Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle.
He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas
Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta
»lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.

11. KOULUSSA.

Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.

Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet, toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan kanssa.

Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.

Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.

»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»

Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.

»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»

Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!

Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.

Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti. Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi päästä pois, pois, pois!

Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.

Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.

»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.

Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki, itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.

Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää. Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.

Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.

Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:

»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»

»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.

Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.

Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.

Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta. Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten? Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän jälkeen!

Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —

Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se oli hyvä.

Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista, kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo hellan laidalla selviämässä.

Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.

»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä Pirkon vuoteen viereen.

Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon juhlallisen kahvintarjoilun.

»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos minä juon tässä seurana?»

Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen.
Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.

Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:

»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt. Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»

Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.

»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa selittelemään.»

Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten huolellisesti kasvonsa.

Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut. Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut, että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.

»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa. Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»

»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.

»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut niin kaunista puserokangasta.»

Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi
Leenan olevan oikeassa.

Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän punaiset.

»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.

Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta, ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:

»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»

Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.

* * * * *

Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä, hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:

»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän näyttikään!»

Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään häntä.»

»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka veli on niin paljon suurempi».

Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli
Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!

Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet
Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut.
He keskustelivat keskenään:

»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»

Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa niin.»

»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan.
Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»

* * * * *

Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.

Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.

Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.

Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa sanottavaa.

»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.

Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.

»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»

»Ylimielinen», täydensi Briitta.

»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»

Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti. Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat. Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.

»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli, ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin, niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja minä olen ollut oikein pahoillani.»

— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut itkeä sen asian tähden.

* * * * *

Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun Leena hänelle kuiskasi:

»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»

— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.

»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun
Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää:
Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja
itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»

* * * * *

Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut hänen ikäisensä.

Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.

Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin puolin.

Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin. Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:

Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin, pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla. Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.

Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.» Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi, että hänen on ilmoitettava rehtorille.

Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä, kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.

Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.

Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin jälki-istuntoa.

— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille, miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se oli yleinen mielipide.

Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta. Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.

Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja vakavan.

»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta! Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi, yksinomaan siksi, että ette ole peljänneet häntä. Nyt, poikani, asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi, minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme, opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä pelkäämme, — vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Toivon, että olet ymmärtänyt minua.»

Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän täytyi myöntää isän olevan oikeassa.

Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan keskinäisestä suhteesta.

Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.

Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen jotakin takana istuvalle toverilleen.

»Vaara ei saa jutella», huomautti neiti Ahonen.

Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi puheluaan.

»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin Vaaralta.

Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.

»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.

Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä: Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:

»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»

Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian sähkökello. Tunti oli lopussa.

Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.

»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.

Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. — Ahonen.»

»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan priimus.

Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.

»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.

Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen», sanoi hän lopuksi.

Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi kävellä ovea kohti.

»Seis! Mihin matka?»

»Kotiin.»

»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös lattialta — —»

Vaara totteli koneellisesti.

»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»

Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta, toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.

Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen.
Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti
Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä
jyrisevää puhetta:

»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei, totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se mielestäni vain pahentaa asiaa.»

»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.

»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»

Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän astui Villen eteen.

»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.

»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»

»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta.
»Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»

12. TURHAMAISUUTTA.

Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti
Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi
Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta», sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa, en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä. Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut, »onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa», sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin, voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi
Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi, sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan, miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään. Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki olisivat samanväriset…»

»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen ilma.»

Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. — Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen, sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on. Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan — Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi
Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä rehellinen kuin sinä koko tyttö.»

13. KAKSI KIRJETTÄ.

Rakas Saara!

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka toi minulle sen iloisen uutisen, että Muru-lampaan jalka on parantunut. Et usko, miten huolissani olin, kun ensin kirjoitit, että se oli loukannut jalkansa. Pelkäsin niin, että se pitäisi tappaa. Olisin varmasti itkenyt, jos se olisi tapettu, olenhan sitä hoitanut aivan pienestä asti. Koulussa on oikein hauska. Minun parhain ystäväni on Leila (en muista hänen sukunimeään, se on ruotsalainen). Hän on oikein hyvä tyttö. Se on vaan ikävää, kun hän on B-osastolla. Mutta ensi vuonna pyydämme päästä samalle osastolle.

Mitä Sinulle kuuluu? Me saimme toissa päivänä arvostelut. Minun numeroni olivat muuten hyvät, mutta aritmetiikassa oli 6. Minä itkin vähän sitä, mutta Kaisa sanoi, ettei se maksanut vaivaa. Aritmetiikan opettajaa kutsutaan Jyryksi. Minä pidin hänestä ensin, mutta en enää, koska hän antoi minulle kuutosen. Sano terveiset kaikille. Minulla on välistä oikein ikävä Karria.

Siskosi Pirkko.

* * * * *

Rakas Pirkko!

Tulin juuri saunasta ja siksi nukuttaa. En jaksaisi oikein kirjoittaa. Mutta huomenna menemme kylään Tuomolaan, enkä silloin ennätä. Muru on nyt ihan terve. Annoin sille tänään leipää ja sanoin terveisiä sinulta. Se katsoi niin ymmärtäväisesti. Minä neuloin eilen Anna-Stiinalle uuden puvun. Niistä tilkuista, joita jäi meidän kesäpuvuistamme. Anna-Stiina on nyt niin hieno. Ai, nyt vasta muistan, ettet sinä enää pidäkään nukeista. Neiti Tuominen käy 3 kertaa viikossa minua opettamassa, nim. maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Kirjoita pian. Minua nukuttaa. Sano terveisiä Kaisalle, Paavolle, Leenalle ja Leilalle.

Toivoo

siskosi Saara.

Nyt minä menen nukkumaan.

Jälkikirjoitus. Minun piti kirjoittaa Sinä suurella kirjaimella, mutta en muistanut. Anna anteeksi.

14. VIELÄ VÄHÄN KOULUSTA.

Karrin lasten koulunkäynti sujui ilman suurempia vaikeuksia. Vähän harmia sentään silloin tällöin oli, kuten esim. silloin, kun Pirkko sai muistutuksen. Se muistutus toi levottoman mielen pitkäksi aikaa Karrin lasten muutoin niin rauhalliseen kaupunki-asuntoon. Asia oli seuraava:

Aritmetiikan opettaja »Jyry» oli valvomassa ja II A-luokassa oltiin vähän levottomia. Hän meni ovelle ja näki Karrin Pirkon olevan kääntyneenä takana istuvan toverinsa puoleen ja supisevan ankarasti.

»Pirkon pitää istua kunnolla ja kaikkien on oltava hiljaa!» hän komensi.

Hän lähti pois ovelta, mutta yhä kuului vain puhetta II A-luokasta.
Mentyään ovelle hän näki Pirkon istuvan kuten äskenkin ja puhelevan.

»Pirkko tuo päiväkirjansa!»

Se oli Pirkolle kauhistuksen hetki! Vapisevin käsin hän etsi päiväkirjan pulpetista, vapisevin polvin vei sen opettajalle ja vapisevalla äänellä sanoi:

»Puhelivathan muutkin.»

Mutta se ei auttanut. Opettaja avasi kirjan ja kirjoitti: »Oppilasta muistutetaan puhelemisesta toisen soiton jälkeen.»

Pirkko itki puolen kotimatkaa, mutta tuli sitten kovin kapinoivalle tuulelle: »Toisetkin puhuivat ja minua yksin rangaistiin», hän ajatteli ja kulki toisen puolen matkaa hyvin synkkänä ja murjottavana.

Kaisa ja Paavo eivät oikein tienneet, mitä heidän piti sanoa Pirkolle, joka katkerana vakuutti saaneensa viattomasti ja syyttä koko luokalle kuuluvan rangaistuksen. Leenakaan ei tässä asiassa kyennyt antamaan neuvoa. Vihdoin päätettiin kirjoittaa kotiin.

Pian saatiin äidiltä vastaus, puoleksi leikkisä ja puoleksi vakava. Äiti selitti siinä, kuinka useinkin koulussa, kun käy vaikeaksi rangaista kaikkia oppilaita, rangaistaan vain yhtä tai muutamia, jotka ovat enimmin syylliset. »Pirkko itse tunnustaa puhelleensa ja siis ansainneensa rangaistuksen, enpä olisi uskonut pientä Pirkkoani niin kateelliseksi, ettei hän voi suoda toisille sitä iloa, että he sillä kertaa pääsivät rangaistuksesta. — Muuten uskon, ettei Pirkkoa enää toista kertaa tarvitse muistuttaa puhelemisesta toisen soiton jälkeen».

Äiti oli oikeassa.

* * * * *

Syyslukukausi läheni loppuaan. Eräänä marraskuun päivänä, kun Kaisa palasi toimestaan, huomasi hän Pirkon taas olevan vähän kummallisella tuulella. Kohta hänet nähtyään hän nim. sanoi:

»Tiedätkö Kaisa, mitä minä olen päättänyt. Minä en jätäkään koulua viidenneltä luokalta, niinkuin alussa aioin, vaan luen ylioppilaaksi ja sitten matematiikan maisteriksi.»

»Mikä sinut on saanut tekemään sellaisia päätöksiä?» kyseli Kaisa huvitettuna.

»Meillä oli tänään niin kauhean vaikeat laskukokeet.»

»Ja sinä haluat siis kerrankin päästä oikein selville matematiikasta», yritti Kaisa arvata.

»Eikö mitä! Mutta tulee olemaan suloista antaa Jyryn lastenlapsille yhtä vaikeita laskuja, kuin hän nyt antaa meille, ja vielä vähän vaikeampiakin.»

»Sinä siis suunnittelet kostoa», nauroi Kaisa, eikä Pirkkokaan voinut olla nauramatta.

Totuuden vuoksi on kuitenkin mainittava, ettei Pirkosta tule matematiikan maisteria.

KARRIN LASTEN JOULU.

15. ENNEN JOULUA.

Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa, Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin vaatimattomasti selitti.

Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle sanonut:

»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää sellaisia veistotöitä enää.»

»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän pisteliäästi.

»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle oikein säädylliset joululahjat.»

»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»

»Se on toistaiseksi salaisuus.»

* * * * *

Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin paksuja villasukkia.

»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan», selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»

»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna», vakuutti Pirkko.

Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden, minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian lapsellinen.

Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla viikon päivät yksin kaupungissa.

Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä. Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»

Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.

»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä. »Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää. Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan yhdessä.»

»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo oli poissa.

»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein, että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme hänen viihtymään hieman kotosallakin.»

Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin. Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole tänään vähääkään intressantti.»

»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»

»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut. — Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on melkein aukko sivistyksessä.»

»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»

»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit minut eläviin kuviin tänä iltana.»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai vielä alkuun.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi kahta lippua.

»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.

Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta pilkistivät, olivat vielä tutummat.

»Paavo!»

Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan sanatonna.

»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa heti».

Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.

Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita, käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja, mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa. Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.

Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli hänelle ystävällisesti päätään.

»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.

»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.

»Minä tarkoitan Paavoa.»

»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.

Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»

Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma, painosti häntä. — — —

»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa pois. »Minä tulen mukaan.»

Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.

»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti, mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.

Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.

Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:

»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»

Paavo rykäsi.

»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»

»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan, kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa. Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on kovin vähän varoja.»

»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa» — Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo 60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».

»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle.
Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»

»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän epävarmasti.

»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»

* * * * *

Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten kaupunkiasuntoon:

»Rakkaat lapseni!

Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän odottavan pikaista vastausta.

Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä aivan omin päin!

Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin, kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.

Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä, omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero. Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä, sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan hyvä todistus, silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.

Se, että Paavo on juuri elävien kuvien kassassa, näyttää sinusta, Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö, että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.

Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat koululaisille ja lapsille terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona, urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille sensijaan kyllä.

En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.

Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!

Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan koululaisia kotiin.

Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.

Isä.»

»Ei ensinkään kuiva kirje», tuumi Paavo miettiväisenä.

»Äiti ja Saara tulevat!» riemuitsi Pirkko.

Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti, vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta neuvoa pyytää», mietti hän.

16. PIRKON KYYNELEET.

Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta, loppukyynelten historia on seuraava:

Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin, saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.

Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!

Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla. Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.

Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta, jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!

Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti ja itki…

Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.

»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.

Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui ja Pirkko astui sisään.

Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut olla hymyilemättä.

Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty, olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat kaulaan asti.

Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota maan alle, niin onneton hän oli.

Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se tietysti vain lisäsi yleistä iloa.

»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen. »Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»

Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin olivat niin siniset.)

»No, mene nyt!» toisti opettaja.

Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.

Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa, olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.

»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi opettaja.

»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.

Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara olivat tulleet.