17. JOULUKSI KOTIIN.
Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.
Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä, ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.
Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun iloiseen oppilasjoukkoon.
Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.
Juna lähti kello 12 ja äiti oli asemalla saattamassa.
Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.
Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen keski-ikäinen rouva.
Pirkko ei malttanut olla siskolleen kuiskaamatta: »Rouva Hymyilevä.»
Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.
Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui, että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.
Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon esimerkkiä.
»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.
Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin olivat lukevinaan — ahkerasti.
Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.
Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.
Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.
»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.
»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.
Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.
»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi
»Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.
Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman karamellin, jotka pisti taskuunsa.
Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään. Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.
Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan ystävällistä tarjousta.
»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva, pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.
Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.
»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi kuitenkaan tahtonut häiritä…»
Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan matkaansa.
»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.
»Niin minuakin.»
»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin niin äärettömän tyhmä.»
»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni.
»Missä Paavo on?»
»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä, isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»
»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.
Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.
»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.
»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille», pyysi Pirkko.
»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut toisten luo.
»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»
Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.
Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.
Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.
Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.
Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat saivat kohta istuutua syömään.
Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään, lampaita.
18. JOULUAATTO KARRISSA.
Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt oli jo juhlan tuntu kaikkialla.
Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.
Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa kuusta koristamassa.
Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä. Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin usein neuvoa.
Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri, Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.
Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle, ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti huoneen.
Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin entisiä jouluja.
Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.
Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli sanonut:
»Antaa vain nuorten hommata, kyllä he osaavat.»
»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen lisännyt nauraen.
Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa, lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.
»Joulupuuro, rusinapuuro!» huudahti Saara.
»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen puhuessaan seuraavasti:
»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi, onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu, ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen. Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa juuri siitä laidasta, missä manteli on.»
»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.
»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.
Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.
Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli nähtävästi tehnyt saman havainnon.
»Onko siellä vielä puuroa?» kysyi vähän ajan kuluttua Paavo.
»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.
»Kiitos, en minä sentään enää haluakaan.»
»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis, veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»
»Mutta kenellä se onni sitten oikein on ollut?» kysyi äiti.
»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut meitä», sanoi isä nauraen.
»Oli varmasti», vakuutti äiti.
»Leena on varmaan nielaissut sen huomaamatta», arveli Paavo.
»Enhän minä toki sellainen höperö ole.»
»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti
Iivari.
Sehän se tietysti oli!
»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta onnesta.»
»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan menee naimisiin.»
»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» —
»Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»
Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin pestiin.
* * * * *
Jälleen istuttiin säteilevän joulukuusen ympärillä.
Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.
Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.
»On Saara väliin oiva sottapekko, niin että rumaks likautuupi mekko, siks esiliina tarpeen hälle on».
luki isä paketin päältä, jonka sitten ojensi Saaralle.
Toisen paketin päällä seisoi seuraava juhlallinen omistuskirjoitus:
»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle
Leena Simontytär Mäkiselle
Kaisalta, Paavolta ja Pirkolta.»
»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan rahojaan», päivitteli Leena.
»Leena avaa nyt pian», että mekin saamme nähdä», sanoi äiti.
»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset…»
»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä.
»Päällä seisoo:
Älä nyt vaan lahjast' tästä kovin ylpeeks tule. Älä myöskään kenokauloin täänkään jälkeen kule!»
»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:
»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras veli.»
»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas hänen käsialaansa:
Kaisalle.
Tuoksua ja tunnetta huokuu tämä lahja.»
»Tietysti hajuvesipullo», arvaili Kaisa, ja aivan oikein.
Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin, koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen, vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.
Paketin, jossa äidin villahuivi oli, oli Kaisa varustanut seuraavalla runolla:
»Niin paljon paljon enemmän ma tahtoisin äidille antaa. Kaikki maailman kauneimmat aartehet, ne tahtoisin hänelle kantaa. Mutta tahtoa vaikkakin paljon on, niin sittenkään pysty en paljohon.»
»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»
Viimeisessä paketissa korin pohjalla oli seuraava osotekirjoitus:
Saaralta Pirkolle.
Hei Pirkko, käärössä tässä näät sä vanhan ystävän hymyilevän, mut vanhaa muuta en kuin poskipäät ja nenän luule sun löytänevän. Sill' äiti vinniltä Ellan kantoi ja puvun hänelle leikkasi, senjälkeen siskosi ahkerasti kaikk' vaatteet yhtehen ompeli.
Huom! Kaisa on tätä runoa vähän auttanut.»
»Mutta totisesti, minun oma entinen Ellani», huudahti Pirkko, »mutta niin hienona ja komeana!»
»Kyllähän minä tiesin, ettet enää pidä nukista, mutta en keksinyt mitään muutakaan. Ja sitten ajattelin, että ehkäpä sydämesi heltyisi, etkä enää jättäisi nukkeraukkaasi yksin vinnille, kunhan se vain saisi vähän paremman puvun.»
»Olet oikeassa, Saara. Olen ollut paha Ellalle, mutta saatpa nähdä, että nyt otan sen mukaani kaupunkiin.»
»Enempää ei joulu-ukon kontissa taida tänä vuonna ollakaan», sanoi isä, kun kaikki lahjat oli jaettu.
»Mutta kuulkaapas rouva, missä se yksi paketti on, joka tuli tänä aamuna postissa?» sanoi Leena.
»Ai tosiaankin, se oli aivan unohtua. Mene sinä, Saara, isän kamariin. Siellä on kirjakaapin ylimmällä hyllyllä kirjanmuotoinen paketti. Tuo se tänne.»
Saara palasi hetken kuluttua.
»Tämä on Kaisalle. Kuinka juhlallinen käsiala!»
Tuskin oli Kaisa vilkaissut osotteeseen, joka tosiaankin oli kirjoitettu miehekkään varmalla käsialalla, kun hän tuli hehkuvan punaiseksi.
Hän sopersi jotakin ja samassa hän jo oli poissa huoneesta.
»Se manteli taisi sittenkin erehtyä, kyllä kai se oikeastaan tänä jouluna olisi kuulunutkin Kaisa-neidille», tuumi Leena.
»Jahaa, tämä kai on olevinaan jonkunlaista romaanin alkua Kaisan elämässä», sanoi Paavo vähän pilkallisesti. »Onneksi olkoon!»
»Se saattaa yhtähyvin olla ihan tavallista ystävyyttä», sanoi isä vakavasti. »Ehkäpä me emme kiusottele Kaisaa tällä lahjalla, hän on ilmankin vähän arka ja suljettu.»
Kun äiti hetkisen kuluttua meni tyttösten kamariin Kaisan luo, istui tämä pää käsien varassa. Kuultuaan äidin askeleet hän nousi ylös ja tuli punottavin poskin äitiä vastaan.
»Uskothan, äiti, ettei se merkitse yhtään mitään, ei mitään», puhui hän hätäisesti. »Hän on meidän väliaikainen konttoripäällikkömme. Pari kertaa hän on jutellut kanssani muutaman sanan ja ennen kotiin lähtöäni hän kysyi osotettani. Ja nyt hän lähettää minulle Koskenniemen Kootut runot. Sisällä on nimikortti ja siinä »Hauskaa joulua». — Mutta eihän sen tarvitse merkitä mitään, eihän?»
»Toivottavasti se merkitsee sitä, että hän pitää sinua kilttinä tyttönä, jota hän tahtoo ilahduttaa pienellä joululahjalla. Etkö sinäkin sitä toivo?»
»Kyllä, äiti», kuiskasi Kaisa.
* * * * *
On hiljainen, juhlallinen jouluyö. Lumiset puut seisovat vakavina Karrin ympärillä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Kapea kuunsirppi painuu juuri metsänreunan taa.
Karrissa ovat valot sammutetut.