

Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.

»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»

»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.

»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.

»Eivät, signorino», vastasi Marietta.

»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.

»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen yleispätevyyteen.

»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»

»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.

»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin — jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa kultaa kalliimpaa.»

Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin huolestuneiksi.

»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.

»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne. Laggiù, laggiù.»

Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.

»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi», neuvoi tuo katolilainen velho.

»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.

»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.

»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.

»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.

»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.

»Ei suinkaan», intti Marietta.

»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»

»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi.
»Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään
Paduan pyhä Antonio.»

»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»

»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin vakuuttavasti.

»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti
Peetri.

Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.

»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte huoleti luottaa vaitiolooni.

    »E del mio cuore la carina,
    E dimor' nella nostra vallettina»,

hyräili hän hiljalleen.

»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»

Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti katseensa taivasta kohden.

Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.

IX.

Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia kultasirkuilleen.

Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan kultasirkkusten nokasta.

Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin, selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.

»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan hymyilevä.

Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.

»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen varpusparven lymypaikkaan.

»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.

»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita, pikku hirviöitä!»

»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa.
He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»

»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy äänessään.

»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään, minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset — kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»

Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen juoksua.

»Mailman säätämä luokkajako —?»

»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»

Herttuatar pudisti jälleen päätään.

»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta», huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili yhä vielä hymyn väike.

»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»

»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»

»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.

»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»

»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.

»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta — että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»

»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»

»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en kuitenkaan soisi että minun puutarhani olisi mailman yleistaistelun temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen laakson — ryöstettyjen pyhätön.»

»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin ryhtyä?»

»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»

»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»

Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.

»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani — »ryöstöhommissa».

Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:

»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa — »ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»

»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle. Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä, jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä. Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»

Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja, korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat. Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita, vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.

Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti, puoleksi vakavasti.

»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?» toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»

»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»

Herttuatar naurahti.

»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat, lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.

»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina joudun tappiolle», sanoi herttuatar.

Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.

»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan, »tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.» Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.

»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta miten —?»

»Viskatkaa», huudahti herttuatar.

Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar sieppasi sirosti lennosta.

»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.

Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.

»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.

Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa liikkeet olivat joustavat ja sulavat.

Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin merkitsevästi naurahtaen.

»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»

»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä», vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden välikappaleena.»

»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»

»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen, jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään. Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi tyhjät kätensä.

»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte »kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän», sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja moittivat katseensa.»

»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»

Ja hän viittasi kädellään.

Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.

»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.

»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan »kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa tehdä sen hieman ivallisesti.»

»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta», huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se soittelee.»

Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa: »Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään kuin hyvästiksi lensi tiehensä.

»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»

Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.

»Mikä nainen!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä.
»Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»

Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.

»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.

Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen! Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista hetkeä!»

»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin toivottomammin hukassa.»

X.

Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille, oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi erinäisiä tietoja.

»Teidän herttuattarenne oli todellakin niinkuin teidän vanha, lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee siis paljonkin muukalaista verta.

»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870, ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary — valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna —93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini on heidän setänsä.

»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu. Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä ystävääni Peetri Marchdalea.»

Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva
Winchfieldin sanoja.

»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi — mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei paljoakaan vaa'assa paina.»

Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin. Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan, joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.

Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.

»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian myöhäistä — troppo tardo», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.

»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta puoli yksitoista.»

»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.

»Cosa?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.

XI.

Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa, milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja kantoi käsivarrellaan koppaa.

Marietta niiasi syvään.

»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.

»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee. Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.

Beatrice hymyili. »Bene grazie. Uusi isäntänne — tuo nuori englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»

»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti parisen kertaa merkitsevästi päätään.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.

»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen, kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla sormellaan kurttuista otsaansa.

»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.

»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»

»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»

»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee», ehätti eukko selittämään.

»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.

Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne, hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä, kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle: »Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»

»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi hän sitten.

»Maché, Potenza! Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti Marietta.

»Todellako?» sanoi Beatrice.

»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.

»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua vasikkaa linnuksi.»

»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan. Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta kalkiksi!»

Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista, valittavaa vikinää.

»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.

»Pieni imuporsas, teidän armonne — un piccolo porcellino», vastasi
Marietta.

Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen porsasraukan säikähtyneen naaman.

»E carino?» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei äidillistä ylpeyttä.

»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.

»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi signorinolle.

»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.