"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? — En, en koskaan ole tarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla".
"No herrain narrikos se sitte onkin?" — kysyi Saksa-Manninen niin viattomana kuin vastasyntynyt lapsi.
"Ettekös te sitä ole vielä tätä ennen tienneet?"
"Eipä siltä, eipä siltä", — virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja poistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa keskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat toiset Manniset ehkä kuulleet — — — Hänen suustansa kuului kuitenkin outo kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. —
Toiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja ilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa Kastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan vedättää pois.
"No sama se!" — lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan vahvistukseksi.
"Kippis sen päälle!" — äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset näkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen kainalossansa.
"Täältä saatte harjakkaat".
"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?" kysyi Pata-Manninen vielä vähän niinkuin ivaten.
"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty", — vastasi Saksa laskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. "Kipsaappas Tahvo! Kyllä tämän pitäisi olla ihmisten ruokaa", — jatkoi hän ojentaen lipin voin ostajalle.
"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään" — sanoi voisaksa ja laski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.
Ja siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini petäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin Saksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken perustettuun "Mannisten kaupunkiin" väkeä enemmänkin, sillä kaikki tiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia kunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen eväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut miesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään, varsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.
Miesten siinä keshustellessa ja "rätnäillessä" tultiin lopulla havaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta Saksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän vajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset — luultavasti Saksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan osallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli kahdeksan ruplaa mieheen.
"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo, "tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään tappaamatta".
"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle, kun ette eteenpäin ajaneet?" — kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.
"Meille tuli — hm — me rupesimme — — —", yritteli Vävy-Manninen vastaamaan.
"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian", — ehätti Saksa-Manninen väliin. "Syy siihen oli se, että me rupesimme — — tuota — — miettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi."
"No, joko saitte sille nimen?"
"Jo kyllä, eipä siltä".
"Mikä se on?"
"Mannisten kaupunki".
"Mannisten kaupunki! — No sehän sille sopiikin vallan hyvin".
"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi", — puheli Saksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle suunnalle.
"Otetaan vaan, semmoinen tuumahan ei ole paha", — tuumasi
Vävy-Manninenkin.
"Niin, otetaan vaan ryyppy", säesti Pata-Manninenkin sekaan.
Ja Saksa-Manninen täytti taas lipin.
"Eläköön Mannisten kaupunki!" — huudahti Niemis-Tahvo ryypätessään.
"Eläköön!"
"Eläköön!"
* * * * *
Jos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta — ja onhan niitä molempia ainakin muutamilla — matkustaa suorinta tietä Joensuun kaupungista Ilomantsin "pokostalle", tulisit matkallasi kulkemaan Kastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä ystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa kylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:
"Oletteko, herra, ennen tätä tietä kulkenut?"
"En", pitäisi sinun vastata.
"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?" jatkaisi poika, ja hän katsoisi vallan totisena päähineesesi.
Sinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä pikemmin pois tuon "kumman".
"Mutta eihän siinä mitään ole", — lausuisit äreästi, havaittuasi hattusi vallan puhtaaksi.
"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki ensi kertaa kulkijat hattuansa".
"Mitä varten?"
"Ollaan Mannisten kaupungissa…"
Kaksi hirttoyritystä.
Kirjoitti Koito.
"Siis murhia taas!" — ääntää yksi lukijoistani.
"Se on kauheata!" — lausuu toinen.
"Hm! Ja vanhaa", — jatkaa kolmas, asiantuntija.
No niin! Mitäpäs sitä on uutta auringon alla… — — —
Ken ei tahtoisi mielellänsä olla lapsi?
Oi te lapsuuden valoisat hetket! Teitä muistellessa tahtoisi maailman myrskytuulten runtelema henki palata takaisin teidän piiriinne ja teihin ikuisesti sulautua! — Mutta ah! Eihän ihminen taida paremmin nyt kuin ennenkään mennä jälleen äitinsä kohtuun…
Niin. Ken ei tahtoisi olla mielellänsä lapsi?…
Ja ken ei tahtoisi lukea pikku kertomusta lapsista?… — — —
"Hm! Siis lapsellisuuksia koko juttu", — lausuu alussa mainittu, asian ymmärtävä lukijani.
— Niin…
1.
"Jussi hoi?"
"Mikä hätänä?";
"Lähdetään aamulla Kiikkalammille ongelle".
"Sama se, lähdetään vaan. Eikös oteta Leskelän Paavoa kolmanneksi?"
"Olisihan se otettava, vaan se kun aina rupeaa itkemään, jos mitä vähän sattuu…"
"Itki mitä itki, mutta se on kuitenkin lysti poika. Sano suoraan otetaanko…?"
"Minusta nähden tulkoon vaan".
"No tule sitte huomenna aamusen syötyäsi meille, niin lähdetään sieltä".
"Hyvä on".
"Ja muista kerätä sättäkolosi lieroja täyteen. Pane multaa vähän, niin sopii enemmän matoja. Ota myös mukaasi se pitkä onkivapa".
"No, no!"
Näin puhelivat Saksalan Matti ja Seppälän Jussi — pari alun toisella kymmenellä olevaa karjalaista — eräänä elokuun Lauvantai-iltana lehmiä kotia ajaessaan.
II.
Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina olisi kesä ja aina pyhä — olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä yhdentekevä — oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä Karjalassa kaunis…
Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan — kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat tuoda kotiinsa paljon, paljon…
"Onko teillä mitään evästä?" — kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet salopolkua.
"Entäs sitte?" — kysyi Saksalan Matti vastaan.
"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", — lausui
Seppälän Jussi.
"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä aamiastakaan", — jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.
"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" — äänsi Saksalan Matti.
"Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".
"Elä sinä Matti aina irvistele!… Minä kun siinä lähdön touhussa en… muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin minä…"
"Minulla ei ole muruakaan mukanani", — keskeytti Matti nyhjästen Seppälän Jussia kylkeen, — "vaan minä muistin lähteissäni pistellä maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä haastatella".
"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", — lohdutti Seppälän Jussi.
"En… minä… sinulta ota,… kun sinulla… on… niin… niin vähän… itsel… itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo täydellisesti itkun valtaamana.
"No siinä on miestä palanen!… Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään, vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", — puhui Matti ylvästellen. "Vaan johan minä illalla Jussille sanoin…"
"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", — lausui
Seppälän Jussi totisena.
"Minun… pi… pitää… kääntyä… ta… takaisin!" — tyrskytteli Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin kylään päin.
"Voi hullua, hah, hah, hah!" — nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää, vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!… Käänny nyt siivosti takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku… niin! Joko sinulle paikalla pitää?…"
"Eihän… minulla… vielä… ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en koko päivänä saa yhtään palaista", — vastasi Paavo itkien ja nauraen yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.
Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi, onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen töksähtämään… Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.
Ei tuntunut syövän…
Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon, aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa hengästyneenä heidän luoksensa.
"Pojat… pojat!… Täällä… tuolla… Minä näin…"
Ja hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin, ett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.
"No no… Mitä nyt?… Mitä kummaa sinä näit?" — kysyivät toiset yhdestä suusta.
"Minä näin… tuolla… suuren… hyvin suuren hauen!" — sai Paavo vihdoin lausutuksi.
"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia nähty", — lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.
"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä panen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki", vakuutti innostunut Paavo.
"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan", esteli Saksalan
Matti vastahakoisena.
"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!" — vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä. "Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon vieressä maata votjottamassa!"
Viimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella vannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan purolle päin.
"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma asiasta", — arveli Seppälän Jussi, "eipähän tuo paljoa aikaa viene".
Ja uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä ihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan Matinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni toisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran sormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan…
"No mihinkä se nyt hävisi?… Se oli ihan tuossa paikassa… tuon lumpun juuressa… hiukan tällä puolella tuota haon oksaa", — kuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös pistävää puoleksi lahonnutta oksaa.
"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole… Paavo joko ei ole mitään nähnytkään tahi… tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt", ärisi Saksalan Matti tyytymätönnä.
"Mutt' eipäs kääntänyt silmiäni!" intti Paavo.
"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku metsännenä eli… eli vesihiisi?" — pilkkasi Matti.
"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki… tuon haon vieressä…" — supatti
Seppälän Jussi.
Silmiänsä hieroen kurkistelivat toiset pojat jyrkältä jokeen…
"Vaan enpähän minä mitään näe", — lausui Matti totisena katsoen niin tarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.
"Hihihi! Taisi vesihiisi ottaa Matilta silmät päästä!"
"Katso nyt tarkasti… tuossa se on!…" — kuiskasi Paavo iloissaan, kun ei joutunut valehteliaksi.
Ja siinä se olikin, sen näki nyt Mattikin…
Varovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa, miten saisivat hauen kotiinsa.
"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se hyppää itse maalle", — ehdotteli Paavo.
"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?" — riuskasi Matti.
"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun… kun Kala-Meriläinen sanoi, että… että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät laivoihinkin ja että… että ne ovat valmiiksi keitetyitä", — koetti Paavo selittää hämillään.
"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä kaloja laivoilla pyytämään! — Olivatkohan nuo kalat tuimia vai maistuivatkohan ne riimisuolaisilta?… Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä, olivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?…"
"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa liemessä!" — - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.
"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se kuitenkaan sättää syö", — tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan kynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.
"Koetetaan ottaa leuan alta ongella", — ehdotteli nyt Saksalan
Mattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.
"Tehdään niin! Tehdään niin!" — huusi Leskelän Paavo iloissaan.
"Mutta… kelläs teillä on leukaonki?" — kysyi Seppälän Jussi.
Pojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta havaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä "enkeliska" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet moista petoa.
Silloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän henkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:
"Vot — niin!…"
"No, Jussi, no! Sanoppas nyt!" huudahtivat toiset kalamiehet yht'aikaa.
"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun — näin vertauksilla puhuen", sanoi
Seppälän Jussi verkalleen.
"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!"… huudahti Paavo ja tähän ehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.
III.
Pojat rupesivat oikein perinpohjaisesti haukea hirttämään.
Ensin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin Paavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa vavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin siis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti Paavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka eli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.
Mutta eipä se ole joka miehen tehtävä tuo hauen hirttäminen…
Varovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa myöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen seisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen onnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen autuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän ansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen veteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte ansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän silmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja…
Ploiskis!
Matti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen kanssa.
Kun ei olisi edes tuota onnettomuutta tässä maailmassa…
Luonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka pyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria tasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla liukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri haukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut enempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden ja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli Matti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä sillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.
"No sepä nyt vasta on aika kuntti!… Kun putoaa jokeen ihan sileältä haolta!" — torui Seppälän Jussi. "Minunpahan olisi pitänytkin ruveta hirttämään".
"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu… Tuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!" murisi Matti vihoissaan kompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi Mattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä sileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä aikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.
Ja näkyihän niitä…
Kotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti selvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee jokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin sylen päässä entisestä paikastaan.
"Vieläkö yritetään?" — kysyi Jussi toisilta.
"Niinkö hauen hirttoa?" .- vastasi Paavo.
"Niin".
"Yritetään!" — huudahti Matti ja Paavo yhdestä suusta.
Ja sitä yritettiin…
Mutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut tarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman paulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja käyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda ansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen peppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin — juuri viho viimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty riuhtaisemaan sitä maalle — silloin otti se aina joko hiljaista "pakkia" taikka töytäsi "täydellä masinalla" silmukan läpi, niin että uutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.
"Yrittäköön häntä enää se ja se!" — ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja viskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.
"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin", huomautti Saksalan
Matti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.
"Niin, pitäisihän sitä, jos mieli", myönsi Jussi.
"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!" — kiirehti Paavo, joka juuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.
Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa päämaalia kohden…
IV.
Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan. Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta — yks kaks pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa ylös vedestä — tietysti tyhjänä!
Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista…
Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa, että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi ollut yrittämistäkään.
Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan epäselvästä kurkkutorvesta.
Mikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?…
Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet — taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä kauhean kiljahduksen.
"Voi voi!… Mikä tuo on?" — huudahti hän ja hoiperteli pari askelta takaperin.
"Jos lienee karhu!"— tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät pelosta renkaillaan.
"Tahi rietashenki!" — supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.
"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte lieneekään?" — kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että hänen äänensä ainoastaan sihisi.
"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti kaukana ollut.
Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin, odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä hetkeänsä.
Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:
"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!"
Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli liikaa!…
Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske säikyttivät petoa — sen verran, että se alkoi taas pitää omituista ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta voimainsa perästä — ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen, helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.
"Kakkakakakakaa!" kiljasi "peto" ruohostosta kuplun reunalta…
V.
Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle…
Ne olivat ilokyyneleet, ne!
"Se on kuikka, se on kuikka!" — huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.
"Lähdet sinä sieltä, sen…!"
Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.
"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!… Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" — huusi Seppälän Jussi hirmustuneena.
Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.
"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty puheenjohtajaksi.
"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.
"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.
"No se on päätetty niinkuin sanottu!" lausui Seppälän Jussi juhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa vahvistaaksensa.
Mutta siinä tuli vielä pikku "niks" väliin: kukaan ei tahtonut mennä ensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen urostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.
"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän sillä ole hampaita millä purra", kehoitti Saksalan Matti.
"Mutta entäs jos on… En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle suuhun", — epäili Jussi.
"No katsotaanpas nyt miehissä!"
Ja pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät siinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin hammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen tehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran: sillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä niinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen, vaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin kärme muurahaispesässä.
Vihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli hampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu, mutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta havainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva hammas keskellä kurkkua.
"Eihän se ole hammas, se on kieli", — koetti Matti vakuuttaa,
"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen", — väitti
Jussi.
"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime Sunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät kielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa sanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla paljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi luulet."
Näin "rohventeerasi" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista yllytellessä merkillisen kypsyneeltä.
Mutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa näytti merkillisessä määrässä vähentyneen — vaan niinhän se tavallisesti käypi tässä maailmassa…
"Mene sinä Paavo", — alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, — "sinä kun muutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä vedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti."
"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon käärme Vatalan kanan?" — pelkäsi Paavo.
"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen mahdu", — lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi saada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti Paavoa kehottelemaan.
Leskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin joukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset sankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että viho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja tämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä rohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.
Jonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat silmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui, pörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia odottavien kalatoveriensa silmäin edessä.
"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!" huusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti housujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.
Ja niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä muutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä mielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin sekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa kysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen kieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.
Mutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta repaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa kovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin nykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin virkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti kaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia. Ja kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään mahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.
"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin", tuumaili
Paavo yksivakaisesti.
Ei siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja pantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. — Pojat eivät varmaankaan joutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista hirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten hullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt. Niin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään…
"Minun pitää saada ensiksi lyödä", pyysi Paavo, — "minähän sen kuikan kiinnikin otin."
Ja Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti piteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä kurkkuansa…
"No lyö nyt sinä", sanoi Paavo hengästyneenä, — "annahan minä pitelen!"
Hän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan. Mutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä kätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin häneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta lampeen…
"Katsoppas pakanata, kun pääsi irti!…" — virkkoi Paavo yksinkertaisesti.
Ja kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin mokomin vapautua Paavon remelistä.
"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!… Kun päästää tahallaan remelin irti kädestään!… No vielähän sanon ja sanon sanomasta päästyänikin! Entäs semmoinen saalis!… Olisi se vastannut vaikka kymmenenkin hauen torikkaa… Minunpahan olisikin pitänyt ruveta kuikkaa konttiin panemaan".
Näin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko ajan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt havahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän tummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.
"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", — murahti Saksalan Matti miehekkäästi.
Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa…
Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi, hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:
"Minun… reme… remelini!"
Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi jokaisesta sanasta markka maksettu.
Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin, johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he vahingon koko sen laajuudessa.
"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", — puheli
Seppälän Jussi pilkallisesti.
"Entäs tup… tuppi ja puukk… puukko!" — voivotteli koeteltu Paavo poloinen.
"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!" — säesti Saksalan Matti.
"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", — virkkoi Seppälän
Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.
Toiset seurasivat…
Vaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä lammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka äsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet…
* * * * *
Siihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin päästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan hirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja kysyttiin:
"No eiväthän nuo syöneet tällä kertaa."