Siis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä tuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin kävi tuntemattomia miehiä…
"Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä vakuutan kunniasanallani, ett'ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea oikeudessa sinua vastaan todistamaan — jos he muutoin siihen toimeen kelpaisivatkaan", — lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.
"Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa", selitin minä näyttääkseni noille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.
"Hah hah hah haa!" — kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi sellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen kokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.
"Hiljaa pojat!" — ärjäsi Serbinä. "Jos mikään, niin on se tässä nuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä."
"Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?" — jatkoi hän kyselyään metelin tauottua.
"Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan repeytyi niitä purkaessani", — selitin minä ja vedin poveltani äitini kirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.
Serbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä lukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle — entiselle käräjäkirjurille —, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä oli, kaikkien kuultavaksi.
Nyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään ikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin vaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.
"Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi taikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään todistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai repeytyä? — Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet pois?"
"Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?" — kysyin minä puoliksi hämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.
"Vielä hän kysyy!" äänsi muudan rosvo. "Ansaitsisipa poika oikein tavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia jaaritella."
Nyt en minä enää kyennyt puhumaan mitään.
Serbinä otti puheenvuoron:
"Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne aivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett'ei hän suinkaan ole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin luulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun muka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos me kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt syyttömästi kiini? — Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon pojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta minut nyt on kiinni otettu."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" — kuului läsnä olijoilta.
"Kun minä viime viikon toisena päivänä", — jatkoi Serbinä, — "kuljin Korpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi minulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini ollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja ryöstävän, vaan ett'ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä. Tuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen hänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi miestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon maantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään, vaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken karkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja minä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:
"'No Iivana, kauppamies! Nythän olemme tässä, mitäs kuuluu?'
"Vapisten vastasi hän ei kuuluvan mitään erikoisempaa.
"'Kuulkaapas, kauppamies!' — jatkoin minä. 'Te kehuitte aikoinaan olevanne niin väkevä, ett'en minä voisi teille mitään tehdä. — Onko asianlaita niin, isäntä?' —
"'Taisinhan tuota tulla kehuneeksi', — vastasi hän.
"'No olkaa siis nyt hyvä ja antakaa minulle rahanne.'
"Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia tuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä rahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle ainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).
"'Ota itse!' — kehoitti minua kauppamies.
"'Ohoh, vai itse ottaisin!' — vastasin minä. 'Sittehän te syyttäisitte minua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta ruplaa ja menkää sitte matkoihinne.'
"Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki lompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä olevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon liivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja, autettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.
"Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies
Iivan Patjunen niitä minulle itse antanut? — Tottakai!
"Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa toissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun? Kaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett'ei neljä tavallista miestä minun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että. kerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun kintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja hukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun jälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini saattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani. Vaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin kautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett'ei se tuomari, joka minut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen kahdella jalalla kävele!…"
Tämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta Serbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä komerooni, missä — kumma kyllä — sangen rauhallisesti nukuin seuraavaan aamuun saakka.
VIII.
Seuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja — jalkaraudoilla.
Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen. Huhu pienen "poikarosvon" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista, keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua, tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa. Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla — totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.
Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui tämmöinen arvon anto!…
Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari, joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani "ensimmäisen tervehtijäni" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää ja leikkitoveria.
"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet heittäytynyt! Mi… minun sy… däm… meni on pa… pakahtua ajatellessani, että si… sinä olet ros… rosvo!" — nyyhkytteli Mari.
Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin koettanut näyttää levolliselta.
"Voi Marirukka, voi minua!" — vaikeroin tuskissani. "Surkuttele minua, vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin Jumala tietää, että olen viatoin!"
"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!" — ärjyi saattajani ja antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.
Heti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.
Oikeuden esimies luki ensin — luultavasti virallisuuden vuoksi — erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa, jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.
Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani, tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta "pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen viimeiset sanansa kuuluivat.
"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari
Löttöseltä, vai miten?" — kysyi tuomari minulta.
"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka sitte noita rahoja ja avaimia", — vastasin minä niin tyynesti kuin ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.
"No, mistä sinä ne sait?"
"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa ollessamme."
"Äitivainajaltasi!" — kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä, sillä eihän vainaja voi mitään antaa."
"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle."
"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?"
"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta tuomittaisiin", — ehätti suutari selittämään.
Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.
Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni — luulivat suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän asettua, jatkoi tuomari kyselyään.
"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat äitivainajaltasi?"
"Voinhan sen helposti tehdä", — vastasin minä, vedin taskustani tuon äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin. Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni loppuun kysyi hän:
"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?"
"Ei niin sielua."
Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät säteilivät pirullisesta ilosta.
"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin puoltansa pitää", — sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat heti annettaisiin minulle."
"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia viattomuudestasi?" — kysyi sitte tuomari.
"Mitäpä minä muuta enää voinen", — vastasin toivottomana.
"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä varastetut?" — kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.
Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai lausuneeksi:
"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?"
Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?"
"Kyllä… kyllä…, korkea oikeus… mi.. mi… minä su… os… tun", — sopersi suutari rykien.
"Astukaa sitte valalle", — lausui tuomari juhlallisella äänellä, — "vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"
Taas ryvitti suutaria hirveästi… Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä… tuo kummallinen yskä… häntä tuon tuostakin keskeytti:
"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat varastetut… niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta!"
"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin todistavan] — käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"
Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä kuulemaan — hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä…
Oikeuden päätös oli seuraava:
"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen, näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa, sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä."
"Tahdotko särkeä poika asian?" — kysyi tuomari päätöksen luettuansa.
Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista "särkemisistä" tiesin kuin savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään tietämättä sanoa sitä taikka tätä.
"Astukaa ulos!" — kaikui tuomarin ääni — ja minua lähdettiin kuljettamaan takaisin vankeuteeni.
Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden palvelija oli hänelle juuri tuonut.
IX.
Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.
Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta, joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.
Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista vuotiaalle viattomalle nuorukaiselle — ja luultavasti sentähden — pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.
En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.
"Armoa, herra nimismies, armoa!" — rukoilin minä.
"En minä ole mikään armon jakaja", — murisi hän ja minut nostettiin käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan ulottuneet.
"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin", — puhui nimismies läsnä olevalle kansalle, — "miten varkaat rangaistaan. Olkoon se itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen."
Sitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:
"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä itse maistaa!"
Paita vedettiin ylös hartioiltani…
"Armias Jumala auta minua!" — kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa suhahtavan.
Silloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:
"Älä lyö!"
Enempää en kuullut sillä kertaa…
* * * * *
Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni. Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä. Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan kirkkoherra.
Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni. Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen kokoontuneet.
Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä, vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?… Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä, niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään uhraamaan ainokaista poikaansa?…
Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:
"Hän näyttää jo virkoavan."
Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.
Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua, vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:
"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen, jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme."
Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän hyppäsi kaulaani ja huudahti:
"Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!"
Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään häiritsemättä.
"Viatoin… viatoin!" — kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin ihmeen suloiselta…
Vaan mitä oli tapahtunut? — Oliko taivaan vanhurskas hallitsija vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? — Oliko järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?…
Vaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.
"Lähde", — kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä, "lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen pelastuksesi."
Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki meille tietä.
Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että "Hän antaa aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse." — Ja kuinka moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua kaivata!… Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan oikeudenmukainen sovitus?!…
X.
"Viatoin… Viatoin…"
Vaan mikä ihme oli saattanut minun viattomuuteni ilmi? —
Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään, vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa elämää.
Suutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin…
Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.
"Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon", — lausui hän.
"Mikäs mestaria nyt vaivaa?"
"Tuo vietävän yskähän se kun…"
Ja suutaria rupesi taas tikeyttämään.
Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka oli vielä jotenkin aikainen.
"Haenko minä tohtorin?" — kysyi ruoan laittaja.
"Ole hupisematta — eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene makaamaan!"
Ja niin sitä ruvettiin makaamaan.
Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa, milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut. Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen reikään.
Sieltä sisältä näkyi outoa.
Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei huoneessa näkynyt.
Yht'äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:
"Älä liikuta minua!…"
Kauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.
"Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?"
"Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!"
"Mitä hän teistä ajelee?" — kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.
"Etkö kuule!… Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!… katsos nyt!… Tuossa se lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'… Vaan kyllä minä sinut vielä opetan!… Tuokaapas tänne polvinauhani!…"
Ja suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.
Mutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.
Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan… Ihmisten tultua kapsahti suutari ylös ja ärjäsi:
"Mitä teillä on täällä tekemistä?"
"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen olevan täällä hätyyttämässä", — lausui vaimo.
Mutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:
"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.
Menkää hyvät ihmiset kotiinne."
Ja lopun yötä makasi suutari rauhallisesti.
Aamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän käänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä, pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä huomautti. — Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.
Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan — se oli juuri sen aamun edellinen yö kuin minua aiottiin piiskata — oli suutarille tullut hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran tekemään testamentin hänen omaisuudelleen — muka siltä varalta, että hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa — seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.
Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: "Älä lyö!" jotka sitte vaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.
* * * * *
Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni. Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin tämmöisessä kovin "harvinaisessa" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse, purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.
Ja tähän päättyi minun rosvona oloni.
XI.
Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa. En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli kiire…
Ja onkos tuo niin ihmeellistä?
Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.
Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman toiveeni toteuttamiseen? — Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.
Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin käteni häneen päin…
"Isäni!…"
"Minun poikani!…"
* * * * *
Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.
(Loppu.)
Mannisten kaupunki.
I.
Parikymmentä vuotta takaperin — kenties hiukan enemmänkin — asui Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka — sen puolen kansan yleisen tavan mukaan — kunkin heidän sukunimensä eteen oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.
Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa, mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.
Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta, jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari nyt nokkaansa ottaisi?" —
Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä" kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta "Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? — Pois se! Täytyyhän voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki…
II.
"Terve taloon!" — lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella, — "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" —
"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun."
Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen kesken syöntinsä vieraalle.
Talon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.
"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi on?" — kysyi isäntä, puheen aluksi.
"Hehei!" — vastasi Saksa-Manninen haukotellen. "Ei nyt olisi voita lähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa tehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin veistä."
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan sitä kiireessä sattuu", — oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. "Se kumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja jauhokuli päänään."
"Semmoinenhan asianlaita on hyvä", myönsi isäntä jatkaen suurusteluaan.
"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan se, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki [viidenkolmatta ruplan raha] puudalta."
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä."
"No semmoinenhan ei ole paha."
Isäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti vähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.
"Syy siihen — —", alkoi Saksa-Manninen puhetta jatkaaksensa.
"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan", — keskeytti Vävy-Manninen, kutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän vaatimattomasti "mökiksi" nimitti.
"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen", esteli vieras, vaan astui kuitenkin isännän jälestä kammariin. —
* * * * *
"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit voihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa, ostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?" — lausui rikas Vävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.
"Syy siihen — —", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa astui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun taskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.
"Syy siihen — —" alkoi Saksa taas puhettaan.
"Kasteleppas, naapuri, huuliasi", — keskeytti häntä yhä isäntä, kaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen hyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut ensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin harvinaista.
"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan Pietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että… että…" (tässä vilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) "sen oikea hinta Pietarissa onkin kaksi sinikauhtanaa" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin sinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui hän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.
Tästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä kävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi tulleen kysymyksensä:
"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan puolillensa.
"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", — lausui isäntä tointuneena ja katsoen pikariin, — "vaikka olet jo yli viidenkymmenen."
"Syy siihen?" — kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.
"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä leikillisesti osoittaen pikaria.
"Eipä siltä, eipä siltä", — vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän ymmärtäen, — "vaan väliin on ruoka makea."
"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa, vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän voi-asioista."
"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", — myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.
Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.
Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" — Silloin oli Jehki kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle, ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin tarkoin tiedätte?" — oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän puheitaankaan. —
Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne, ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle, jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi, varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.
Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.
"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", — lausui
Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.
"Näinköhän?" — kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.
"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä ruplaa", — jatkoi Saksa mielissään.
"Semmoinenhan ei olisi paha."
"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa mennessään.
III.
Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa — eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!
"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa tehdä", — oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän maailman aikaan oikein luonnistua."
Tehty kuin puhuttu.
Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa yöksi uunille kuivamaan.
"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin, suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties —.
Ja voita saivat puulaakimiehet kovasti.
Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju, estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan, eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. — Mitä tuo tallin haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin, niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää, sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"…
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —
Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.
Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.
Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —
Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"
Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.
IV.
Niin. — Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä lähteä matkaa jatkamaan.
Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille, sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.
Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä, vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla. Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa mielihyvissään suutansa maiskuttaen. — Eipä siis puuttunut pahoja enteitäkään pitkämatkalaisilta.
Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."
"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki hiimostit meistä", — lausui hän totisesti pikarin saatuansa.
"Näinköhän", — vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin alakuloisena.
"Eipä siltä, eipä siltä", — selitti Saksa pikaria täyttäessään. — "vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes aamusiunausta."
"Syy mihinkä?" — kysyi Pata-Manninen keskusteluun puuttuen.
"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin eväät, — — — mutta saadaanpas täältä!" Ja Saksa-Manninen paiskasi suuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.
"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla" — tuumasi
Vävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.
"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin
Pietarin portilla", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.
"Syy sihen?" — kysyi Saksa-Manninen saatuansa pikarin täytetyksi.
"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken mainitsit", — vastasi Pata-Manninen.
"Eipä siltä, eipä siltä", — sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan hätäisesti, — "vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin lähtemään."
"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia", — lausui
Vävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.
"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?" — kysyi Saksa-Manninen tiukanlaisesti.
"Eivätkö liene narranneet sinua siellä kaupungissa käydessäsi."
"Eipä siltä, eipä siltä;" — huudahti Saksa vähän vihastuneena. "Tuossa on Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla ajaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä ajan edellä."
Ja heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa huijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:
"Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan
Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan."
"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan", — sanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset astuivat ylämäessä.
"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla takaisin", — vastasi siihen Pata-Manninen.
"Sen minäkin teen."
"Ja sen minäkin teen!" — huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa päältä nauraen. "Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi vastaamme tullakaan, sillä syy sihen — — —"
"Tpruuuu" — huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että salo kajahteli.
He olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä kylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi paikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka eroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta kirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä, ja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki Pata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin viidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.
Nyt meidän lienee helppo arvata "syy siihen", miksikä Saksa-Mannisen lause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä Pata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.
"Tpruu vieläkin!" — ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja hypäten alas rattailtaan.
"Mikä nyt tuli?" — kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli kaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen, eikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.
"Katso eteesi, ettäs näet", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti. "Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki", — lisäsi hän sitte katkerasti hymyillen.
Nyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin näki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan puolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä ylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa silmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:
"No, semmoinenhan nyt ei ollut hyvä!"
Saksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä välin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan lausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati Laukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten Pietaritietä pystyyn — ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati helmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo, pääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:
"Syy siihen — — —"
Ja hän hyppäsi alas kuormansa päältä hänkin.
"Syy siihen!" — kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin eteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän litteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.
"Mittee sie huuvat?" — kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti hymyillen.
"Sekö s—tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan" — ärjyi vihasta vaahtoava Saksa-Manninen, — "vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin leimauksen", — Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan ruotivaivaiseen.
"Terveisiäkö Holopaiselta? — — niinkö sanot? — no Jumala pitäköön terveinä tuojat ja laittajat!" — pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä vanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).
"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!" — mutisi vihastunut voisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.
"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan mielipuoleen", — sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.
"Eipä siltä, eipä siltä", — koetti Saksa-Manninen selittää häveten tyhmää käytöstänsä — "vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi vastaamme".
Hän hellitti kätensä Katista.
"Ei suinkaan se ole hänen syynsä", — virkkoi Pata-Manninen vuorostansa.
"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo", — puheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes aavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.
"Siinä se nyt on", — lausui Pata-Manninen vihoissaan Saksa-Manniselle.
"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa köyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä ruplalla puudan."
"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen voi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi" — lisäsi Vävy-Manninen naapurinsa puheesen. "Ja minä poloinen, kuin maksoin joka puudasta puolen yhdettätoista hopiaa!" — jatkoi hän vaikeroiden.
"Eipä siltä!" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena.
"Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei
Uti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele.
Vähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan
mikään oikea akka. Ja syy siihen — — —."
Hän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin jyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia pikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin ajaja uuteen "Mannisten kaupunkiin" ja kaupungin kolme asukasta tunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin oli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.
"No trastui miehille!" — lausui tulija iloisesti pysähdyttäen hevoisensa. "Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?" — Niemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa miesten kuormissa oli.
Miehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada sanaakaan suustansa.
"Nythän kuumissa ollaan", — jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, — "kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?"
"Syy — — hm — — tuota — siihen", — yritti Saksa-Manninen lausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.
"Voin hinta on Pietarissa kohonnut", — puhui Niemis-Tahvo koettaen edes tätä tietä saada isännät haastelemaan.
"Näinköhän?" — vastasi Vävy-Manninen katsahtaen terävästi puhujaan.
"No johan minä sen sanoin!" — riemuitsi Saksa-Manninen.
"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?" kiehittäytyi jo
Pata-Manninenkin kysymään.
"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita", arveli Niemis-Tahvo itseksensä. "Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo, mihin menette voikuorminenne?" — jatkoi hän ääneensä.
"Yritimmehän — — hm — — — tuota — — — Pietariin", — — vastasi
Vävy-Manninen.
"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!" — nauroi leikkisä Niemis-Tahvo, "no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä varten?"
"Eipä siltä, eipä siltä", — vastasi Saksa-Manninen, — "ihmisethän siellä ovat ennenkin käyneet."
"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että myytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa reissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta", — tuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.
"Myödään vaan, myödään vaan!" — huudahtivat ikäänkuin yhdestä suustansa Vävy- ja Pata-Manniset.
"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin", — rehenteli uskalias Saksa-Manninen.
"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!" — tiuskasi Pata-Manninen.
"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla" — tuumaili
Vävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.
"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen jätkiä", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.
"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!" — ärjäisi Pata-Manninen vastaukseksi.
Ja siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet — kukapa takaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei ystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä sovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi nerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta tuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita, vähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin Mannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille tyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta. Rahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.
"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?" — kuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli jo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.
"Mille Uti Sinkkoselle?"
"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin katuja kävelee".