V.
Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle päin.
Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.
Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä vihasta salamoiden:
"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette, niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.
Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti osannut juuri mitään vastata.
"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi tarpeelliseksi.
"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".
Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän parkasi:
"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".
"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä rohkaissut.
Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä äänellä parkasi hän taas:
"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille; muistattehan sen".
"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä; "on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on kauluksesta kiini otettu".
"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et teekään ilmaiseksi".
"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.
Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa, muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.
"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".
"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme voittanut taas?"
"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.
"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä julmien vihollistemme käsiin".
Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:
"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten…"
"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.
"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".
"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".
"Niin minäkin", lisäsi Vappu.
Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään olisi ollut.
"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni tupansa johon…"
"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"
"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo on päätetty asia se".
"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy ilkkui hänen huulillansa.
"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.
"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.
"Kenen sitten?"
"Minun, tietääkseni".
Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:
"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"
Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.
"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu, mutta en minä".
"Siltä näyttää kumminkin".
"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti vielä päätänsä asian vakuudeksi.
"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon…"
"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne, missä saat tahtosi tarkemmin tietää".
"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"
Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni heidät ensin huomasi.
"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"
"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää kunniallinen ihminen!"
Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.
Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä nimismiestä kohden.
"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi, lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi, jos tahdot elää tahi kuolla".
Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla, pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä silloin kun hän on ärsytetty.
Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan lävitse.
"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään, siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".
Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi, ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi kyllä vuoronsa vastannut.
"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua hätyyttäisi".
"Älä tee sitä, me…"
Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään. Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.
Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin kerralta pelastaunut kuolemasta.
Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä. Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin kiivaalla myrskytuulella.
"Hän — olisi — kyllä — pitänyt — sanansa", änkkyi hän katkonaisin sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka. "Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".
Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän yhteen puristettua nyrkkiänsä.
"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan, minun täytyy kostaa!"
Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta alaupsieristaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.
Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia kostamaan hänen puolestaan Antille:
"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista…"
"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita. "Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha karhunkaataja".
Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.
"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopii".
Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla Karhu-Antin mökkiä kohden.
VI.
Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa, lausui hän nuhtelevaisella äänellä:
"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"
"Miksi niin?"
"Etkö ymmärrä sen vertaa?"
"En, en todellakaan".
"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"
"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä…"
"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.
"Huolettominako, niinkö sanoit?"
"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.
"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"
"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:
"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?"
"Mitäkö… tekeminen… etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?"
"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa asioissa".
Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa, kun Anni hänen ennätti.
"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme", lausui Anni.
"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen. "siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"
"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä, "mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän henkemme vaarassa".
"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan, "sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla. Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun luullakseni on asia autettu".
"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.
"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata", jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.
Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:
"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja…"
"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.
"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä väärin ajattelekaan".
"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin", lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".
"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja…"
"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin mitä teen ja sanon".
"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta, mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".
"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".
"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".
Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä pakoretkelle.
Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin, oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin, jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.
Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli hän valmis epätietoiselle matkalleen.
Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa. Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili raittiutta kesäiseen ilmaan.
Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.
"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti jalkansa oven ulkopuolelle.
Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän vaimolleen ja tyttärelleen:
"Liian myöhään!"
Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin tahtoivat he nähdä sen omin silmin.
Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.
Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille. Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.
"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa, olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä oli rakkaampi kuin oma elämänsä, — "Jumala suojelkoon ja auttakoon meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.
Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.
Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen rintaansa.
Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.
"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen kuollutta sotilasta.
"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan silmiin.
"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin minä".
Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui hän:
"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta", jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito kun oletkin!"
Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.
Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin ulos.
"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"
Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan pitkälleen.
"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.
Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle, joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään heikkoja naisia edessänsä.
Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän ärjyi:
"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset, viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.
Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.
"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te kohtelette…?"
Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.
Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea kohden.
Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa, tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi hänen eteensä.
Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.
Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.
"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen lauseensa.
Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä voinut puolestansa torjua.
Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia. Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.
"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti", vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä, "onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi vihollisilleen".
Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.
"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään tietoa paremmasta menettelystä".
Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.
"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.
Anni kertoi lauseensa.
"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".
Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen silmissänsä.
"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.
Anni oli yhä vaiti.
"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"
"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset menemään samaa tietä kuin miehesikin!"
"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita, kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän meillekään".
Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan. Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.
"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään olisi siinä tapahtunutkaan.
Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.
Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.
"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.
Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle sotamiehelle:
"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"
Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.
Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt mitään äitinsä onnettomasta lopusta.
VII.
Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä, auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.
Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella. Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.
Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin, käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin ja niin oli hän tullut Tampereelle.
Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.
Ja kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.
Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.
Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua. Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.
Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle, niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta hänen luonansa viivähtämään.
Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.
"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki, millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.
Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski kääntyi häntä kohden.
"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä, nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia sanomia ollut herralleen kerrottavina.
"Herra, minulla…"
"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta, joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?" jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"
"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat…"
"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".
"Sanansaattaja Pietarista on…"
"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole mitään uutta! Enemmän, enemmän!"
"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista".
"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan minulle samallaisia tietojansa".
Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia ilmoituksia.
Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita, muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.
"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa, "malja Klingsporin turmioksi!"
"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"
Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita tapojansa venäläisissä upsiereissä.
Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla. Kenraali tunsi hänen heti.
"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; — "taasko tulette ilmoittamaan — ilmoittamaan —?"
"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät meidän päällemme!"
Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin, että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella: "suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis ymmärtämään asiata.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan pistooliin.
"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt sekä järven että maan puolelta".
"Se on mahdotonta!"
"No, käykää katsomaan".
Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä, josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.
Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.
Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia sotilaita.
Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi haavoitettuna taistelupaikoilla.
Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven peräytymään.
Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina "koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.
Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.
"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani. Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka ainoan, vai miten sinä arvelet?"
"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän, luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.
"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole mitään hätää meillä!"
Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.
Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet, kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.
"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen toivon välähdys näkyi hänen silmissään.
Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen jotakin todellista tekemistä.
"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"
Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää. Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua. Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa. Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa, putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta poikaansa.
Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.
Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.
"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja uusi into heräsi heissä.
Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta kovaa kokeneen Spof'in ympärille.
Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata. Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.
"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien valossa. "Antau!"
Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi. Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena jäi lepäämään.
Sillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi joutunut.
Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.
Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.
Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.
Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:
"Missä nyt olemme?"
Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:
"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!"
"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on
Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli
Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia,
jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.
"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin sen huostaani. Se on siis teidän omanne."
"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"
"Niin, se on varma, se", kertoi Stooli.
"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.
Kaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.
"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita tavallisilla kaupunkimatkoillaan.
Yksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.
"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.
Mutta kapteini Konoffski — sillä hän se oli palausmatkallaan Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut — oli myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta, sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli, ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi Paavolan rantaan.
Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle, katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.
Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.
Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.
Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.
Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat asettuneet.
Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan lähteneensä.
"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.
Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta; se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä enemmän jälkeen päin.
Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.
VIII.
Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen kertomukseemme.
Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä, oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin.
Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.
Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.
"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".
Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.
"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".
Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.
"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.
Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.
"Älkää — ampuko — kunniallista — kruunun palveluksessa — ollutta — miestä, — — minä — olen — suom — ruots — minä — olen — ihminen — herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.
Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.
"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä pelastus paljoa miellyttänyt.
Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan juurelle.
"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.
Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin mahdollista oli.
Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä hänkään ei ollut kuoleman ystävä.
"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot…!"
Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies vielä ymmärsi kuolemaa paeta.
Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa, että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito, Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä laatuun.
"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa mitään toivoa.
"Mikä tyttö?"
"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"
"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä miehilleen.
"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut häntä kurkkuun.
Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä sitä huomaamaankaan joutui.
"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä, pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä hän on ja lupaa minulle häntä, niin — niin kuristan sinut!"
Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi vähän.
Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen ahdistajansa alapuolella.
"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä hänestä?"
"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin muodossa.
"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".
"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"
"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"
Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:
"Tyttö seuraa minua Pietariin ja…"
"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.
"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.
Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.
"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.
Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, — riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, — eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.