Karkurit

TYKO. Mitä sanotte?

NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?

YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.

TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo olette määrätty?

NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären. Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.—Mutta nytpä ilmaisin tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin karttamaton. Se kirottu viini!

TYKO. Mikä vaivaa?

NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut vintiöille… Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.—Ei! täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.

PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.

TYKO. Kunniamme nimessä.—Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.

NIILO. Olenpa kokenut mies.

YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen taas.

NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!

TYKO. Teidän muistoksenne!

PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.

TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.—Te lemmitte tätä neitoa?

NIILO. Jumal' avita! sen teen.

TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.

NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!

TYKO. Kuin tähteä kaksi.

NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.

TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.

NIILO. Ne kiharat sitten!

TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!

NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!

TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.

NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös…
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.

TYKO. Ja olisko ihme?

YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.

NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.

TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?

NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.—Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.—Kaikki toivon käyvän hyvin.

TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.

NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän, mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!—Mutta kuitenkin minä, mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on ihastus ihmeellinen.

TYKO (erikseen). Sinä saatana!

NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.

TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.

NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna!
Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.

YRJÖ. En, ystäväni armahin.

TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle käytettäväksi tämä toimi.

PAULI (erikseen). Mitä!

YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.

NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian hyvä.—Mutta sopisko tämä muukalaisen?

TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.

NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.

TYKO. Mikä on tämä?

NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.—Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.

YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?

NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.—Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.—Mitä sanotte, herrani?

TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.

NIILO. Kätenne!

TYKO. Tässä.

NIILO. Oivallista!—Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)

PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?

TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.

YRJÖ. Katso mitä teet.

TYKO. Mitä olen luvannut.

PAULI. Se ei tapahdu.

TYKO. Ken taitaa mua estää?

PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.

TYKO. Tehtäväni teen.—Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee hävityksen kylmyyteen.—Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa! Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)

YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.

PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä, lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.—Nyt hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.

YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?

PAULI. Pahinta pelkään.—Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)

NIILO. Ystävämme ovat menneet?

YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.

NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.—Juo, Yrjö! Kohta, toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.—Vielä olen vapaa, mutta pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.

YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo.
Niilo katselee häntä tarkasti.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sali Kuuselassa. Elma ja Hanna tulevat vasemmalta.)

HANNA. Nyt uljautta vaan ja viimein kaikki
On purjehtiva toivon satamaan.
Käy miettimättä esiin; oikein teet
Ja järjellisesti, sen tietää mahdat.
Niin tahtovatpa itse taivaan voimat,
Ett' ansaitun saa vääryys rangaistuksen
Ja palkkans' hyvyys.—Ole huoleti,
Mun sisarein, käy toimeen vakavasti.

ELMA. Mä ankarasti panssaroittuna
Nyt seison tässä; peli alkakoon.
Ja jospa oiskin mieli synkeä
Kuin syksyn yö, niin ilon naamarin
Nyt murhekasvoilleni panna tahdon,
Ja mitä katkeraksi sydän kuiskaa,
Sen ilmoittakoon ihanaksi kieli.

HANNA. Kaikk' onnistukoon!—
Mut isäs, luulenpa, jo lähestyy.
Mä riennän pois ja tämä päätökses
Se näkyköön kuin muutos, syntynyt
Sun omasta, vapaasta mietteestäs,
Vaan ei mun kehoituksieni kautta. (Menee.)

ELMA. (Yksin.) Niin; käyköön näin, ja koska on se tehty,
Niin ovi Tuonen mulle auetkoon.
En pettää taida Tykoa, mut isäin
Mun täytyy pelastaa; se pelastus
On kuolemani, koska Niiloakaan
En pettää taida.
Oi tuskan päivä!—Mutta Kalman herra,
Niin toivon, minut päästää. Riennä, riennä
Mua syleilemään, kylmä sulhainen!
Tul', painu vasten sydäntäni kuumaa;
Sun muutoin väkivallalla mä tempaan
Pois hautaan morsius-unta kanssain maata.
No, ellös vihastuko minuun, taivas,
Kun muuta tietä syömmein tuskassa
Ei silmäin näe, ellet itse sä
Pian päätä elämäni kuumetta
Ja valmista mua matoin morsiameksi.
Mä toivon toki, että tämä liekki,
Mi tummasti jo liehkuu lampussansa,
Pian näissä myrskyissä on sammuva.
Nyt hetki vielä voimaa, vireyttä,
Ja sitten pääni alas kallistan
Kuin lakastuva kukkanen. (Mauno tulee oikealta.)
Tuoss' isäin. Tule, teeskelyksen henki!
Nyt, murhe, ilon aurinkona loista. (Ääneensä ja lähestyen isäänsä.)
Mun isäin, toivon hyvää huomenta!

MAUNO. Mun tyttäreni, minä kummastun.
Kuin päivä katsantosi säteilee,
Kun murheen muotoa mä varroin sulta.
Sä olet iloinen?

ELMA. Näin koska murhe
Tääll' ilon vaatteukseen pukeuu?

MAUNO. Ei koskaan tätä tulen välkkynää
Voi näyttää kasvot synkkämielisen.
Mut mistä ilos! Mihin päätökseen
Nyt olet tullut asiassamme?

ELMA. Mun lempein voimall' uudella nyt hohtaa.
Tän' yönä paljon häntä muistelin.

MAUNO. No ketä muistit, lapsein?

ELMA. Niiloa.

MAUNO. Sä lempisitko häntä?

ELMA. Ei ruma ole hän; ja ihailenpa
Mä käytöstänsä rohkeet', uljasta
Ja aina miehukasta olentoa.
Hoo, piikkipartansa ja kiharansa
Ne häntä soristavat oivasti,
Ja äänensä on niinkuin raudan kalke.—
Mut mikä käännös! Tätä kaikkea
En ymmärrä. Mä rakastanko häntä?—
Sen tiedän, että tämä lempeni
Ei armahinta, korkeimpata ole,
Ei sitä pyörryttävää hourausta,
Mi taivaan tienoon meidät nostaa
Ja saattaa vertaisiksi jumalain,
Ei ole tämä sitä.

MAUNO. (Erikseen.) Syvästi
Sä lemmeit Tykoasi, sen nyt näen.

ELMA. Mut sanotaanpa: tämä rakkaus
Tuo harvoin meille onnen maallisen.
Miksei, miksei? Se onko ylellisyys?
En usko sitä, koska äänettömyys
Ja pohjattomuus lemmen mitta on.
No, miten ollee. Näitä kaikkia
Mä mietiskelin yönä menneenä
Ja kauppakirjaan nimein piirtää päätin.

MAUNO. Miks' otsallas on tämä helmikaste?

ELMA. Sen helle sielussani esiin tuo,
Kun sinne tänne sydämmeni vetää.
Te ootte tyytyväinen, isäni?

MAUNO. Tää on siis mieles vapaa taipumus?

ELMA. Työn järjellisen tekeväni luulen.
Mä sanoin: nimeni mä kirjoitan;
Ja enemmänhän ette multa vaadi?

MAUNO. Mun armas tyttäreni, vanhan isäs
Sä pelastat.

ELMA. Ja siitä iloitsen.

MAUNO. Mut voi, jos minun tähteni
Sä oman onnes ijankaikkiseksi uhraat!

ELMA. Mua, Jumal', auta.

MAUNO. Tuskass' olet, haa!

ELMA. Mun isäin, miksi tämä epäilys?
Mi teille onneks on, se mulle myös.
Mi uhraus on meiltä suuri hälle,
Ken antoi meille elon kipenän?

MAUNO. Sua Herra suojelkoon, mun hyvä lapsein!

ELMA. Ken tulee? (Tyko tulee periltä.)

MAUNO. Herra Charlemagne! Terve tuloa! Missä toverinne?

TYKO. Yksin tulen ja ajan toisen asiaa, ja olenpa kenties liian rohkea.
Niin, pyydänpä puhutella tytärtänne ja kahdenkesken.

MAUNO. Miksi juuri kahdenkesken?

TYKO. Teidän luvallanne, minä olen herra Niilon lähetysmies.

MAUNO. Siis on hän jotain teille ilmoittanut?

TYKO. Asiasta, joka koskee kahta sydäntä.

MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta, koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä salaisuutena?

TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi. Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti, eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat suruton, herrani.

MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)

TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan, on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.

ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)

TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan. (Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän teitä.

ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.

TYKO. Mutta ei teille?

ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.

TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?

ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa on vakaa.

TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.—Hän on siis teidän mielikuvailuksienne esineenä?

ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä näinä viimeisinä aikoina.

TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?

ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?

TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä sydämmestänne lemmitte?

ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille antaa vastausta.—Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.

TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.

ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.

TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin kohtauksiin sydämmenne tarinassa.—No, älkäät katsoko minuun noin ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin tästä virkannut jotain ystävällensä.

ELMA. Siis tiedätte?

TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan, joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se vannoessanne kuuluikin niin?

ELMA. Te käytte pitkälle.

TYKO. Tätä rohkenin kysyä.

ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on naissuvun perisynti.

TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?

ELMA. Minua vaivaatte, herra.

TYKO. Minä anteiksi pyydän.

ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on kurja nainen.

TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.

ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia, sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?—Nyt kaiketi ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän pettäjästä!

TYKO. Näin toivoo hän käyvän.

ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.

TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!—Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki yöhön peittyköön!

ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla soimauksistanne vapaa.

TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.—Mitä! Repisinkö alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.— Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen vahvistukseen.

ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.

TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän.
Nyt työni tehty on ja toivonpa
Tään pyhän, viattoman lempenne
Monin kerroin hedelmiä kantavan.

ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä,
Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!

TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni
Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä,
Elä onnellisna, onnellisna aina!

ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä?
Te ette jaksa hyvin?

TYKO. Hyvin juuri!
Nyt ompi sydämmeni keveä
Kuin kuivettunut lehti,
Kun lempenne näin ihanasti loistaa
Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.

ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.

TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.

ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss'
Se käydä taitaa häntä muistellen,
Mi taivaansa ja autuutensa on.

TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne,
Puutarhast' autuutenne tänne käyköön;
Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)

ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja mieltäs.—Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna tulee vasemmalta.)

HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?

ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden pistoksia povessas?

HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti toinentoistaan povessani puskeilevat.—Mutta ole iloinen; kaikki onnistuu.

ELMA. He tulevat, ja liitto vahvistetaan. (Hellittää kaulaliinansa.)

HANNA. Miksi lasket liinas?

ELMA. Tässä on kuuma.

HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.) Vilauksessa astuvat sisään.—Oletpa levoton. Mutta naimakivusta, naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.

ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?

HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran, te ette naurakkaan».

Ei, näin se kuuluu: »Jos mä laulan, te ette tanssikkaan; jos mä itken, te ette itkekkään.» (Peittää silmänsä ja itkee.)

ELMA. Miksi itket?

HANNA. Sydämmes tuskan tähden.

ELMA. Oi, nyt ole itkemättä!

HANNA. Näkeepä silmäni sun sielus vimman, vaikk huuleni leikkiä lyövät.

ELMA. He tulevat.

HANNA. Minä kiirehdin pois.

ELMA. Ole tässä.

HANNA. Se ei sovi.

ELMA. Sua rukoilen, ole kanssani tässä.

HANNA. Sinä tahdot niin. Minä jään, ja menen koska mua käsketään.
Niin siivilläpä hienoill' liehtoisin
Jumalten ilmaa taivaasta sun päälles.
Mut näytä heille ilon uljas muoto.

ELMA. Niin iloisesti katse leimutkoon
Kuin kukkasniitull' ennen patriarkan,
Hän morsiamens' koska nähdä siinä
Sai vastaans' kamelilla ratsastavan.

(Tyko, Niilo, Pauli ja Yrjö tulevat.)

TYKO. Tässä, herra Niilo, on morsiamenne. Nyt käsi käteen! (Niilo laskee itsensä polvilleen Elman eteen, suudellen hänen kättänsä.)

YRJÖ (erikseen). Nyt saatana on irti!

PAULI (erikseen). Mitä täytyy mun nähdä! Voi Tykoa ja sinua, petollinen sisar!

NIILO. Tällä suudelmalla, fröökinäni, vahvistan ijankaikkiseksi lempeni teitä kohtaan.

ELMA. Mutta nouskaat ylös, herrani; isäni tulee. Minua myös kumma kainous rasittaa. (Mauno tulee oikealta.)

NIILO. Isä, suokaat meille siunauksenne.

TYKO. Anteiksi, herra parooni, että ennätin tiellenne.

NIILO. Ja nämät herrat tässä, he tietävät asian ja tietävät sen myös salata.

MAUNO. Hyvä!—Ottakaat toinentoisenne. Ja nyt käykäämme kirjalliseen toimeen.

NIILO. Yrjö, mitä lupasit, käy tekemään.

YRJÖ (erikseen). Oi kirous! (Istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)

MAUNO. Herrat matkustavaiset, teidän tienne poistuu tästä pian ja emme tiedä minne; siis yksi todistaja lisään; ja se olkoon Martti. Hän salaisuuden voi kätkeä.

NIILO. Olkoon niin.

HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne?

MAUNO. Tee se, mun lapseni. (Hanna menee.)

PAULI (erikseen). Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu, koska uhkaa sitä metsän raateleva peto.—Mitä hekumaa havaitsee mieleni?—Isäni huoneessa vieraana seison ja maailman petollisuus poveani haavoittaa ja—niinkuin luulen—haavoittaa sitä lemmenkin nuoli. Oi kaaos ihmeellinen!

TYKO (erikseen). Huomaa kuinka hän hymyilee, kuinka katse liekehtii, koska haastelee hän sulhasensa kanssa. Häntä ällös vaan pettäkö kuin ensimmäisen ystäväs. Impi, muistele valaas, jonka niin miehukkaasti rikoit, riistit sydämmeni mailman kuin halla-yö viljapellon, ja mihin katson, autio on elon tanner ja pimeys vallitsee syvyydessä kylmän meren.—Mutta ei! mua vihani kuin valtameren aalto nostakoon taivaan korkeuteen, jossa vallitsevi leimahteleva Kronion. Oi jyrinän jumala! joka kostat väärän valan, mä valmis olen huutamaan sun vasamaas, että iskis se tänne ja tämän kauniin kavaltajan maahan löis. Vaan ei! Hän seisköön rauhassa, mutta lainaa mulle jalon kotkas siivet, että lentäisin tästä pyörryttävään kaukaisuuteen. (Hanna ja Martti tulevat.)

MARTTI. Mikä on tahtonne, herra parooni?

MAUNO. Sen kuulet kohta.

YRJÖ. Lukekaat läpi, hyvät herrat. (Mauno silmäilee välikirjaa.)

NIILO (erikseen). Sinä vanha narri, muistanpa terveises tyhmää paimenpoikaa myöten. Tahdot ilvehtiä kanssani, mutta kadutpa sitä ilvettä vielä. En mieli niellä pilkkaas minä.

MAUNO. Tässä lupautuvat herra Niilo ja tyttäreni Elma toinentoisensa kanssa avioliittoon käymään, johon minä, lapseni naittaja, suostun ja lupani nimelläni vahvistan.—Mutta, tyttäreni, onko tämä askel oma, vapaa vaalis?

ELMA. On, isäni; ja älkäät pahaksi panko, jos ilmoitan, ettei mikään voima, ei isän eikä äitin, voi sydäntäni pakoittaa, ei kalleudet kaiken mailman. Vapaasti se sykkii hänen tähtensä, jonka sieluni kerran omaksensa valitsi.

NIILO. Sä jumaloittava impi! (Suutelee häntä.)

ELMA. Kiitoksia vaan.

TYKO. Kiittää lemmen suudelman edestä! Se kuuluu hieman jokapäiväiseltä.

ELMA (erikseen). Pois huuliltani kärmeen myrkky!—Sun nielköön helvetti, sinä mustasilmäripseinen peikko! Mieleni ei enään ujostele, vaan jalon Orethyijan rohkeuden povessani tunnen nyt ja vakaasti kävisin vasten keihäsmetsää.

NIILO. Me, äsken vielä niin kainot, nyt tuttavasti kuin sisar ja veli katsahdamme toinentoisihimme. Uljas on lemmen tie.

ELMA. Se käy kuin tanssi, mun ystäväin.

MAUNO (erikseen). Nyt, lapseni, en mieltäs oikein käsitä. Poskes, jotka harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti säteilee, eikä ole se ilonloiste.

NIILO. Nimet, herra parooni.

MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? (Kirjoittaa nimensä välikirjaan.) Niilo ja Elma, nyt rinnatusten nimenne tänne. (Niilo ja Elma kirjoittavat nimensä.)

TYKO (erikseen). Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen onni-autuutensa sineetin.

MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. (Tyko ja Pauli kirjoittavat.) Martti, tuohon nimes. (Martti kirjoittaa.) Mene, Martti, ja ole ääneti kuin hauta siks' kuin aika asian valmistaa vedettäväksi päivän valoon. (Martti menee.)

NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen.

MAUNO. Astu tuonne. (Niilo menee oikealle.) Tunteet eriskummalliset nyt sydäntäni reutoilee. (Menee oikealle.)

YRJÖ (Tykolle). Mikä leikki!

TYKO (Yrjölle). Jos ottaisin nyt kiinni sanastas, niin istuispa pääs joteskin höllästi olkapäilläs.

YRJÖ. Se jalkoihini kiiriköön kuin keilipallo, koska itse totuus on muuttunut valheeksi.

TYKO. Mutta katso kuinka ihastuneella muodolla toverimme Pauli haastelee tytön kanssa tuolla.—(Elmalle.) No, fröökinä Elma: »kerran, koska häitäni vietetään»…

ELMA. »Pääni silloin myrtillä seppelöitään». Te ehkä mielitte nähdä myrtin, josta morsiusseppeleni sidotaan. Se seisoo tuolla. (Osoittaa akkunaan.)

TYKO. Onnellinen myrtti ja onnellinen päivä, jona tämä myrtti lahjoittaa teille pukunsa koristeeksi kiireenne ympäri!

ELMA. Toivonpa teidän täällä viipyvän siksi, kunnioittaen minua sinä päivänä, joka pääsinpäiväni on.

TYKO. Ihanata silloin tanssissa kanssanne leiskua saada!

ELMA. Silloin kuin seraafi sinipilvissä tanssin, tanssin yöt ja päivät, niin, yötä ei silloin oleman pidä. (Erikseen.) Tule pian, kuolon enkeli!

PAULI (erikseen). Onko hän mieletön, haastellessaan näin?

ELMA. No, mitä sanotte, herra Charlemagne?

TYKO. Kaikki on taivaallista.

ELMA. Taivaallista, taivaallista!—Harppuin, huiluin, kantelein ja symbaleitten soitossa silloin tanssitaan.

PAULI (erikseen). Niinkö?

HANNA (erikseen). Hän perin vimmastuu. (Ääneensä.) Mutta, hyvät herrat, miksi seisoo Yrjömme noin äänetönnä tuossa? Nyt ei ole oikein laita. Kenties eivät ole juuri onnistuneet metsäkäyntinsä.

YRJÖ. Totta sanoen, niin muistelenpa nyt yhtä onnetonta laukausta, jonka äsken tein.

HANNA. Se kertokaat meille.

YRJÖ. Kyhkystä, joka istui kuusen oksalla, lähestyin murha-aseellani, kaataakseni lintua kurjaa, mutta ehdittyäni ampumamatkan päähän, lensi sen luoksi toinenkin, ja heidän maireistansa näkyi, että oli tämä onnellinen pari. Nyt kahtialle arvelin mitä tekisin, mutta murhahimoani en hillitä voinut, ammuinpa, ja vaikka molempia tarkoitinki, niin kuitenkin yhden heistä vaan luotini maahan kaasi, ja yksin ilman ystävää se toinen lensi pois, ja kaipauksensa vaikeroitsevan äänen mä kauvan laaksossa kuulin, ja tämä sydäntäni koski.

HANNA. Sitä kyhkystä surkuttelen.

YRJÖ. Häntäpä muistelin nyt, ja siitä tuli mieleni alakuloisuus.

TYKO. Yrjö, sinä tunnoton ampuniekka, nytpä lasken kiven kuormalles. Ehkä oli tämä lintu, joka ystävästänsä tänne yksin jäi, ihan vasta palannut kaukamatkoiltansa ja tuskin ehti tervehtimään toveriansa oksalla ennenkuin hän sen kadotti.—Nyt toisen tarinan tahdon kertoa. Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden. Väsymättä hän läpi ilman sinkoili, huolimatta hirmumyrskyistä, sateista, hietikköjen kuumista kierroksista, ahneitten kotkain ja huhkaitten kynsistä. Niin hän kiiti kunnes viimein Pohjolan metsät allansa näki ja sen kuusen huminan kuuli, joka entinen asuntonsa oli, kuuli kultansa valittavan kyherryksen oksalla. Silloin hän pysäytyi, autuaassa ilossa laskeusi alas ja ystävänsä sylissä istui. Ei sylissä! Hän ei ehtinyt. Katso mikä kiukkuinen onni! Samassa pamahti kiväärin laukaus, ja maassa makasi kuolleena ystävänsä.

ELMA (erikseen). Oi! sun tarinas mun kuolettaa kuin ampaus kyhkysen.
Uljauteni on loppunut.

YRJÖ. Lisäätkö, tunnonvaivojani näin?

TYKO. Se oli vaan tarina, tyhjä uneksuminen jonkun aivosta.—Mutta, fröökinäni, eikö kohdannut tätä lintua onni kova?

ELMA. Katala lintu! (Niilo ja Mauno tulevat.)

MAUNO. Nyt, herrani, käyskelemään puutarhaani, kunnes päivällisen valmistavat meille Elma ja kiltti Hannani.—Niin, tule, Niilo. Enpä kärsi tyttäreni kuhertelevan, vaikka oliskin se oman sulhasensa kanssa. Sitten on aika.—Käykäämme. (Muut, paitse Elmaa ja Hannaa, menevät.)

ELMA. Sä muistat miehen, onnettoman miehen,
Jota väärän valan kauhee taakka painoi?
Hänet muistatkos? Se oli mennä vuonna.

HANNA. Oi Elma, Elma!

ELMA. Yli mäkein, laaksoin
Hän juoksi, korkeasti huutaen:
»Mä olen tyhjä, tyhjä myrskynkierros,
Mun sieluin helvetin jo portilla
On vartomassa kunnes täytyy täällä
Elon mittani.» Niin huusi kurja mies,
Ja itsens' viimein kosken kuohuun syiksi.
Oi rikos hirmuinen! Sen tein nyt mä,
Kun petin Tykoni ja valain rikoin,
Myös Niilon petin, peloittavan miehen.

HANNA. Oi jumala!

ELMA. Se kukkaskihermä,
Mi sisussansa kylmän kärmeen kätkee,
Mä olin nyt, se rauhan lähettiläs,
Mi valkeen kauhtanansa alla peittää
Sotaisen, veripunertavan lipun.
Mä olen kirottu, mun sieluni
jo vapisevi pimeyden portill'.

HANNA. Ei! Tänne, tänne tulkoon kirous!
Mä saatoin tämän.

ELMA. Minä yksin syypää.—
Mit' haasteli hän kyhky raukasta?
Tää tarina mun mieleheni toi
Mun Tykoin kohtalon. Niin ehk' on laitans.
Hän tulee, sieluni sit' aavistaa;
Hän murtanut on kahleens, Pohjaan päin
Hän kiitää nyt ja tähtensä on Elma,
Se tiensä näyttää. Mutta huomaa, Tyko:
Se, jonka jaloks' pohjantähdeks' luulet,
On soitten petollinen virvatuli
Ja taitaa johdattaa sua turmioon.
Hän tulee, sankar' uhkea;
Mut otsansapa jalo, kirkas, kaunis,
Se silloin uhkaileviin pilviin käy,
Ja ijankaikkisesti hän mun tuomitsee.
Oo! (Vaipuu Hannan syliin.)

HANNA. Voi meitä onnettomia, voi meitä!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Puisto Viitalan kartanossa, Mauno ja Martti tulevat.)

MAUNO. Mene, käske häntä tänne. (Martti menee.) Sitten vuosia on kulunut kuin jalkani näitä paikkoja polki. Nyt seison tässä, tässä vihamieheni maalla, mutta voitosta riemuiten.—Mitä sanoo hän nyt, koska viimein kaikki tuumansa häntä lyövät vasten otsaa? Mitä sanoo onkija, koska oiva hauki ihan rannan korteistossa itsensä koukusta irtitempaisee ja kiirehtii sinilaineihinsa takaisin? Hän puree hammasta ja kiroo. (Markus, Niilo Ja Martti tulevat.)

MARKUS. No, peeveli! Mistä myrskyypi nyt?

MAUNO. Tahdonpa maksaa velkani.—Lue hänelle summa käteen, Martti.

MARKUS (erikseen). Onko paholainen irti?

MARTTI. Tässä, herra.

MARKUS. Ota vastaan, Niilo. (Erikseen.) Olenpa kuin pilvistä pudonnut. Hän maksaa minulle? ja täyden summan? Mistä?—Helvetti! tätä en luullut tapahtuvan.

MARTTI. Niin, herrani.

MAUNO. Oletko saanut maksus?

NIILO. Tässä on sekä pää-oma että kasvot.

MARKUS. Maksuni olen saanut, naapuri.

MAUNO (erikseen). Nytpä näyttäisin sulle aika nenän, jos mielisin olla alhainen.

MARTTI (erikseen). Nyt en voi itseäni pidättää. (Ääneensä.) Tuollahan on Kuusela selkäni takana, ja tässä edessäni Viitalan akkunat minua killistellen katselee.

MARKUS. Mitä hourit, vanha kuivettunut kääpä?

MARTTI. Houriipa vanhan pää.—Mutta sanotaanpa profeetta Tanielin tehneen hiuksista, ihrasta ja piistä suuren pallon ja tukkineen sillä sen hirmuisen lohikärmeen kidan.

MARKUS. Mikä sitten?

MARTTI. Sitten sanotaan hänen tehneen lohikärmeelle näin. (Koukistaa itseänsä osoittaen Viitalaan päin pitkää nenää.) Aih, selkäni! Leini perkele! (Pitelee selkää) Aih!

MARKUS. Ha, ha, ha, sinä riivattu! Kiitä selkääs, se on kilpes, joka sun pelastaa nyt; opettaisinpa sun muutoin mulle näyttelemään pitkää nenää.

MARTTI (erikseen). Kiusahenkeni meni kuitenkin ohitse tällä.

MARKUS. Jaa, kiitä selkääs.—Mutta mitä sanon sinulle, joka maksoit minulle niin koreasti? Pelkäänpä toki sun nyt haastelleen hyvää Belsebubin kanssa.

MAUNO. Siis Belsebubi sinä?

MARKUS. Suo anteiksi, mutta me emme juuri haastele hyvää keskenämme.
Tarkoitinpa häntä, jolta sinä rahat sait.

MAUNO. Taidanpa toimittaa itselleni rahaa kunniallisella tavalla.

MARKUS. En myöskään tarkoita, että sinä varastit tahi ryöväsit tältä pimeyden suuriruhtinalta, vaan että pyysit häneltä koreasti, sait ja kiitit raappaisten jalallas. Mutta missä ollee nyt se pieni, hento sieluparkas?

MAUNO. Ei siellä missä sinun, ei seurassa vintiön sielun. Ne ammahtavat toinentoisestaan kuin ruumiimmekin. Nyt, naapuri, jää herran huomaan, helvetin herran kynsiin niinkuin rikas mies. (Menee.)

MARTTI. Hänen vieressänsä ei ole Lazaruksen sia. (Menee.)

MARKUS. Haa!

NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö! Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?—Vintiö! Taidatteko tätä niellä ilman veristä kamppausta?

MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua huomispäivän.—Kuulkaatpas tänne, kumppanit!

MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?

MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.

MAUNO. No, tapelkaamme.

MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.—Aseet, aika ja paikka, mies?

MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme sammaleinen kivipyykki seisoo.

MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!

MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.

MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia taitaa.—Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)

NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa onnen mua seuraavan. (Menee.—Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!

PAULI. Niin vimmattu.

TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö.
No, ystäväni, mistä tulimme
Ja koska tähän taivashelvettiin?

PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme
Ja vaelsimme matkan ankaran
Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein;
Täss' olemme nyt tuntemattomina
Jo aikaelleet toista viikkoa.
Mut miksi kertoelen tätä sulle,
Jok' itse etunenäss' aina kuljit?

TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi
Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!

PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?

TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää;
Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta
Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa.
Ja hän ei ole minun, vaikka kerran
Hän omaks' armaakseni luvattiin.
Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen
Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.

PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma;
Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda
Ja kätke lempes toisen naisen helmaan.
Sen lupauksen teit, jos petosta
Sä Elman sydämmessä löytäisit;
Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.

TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt,
Kun karkuretkeltämme palasimme,
Ei ollut hän niin ihana ja jalo
Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä.
Nyt oli hän kuin lupauksen maa,
Niinkuin se toivo ijankaikkinen,
Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki,
Mit' onnen-autuaaksi sanotaan,
Hän olennossaan yhdistävän näkyi.
Hänen huulillensa rakkaus ja murhe
On pannut makeuden salaisen,
Jok' olis herkku taivaan jumalille.

PAULI. Nyt hourit, veljein.

TYKO. Toista naista ottaa
Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata,
Mut sitä taivaan iloleikkiä,
Jota leikitsevät sielut lemmekkäät,
Ei saada nauttia!—
Karthagon hävityksen muistat sä,—
Tutkistelimmehan me nuoruudessa
Maapiirin urostöitä yhdessä,—
Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen,
Tuo miekankalske tuless', sauvussa,
Mailman kahden tämä ottelu.
Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset,
Ne jotka kuolemalta säästettiin,
Sahaaran hietikköhön vaelsi
Ja etsei itsellensä toisen kodon,
Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet
Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet;
Se koski sydämmeen.—He etsei rauhaa
Ja rakensi Tombuktun kaupungin.

PAULI. Min siitä päätät?

TYKO. Mitä tiedetään
Nyt siitä kaupungista kansoinensa?
Se lakastui, sen sielu oli pois:
Se sinne jäi miss' asui lempensä,
Jäi partahalle sinertävän meren.
Ja niinpä Tykon sielu myös
Nyt Elman sinisilmäin lähteisin
On ainiaksi jäänyt. Tässä seison
Mä kortena ja voimattomana
Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.—
Sen kuvan ympär' aina
Vaan pyöreilevi aatokseni piiri,
Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä
On teroitettu, kuin maneettineula
Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa.
Sä kaunis impi, tyttö korea!
Sä lehdikköinen saari korkea!
Mut minulla sua vastaan yhtä on:
Sä ensimmäisen lempes annoit ylen.
Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?

PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua.
Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.

TYKO. He suutelivat!

PAULI. Mutta nyt ei siitä.

TYKO (kiivaasti). He suutelivat!

PAULI. Miksi kirkaiset
Näin villitysti? No, he suutelivat.

TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena
Mun povessani tuntui; sydämmeni
Se ainiaksi myrkyttänyt on.
Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti
Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä,
Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen,
Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli,
Me poskillensa ilmestyvän näimme.
Se polttaa sielua.

PAULI. Jos polttoa
Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat
Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala
Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.

TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön,
Kuin järkevänä yhä muistella
Sit' aarrettani, jonka kadotin.

PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).

TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä?
Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.

PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika
Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa,
Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma,
Nyt kohtaa sua koston Nemesis.
Se kaiketi on sulle kuolemaksi,
Vaan oletpa sen ansainnut.—No, Tyko,
Nyt katso ylös.—Oletko sä mykkä?

TYKO. No, mitä tahdot?

PAULI. Mitä mietiskelet
Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?

TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten
Ijankaikkiseksi pitää erota.
Mä jatkan tieni, kotiin takaisin
Sä käännyt oikeassa haamussas;
Ja sitä, että tässä olen käynyt
Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä,
Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.

PAULI. Mit' aiot?

TYKO. Ijäks' jättää Suomenmaan.—
Sä maa, sä tuhansien kunnasten
Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän.
Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan?
En teitä unohda, te vuoret harmaat,
Te ahot kiviset ja käpykankaat
Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu.
Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä,
Kuin unta ihmeellistä sitä muistan,
Kuin kangastusta taruin maailmasta.

PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.

TYKO. On tosin ympärilläin pimeys,
Mut irti olennostani; mua likin
On vaikeus, ja on se tahtoin valo;
Mä seison siinä.—Pois nyt lähden.

PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.

TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän, joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin; ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu! Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.—Pauli, meidän entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?

PAULI. Enpä tiedä.

TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme vielä.

PAULI. Me uskomme niin.—Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.

TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo tehdä. Yksin vaellan.

PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?

TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.—Nyt, Pauli, jätän sinulle jäähyväiset.

PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!—Niin, hyvästi, Tyko!

TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.

PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.

TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa täällä.

PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus sitä kohden.

TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän seitsentähtisen alla täällä.—Nyt, onko hyvin kaikki?

PAULI. Oi, jos niin olis!

TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä, ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.

PAULI. Niinpä teen. (Yrjö tulee.)

TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy—No, Yrjö?

YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!

TYKO. Miksi kiroot?

YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin tuliluoti.—Miksi teit sinä tämän?

TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.

YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?

TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot, mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.

YRJÖ. Mihin, Tyko?

TYKO. Tästä pois.

YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.

TYKO. Miekastelo?

YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?

PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään toinentoistansa!

TYKO. Sen estämme.

YRJÖ. Jos on se voimassanne.

PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?

YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli, että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin elatusisäänsä siihen.

TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.—Mutta mitä voittaa hän siitä, että vanhat tappelevat?

YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän
Elmansa. Asia on selvä.

TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä, vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)

YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?

HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!

YRJÖ. Mitä on tapahtunut?

HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!

YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.

HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.—Elma ei koskaan ole lempinyt herra Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan, minkä hän oli velkaa herra Markukselle.

TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?

HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin, ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä sulhastansa?—Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa, muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.—Koska lemmestä hän haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.

TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.

HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän korkeudessa tanssii.

PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.

TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!

YRJÖ. Mutta tilansa nyt?

HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra. Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa, mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä, uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan oluen.—Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla. Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle pienen pullon.)

YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.

HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei! Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.

TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.

HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.—Kuitenkin tahtoo hän tämän vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa, järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä, kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen, jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut mielensä.

YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen kankaalle.

HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?

YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti muutaman hetken ihmeellisiin uniin.—Nyt olet suostuvinas hänen kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman, mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet herättäköön.

HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?

YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.

HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?

YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään. Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä myös,—oliskohan mahdotonta?—käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.

TYKO. Onnistukoon aikees!

YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta. Juoman saatan sinulle kohta.

HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme. Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)

YRJÖ. Hetkessä tulen.—Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?

TYKO. Hyvin muistan sen.

YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.

TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?

PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa aivostasi.

YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.—Mutta vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen alla.—Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)

TYKO. Siellä kohtaumme.—Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.

PAULI. He ovat kasvinsisareksia.

TYKO. Kaunis sisarpari!—Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.—Mitä kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon aurinko.

PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on syntyisin, sen huomata taitaa.

TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua, jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa, ennenkuin visseyden näen.—Kankaalle, Pauli! (Menevät.)

VÄLIVERHO.

(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Tässä taistelotanner.—Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan ollee nyt?

PAULI. Se on jännityksestä sielussas.

TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.

PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava.
Kuinka suoritamme sen?

TYKO. Mikä on tämä?

PAULI. Naimasovinto.

TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja, hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.—Mikä aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten luulet ajan kuluneeksi, Pauli?

PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.

TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.

PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.

TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.—Elma, valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)

ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä).
Tää muistoksi sun sisareltas ota,
Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.

HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!

ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista ja älä vaikertele nyt ja itke.

HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä,
Kuin kesäilta tämä, kuolemaas
Mä tahdon katsella.

ELMA. Nyt ylevästi
Sä katsahtelet. Kaiken perustus,
Sovinnon kruunu korkeudessa
On lemmen henki lempeä ja kaunis.—
Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon.
Oi, jospa tällä huokauksella
Mä sielun voisin ulos puhaltaa,
Pois rauhan lehditettyyn kammioon.
Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa
Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi
Kuin Unonen se silmät ummistaa.

HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.

ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin!
En kasvojasi nähnyt lähteissäni,
Sun jätin jäähyväiset jättämättä
Ja paisteess' illan koto kuumotti.

HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.

ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen kotoon.

HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon hänen viereensä.)

ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön?

HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?

ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.—Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.

HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.

ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.—
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.