Karjalan Osman nuoruus: Historiallinen kertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

KARJALAN OSMAN NUORUUS

Historiallinen seikkailukertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

"On totta, että ruusunhohde lepää Pohjolan viikinkiajan yllä, mutta jos varustamme silmämme historian näkölasilla, niin huomaamme pian, että tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja kyynelistä."

SISÄLLYS:

Hämäläisten hyökkäys.
Piilopirtissä.
Heimokäräjät.
Uhrijuhla.
Nuorten ilta.
Uusi Osmala.
Sudenajo.
Päivön mailla.
Retki Kainuun.
Kesän tapahtumia pohjoisessa.
Kostoretki Karjalaan.
Hålogalannissa.
Lähtö Hålogalannista.
Osmalassa.
Viikinkiretkellä.
Hjelmissä.
Karjalassa.

HÄMÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Hämäläisten pieni partiojoukko oli hiipien päässyt itse Karjalan tietäjän, sankari Osman asunnolle asti. Tuossa jo palasi hämäläisten vakoilija lepikossa lymyilevien tovereittensa luo.

"Ei parempaa onnea ikänä pyytämistä!" virkkoi hän. "Ajatelkaas, kaikki Osman miehet lähtivät aamun valjetessa otuksen ajoon, mutta tietäjä itse jäi kotiin. Nyt sen pyydystämme! Kohta saa koko Karjala kuulla, miten Hämeen miehet ovat vieneet mennessään sankari Osman, Karjalan ylpeyden, varjaagien kauhun! Ja ensi talvena kaikuu Hämeen pirteissä laulu näitten poikien sankarityöstä! Niin, pojat, odotamme puoleen päivään, jotta Osman miehet ennättävät kyllin kauaksi, ja sitten äkkiä hyökkäys!"

Kun aurinko oli korkeimmillaan syyskesän taivaalla, lähtivät hämäläiset piilopaikastaan. He kiertivät Osman kartanon ja ryntäsivät yht'aikaa joka puolelta. Halli ennätti vain kahdesti haukahtaa ennenkuin keihäs sen lävisti. Orjatyttö pikkarainen tuskin sai ämpärin kädestään, kun jo kellistyi tantereelle. Hirveä oli ryske, hävitys, kauhu. Hämäläisten raivolla ei ollut rajoja. Mutta voi hirtehinen, — Osmaa ei ollut missään! Sitä kovemmin sidottiin hänen vaimonsa, lempeä, kaunis Alja.

"Vain kalleimmat aarteet kontteihin ja sitten tuli nurkan alle!" kuului joukon johtajan karski käsky. — —

Pahaa aavistamatta palaa Osma 14-vuotiaan poikansa, pikku Osman kanssa kalasta. Vasta kun hän pääsee kotivaaran laelle, on sydän kauhusta jähmettyä. Ensimäiset liekit lehahtivat korkeuteen hänen komeasta kartanostaan, joka sijaitsi vaaran etelärinteellä. Ja voi, tuolla oli Alja, lempeä Alja sidottuna! Osma tarttuu tapparaansa, vihan veret syöksähtävät poskille. Mutta silloin kajahtaa huuto: "Tuolla on Karjalan tietäjä!" Samassa koko miesjoukko hyökkää kohti Osmaa. Ei muu neuvoksi, Osma tarttuu poikansa käteen. Alkaa hirveä pako. Nuolet suhisevat, kirouksia, ryskettä. Kamala oli juoksu yli mäkien, soitten, rämeitten. Se oli juoksua elämästä — tai kuolemasta. Vasta illansuussa uskalsivat Osmat pysähtyä. Takaa-ajajia ei kuulunut, he olivat pelastetut.

Väsyneinä, hikisinä palaavat hämäläiset ryöstöpaikalle. Mutta mitä! Poissa on Alja, poissa orjattaret, poissa aarteet! Hämäläisten vihalla ei ole määrää.

"Hiis vieköön", virkkoo johtaja hammastaan purren, "Karjalan Osma on sittenkin tietäjistä suurin!"

PIILOPIRTISSÄ.

Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari, vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli Osma matkalla toistanut pojalleen: "Vaikka veivätkin kaiken muun, en välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet."

Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan. Mahdoton oli vieraan tänne osata.

Pari päivää oli kulunut. Pikku Osma istui veneessä keskellä Salasilmää ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: "Noin komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara, itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle salaisia tietojaan."

Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. "Äiti, äitikulta", vaikeroi hän kyynelten vieriessä.

"Osma!" kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.

Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä. Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa, metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja raihnaiseksi. — — —

Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: "Pannaan nukkumaan! Huomenna on raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! — Kun eivät olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun."

"Mutta, isä", virkkoi nuori Osma, "nythän pääsen minäkin mukaan ensi kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin, tai kostetaan hänen kuolemansa."

"Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. — Alja, Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut Karjalaan, näinkö sinut kadotin!"

Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä. Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä. Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat. Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!—

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: "Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni mailta?"

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: "Minun sukuni mailta ei mitään uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit."

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu: "Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme taistelleet yli voimain." — Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi, että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. — Kun Sarvi alkoi puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta, liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui. Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin, jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. "Pitäisipä taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan", päätti Päivö.

Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä vanha perintätapa sanoi:

"Ken syödäkseen ottaa nauriin halmeesta, kalan vedestä, otuksen oksalta, ei hän varasta."

Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla: verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten rannoille.

Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile Kainun kansa!

Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua: "Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet kostoretkeä Hämeeseen." — Vilkas humina kuului nuorten miesten parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi: "Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena. Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä." — No niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!

Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: "Heimoni miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan sitten — minä olen hänestä jo seitsemäs — tahtoi tuoda pirttinsäkin tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma, jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi: 'Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.' — Viime talvenahan kävimme Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan. Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle", lopetti Osma.

Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla koittaa Karjalassa ikuinen onni. —

Heimokäräjät päättyivät.

UHRIJUHLA.

Oli käräjäpäivän iltapuoli. Aurinko kallistui kohti läntistä taivaanrantaa. Vakavina kulkivat heimon miehet ylös Uhrivaaralle. Muuta uhrikansaa ei vielä ollutkaan, sillä varsinainen uhrijuhla oli vasta seuraavana päivänä. Jo päästiin vaaran laelle. Kunkin suvun vanhimman kainalossa oli kukko. Muut jäivät vähän edemmäksi, mutta Osma astui kummun korkeimmalle kohdalle, ja vanhimmat muodostivat piirin hänen ympärilleen. Osma asetti puupölkyn maahan, otti kirveen vyöltään ja katkaisi kukolta pään. Kaikki katselivat henkeään pidättäen, mitä nyt tapahtuisi. Sillä minnekäpäin kukko päätönnä lentää, sieltä käsin kohtaa Osmasukua joku onnettomuus tulevan vuoden aikana. Mutta kukkopa ei lentänytkään minnekään, ja ilonilme välähti koko suvun kasvoilla, — saatiin siis vuosi olla rauhassa. Osma antoi kukon katkaistusta päästä veripisaran pudota tuohilevylle.

Sitten katkaisi Osma Äyrämön kukon kaulan ja tipautti veripisaran tuohelle. Paikalleen näytti Äyrämön kukkokin jäävän, mutta yht'äkkiä levitti se siipensä ja lensi hyvän matkan länteen päin. Kuului pelästyksen huudahdus, ja Äyrämö virkkoi vakavana: "Varjaagit nousevat maihin ryöstelemään, mutta onpa meillä luja pakolinna."

Samoin kaikki muut toivat kukkonsa. Osma katkaisi pään ja tipautti verta samalle tuohilevylle. Minkä lensi sinne, minkä tänne. Levottomin oli Päivön kukko. Se yritti monta kertaa suoraan ylös. Osma joutui ymmälle, miten hän tämän selittäisi. Silloin nuori Osma lähestyi isäänsä kuiskaten: "Ylhäältä tulee vain salama." Ja isä Osma sanoi ääneen: "Salama tuottaa tuhoa Päivön suvulle, ellei ajoissa saada haltijoilta apua." — Mutta miehet kuiskailivat keskenään: "Kyllä näkyy, kuka on tietäjäksi syntynyt."

Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja
Osma puhui hiljaa:

    "Haltijaiset metsän, veden,
    Ilman ikuiset asukkaat,
    Tulkaa tänne vieraaksemme,
    Kutsutuiksi kultaisiksi,
    Suokaa antinne ainaiset,
    Lahjat suuret suvuillemme."

Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.

Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet. Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä, jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon, muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni, että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti. Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen, jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. —

Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.

Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. "Jotain täällä on hullusti", mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun nousevan metsän takaa.

Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.

Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman kasvoja. "Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse metsänkuningas kuusikossa vieraili", virkkoi hän Äyrämölle. — Jopa päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun uhrikaritsan. — Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko heimon uhri veden väelle.

Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin. Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin odottavan, sanoo hän hiljaa: "Tiesin, että tänään jotain ikihyvää tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa." — Enempää ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma. Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet arvaavat Osman ajatukset. "On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin, ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt", virkkoi vanha Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.

Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä. Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana, vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö hiljaa: "Karjalan kuningas!" Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä olevat kovemmin: "Karjalan kuningas!" Kohta vyöryi yli Uhrivaaran voimakkaana kuin keväinen vuo: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!" Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: "Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!"

NUORTEN ILTA.

Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden ilo-iltaan. Vaan yht'äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen. Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen. Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet, kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle. Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki. Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: "Onko Pirholla vilu?"

"On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas", vastasi hän.

Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan ahmien. Sitten hän sanoi: "Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla, Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas."

"No, tule nukkumaan", sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti hyvin nahkasilla.

"Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas."

"Niin jää meille mummuksi", virkkoi Osma, "minä kyllä pidän huolen sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää."

"Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas", vastasi vanhus ja oli samassa jo unen mailla.

Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli Osman kanssa. Mutta sill'aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan, kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan. Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän Kammo-Pirhona asutuille maille.

Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.

Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.

"Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten ihmeessä pelastuit?" sanoi Osma.

"Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan", vastasi Alja.

"Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa tuskassa olen ollut."

Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: "Katso, meidän täytyi paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme, käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa."

"Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on kaikki, mitä voin toivoa." — — —

Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht'äkkiä remahti mahtava uhrikokko Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä. Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.

Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi — sen näkivät ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään — ensin yksi, sitten yhä useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, — henget asettuivat sinnekin kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten laulua.

Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan — samahan se, karjalainen nautti soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. — Mitä on sentään ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! — — —

UUSI OSMALA.

Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, — Kammo-Pirho oli poissa.

"Arvasinhan sen", puheli Osma itsekseen, "ei Kammo-Pirhoa mikään pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. — — — Mutta miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta. — — — Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää, pojalleni vaimoa. — Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan kaikkien Osmain omansa ottavan. — — — Niin, niin, soma vain olisi, jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären." — — —

Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.

Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen, sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, — haltija hyväksyi paikan.

Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta
valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo.
Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. "Juokse hakemaan
Joutti-paimen tänne!" sanoi hän uniselle pojalleen.

Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti. Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani, kuten Osma. — Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti." — —

Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!

"Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin", sai hän vihdoin sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin Jouttikin.

"Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta", vastasi Osma.

"Niin, ajatteles!" päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.

Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista ryskettä ja rytinää, ettei määrää. "Mitä, mitä ihmettä", sanoi Osma ja lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.

"Jopa nyt jotakin", ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli Päivö reippaasti vastaan, sanoen: "Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän, ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan Vaaraviitan kartanolle."

Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin. Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin. Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä oli tulen tehnyt.

Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: "Sanotaan Vaaraviitalla olevan niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri."

"Niin, olisipa meillä nyt vain kukko", vastasi Joutti, "niin koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee."

"Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun komeuden", sanoi Osma.

"Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti suuttunut. Ja kyllä se onkin, — uskaltavat tulla meidän maille", touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: "Niin, kaikki karkoitamme Karjalan alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin. Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta."

"Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi", virkkoi Joutti vilkkaasti, "niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?"

"Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen."

Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen, vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon, heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä kertomusta kuullessaan.

Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä sanaa Osmalle.

Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet jo matkalla etelään. — Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.

Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena, aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana juhlallisena, pohjattomana.

Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä, surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän ikuiseen huminaan.

SUDENAJO.

Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut, että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä, nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot. Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat, tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden. Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa, mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua, mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina, jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle, missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.

Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa. Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja susia.

Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä. Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu illasta vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.

Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja. Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren ja kauniin rinnalla.

"Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään", huokasi hän. "Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? — Sankari maatuu, kuningas kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani, eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä."

* * * * *

Ihmeellinen, ihana nuoruus! Jo tuhat vuotta sitten osasit sinä yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä loihtia ihmislasten sydämiin jaloimmat ihanteet, puhtaimmat unelmat! — — —

PÄIVÖN MAILLA.

Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja sanoi:

"Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet niin mielelläni vaimokseni?"

"Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee", vastasi Päivö.

Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan mailla!

Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: "Koeta onneasi, koeta onneasi, poika!"

Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö mietti: "Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten —"

Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä. Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt toimitti.

Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut tullut.

Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?

Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi: "Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille. Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun palaan?"

Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan, ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.

Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. — Mutta Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä vieraista. Keitähän ne olivat?

Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan, kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina. Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin lepytetty.

Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät silmät. — — —

Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän oli vieras hänen edessään.

"Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?" sanoi vieras iloisesti.

"Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan", vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.

Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.

Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: "Etkö tahtoisi lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan kartanooni."

Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä ja vastaa: "Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana."

Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: "Tuntemattoman miehen mukana! Niin tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi."

"Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!" sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.

Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: "Niin, miten sen asian ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?"

Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja, onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! — Ja tuon miehen pehmeä ääni ja lämmin katse!

Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: "Etkö tule emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?"

Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: "Kuinka voisin tulla heimoni vihollisen luo!"

Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: "Olen kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa — — —"

Hän ottaa tytön käden: "Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi"

Ei vastausta.

"Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret lunnaat antaa."

Ei vastausta.

"Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun."

Ei vastausta.

Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: "Saanko tulla myöhemmin sinua noutamaan?"

"En tiedä", vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.

Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja sanonut: "Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!" — Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? — — —

Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla, kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo kätensä hänen ympärilleen, sanoo: "Nyt tulin sinua noutamaan!"

"Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta."

"Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun."

"Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi hänelle!"

"Sinä tulet siis", sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.

"Tulen", kuiskasi Kaunohelma. — Äiti on kauhusta kuolla. Naisen ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää, juoskaa, lentäkää, apua, apua!

Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. — — —

Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina. Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille. Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan, sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset silmänsä ja sanoi: "Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa evästä konttiin!"

"Mutta minne kummassa sitten lähdet?" kysyi äiti.

"Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!"

RETKI KAINUUN.

On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon turkkeja!

Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja, naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin, nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.

Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät, vaarat, — vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä Osma on niin vakava. — — —

Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.

Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä
tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään,
Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä
Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.

Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta, siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan, ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle. Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi yhden kelpo miehen hengen.

Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä, sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä yht'aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän, olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin kyllä Karjalan mailla!

Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt: hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen väliin. — Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja kaatuneita oli monta.

Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi: "Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte Kaukomatkan kartanon, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön yrityksenne!"

Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: "Suus kiinni, rosvo, naisenryöstäjä!"

"Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi mukaani."

Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi: "Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!"

Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen: "Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan miekallani." Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.

Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois. Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä! Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle, mutta Osma esti sen vakavana. "Kaksinkertaista kostoa se vain herättää kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä", sanoi hän.

Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.

Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta, pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta. Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. — Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he sinne katosivatkin.

Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä revontulien maahan.