language: Finnish

KARRIN LAPSET

Kirj.

Aino Salo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

Karrin lapset. 1. Kaisa, Paavo, Pirkko ja Saara. 2. Karri. 3. Äidin syntymäpäivä. 4. Marjamatka. 5. Suuntalan torppa. 6. Satu tontuista. 7. Kesän viimeinen viikko.

Karrin lapset koulutöissä.
  8. Kouluvalmistuksia.
  9. Pirkon sisäänpääsytutkinto.
 10. Karrin lasten kaupunkiasunto.
 11. Koulussa.
 12. Turhamaisuutta.
 13. Kaksi kirjettä.
 14. Vielä vähän koulusta.

Karrin lasten joulu. 15. Ennen joulua. 16. Pirkon kyyneleet. 17. Jouluksi kotiin. 18. Jouluaatto Karrissa.

KARRIN LAPSET.

1. KAISA, PAAVO, PIRKKO JA SAARA.

Kaisa on 17-vuotias. Hän on käynyt tyttökoulun. Nyt hän on kotona. Hän auttaa äitiä taloudessa, tekee käsitöitä sekä opettaa Pirkkoa ja Saaraa. Hänellä on siniset silmät ja punaiset posket. Kaisan parhain luonteenominaisuus on iloinen mieli. Äiti kutsuu Kaisaa välistä tuittupääksi, mutta kelläpä meistä ei vikoja olisi. Saara ja Kaisa ovat välistä keskenään sotakannalla. Silloin Saara sanoo Kaisaa ylpeäksi, joka »luulee olevansa jotakin». Mutta tuskinpa Kaisa sen ylpeämpi lienee kuin muutkaan hänen ikäisensä tytöt, joilla on nuorempia sisaruksia. Tosin tuntuu juhlalliselta, kun välistä voi käskeä nuorempia ja vaatia heiltä tottelevaisuutta vanhemman oikeudella, mutta sehän on aivan ymmärrettävää.

Paavo täytti toukokuussa 14 vuotta. Hän on jo melkein Kaisan pituinen. Hänellä on harmaansiniset silmät kuten Saarallakin. Posket ovat kai myös punaiset, vaikka Kaisa väittää niiden melkein aina olevan enemmän tai vähemmän likaiset. Paavo on koulupoika — neljäsluokkalainen, oikean kaupungin oikean koulun oppilas, eikä kotikoululainen, niinkuin Pirkko ja Saara. Paavo on kesällä kovasti innostunut onkimiseen. Talvella on hänen lempityönsä metsästys, niinkuin hän itse sanoo. Hän sai viime talvena kerran jäniksen ja senjälkeen ovat toisetkin alkaneet kunnioittavammin puhua Paavon metsästyshommista. Paavolla on hyvä ystävä, Ville, naapurissa.

Pirkko on 11-vuotias. Hän on perinyt isän ruskeat silmät ja tumman tukan. Hänen suurin huvinsa on lammasten hoito. Jokaisen lampaan nimen hän tietää, jokaista hän käy erikseen aamuisin tervehtimässä. Ne syövät hänen kädestään, ja hän kertoo niille kaikki huolensa. Lehmät ja pienet vasikat ovat myös mukavia, mutta mitkään eivät vedä vertoja lampaille. Pirkko saattaa suuttua välistä tuimasti — ja sehän ei ole kaunista; välistä hän itkee turhasta, etenkin silloin kun hän on suuttunut. Mutta muuten hän on kiltti tyttö.

Saara ei ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja se onkin hänen suurin murheensa. Hänellä on kaksi paksua, vaaleaa palmikkoa ja silmät, jotka »aina nauravat — milloin ne eivät itke», niinkuin Paavo sanoo. Saara ei ole vielä luopunut nukeistaan, vaikka Pirkon nuket ovat jo pari viikkoa olleet vinnillä. Mutta leikkiihän Pirkkokin vielä paperinukeilla, ja sehän on melkein sama. Saaran rakkain nukke on nimeltään Anna-Stiina; sille hän on neulonut kolme pukua ja kaksi esiliinaa. Saara ei ole niin kiivas kuin Pirkko, mutta vikansa on hänelläkin. Hän on välistä kovin huolimaton, jättää tavaransa huiskin haiskin. Ja näkisittepä, mikä järjestys hänen laatikoissaan on välistä.

Ja sitten kuuluu Karrin varsinaisiin asukkaihin vielä äiti ja isä,
Leena, Kuri ja Mirri. Leena on palvelustyttö, Kuri pystykorvakoira ja
Mirri kissa, niinkuin jokainen tietää.

2. KARRI.

Kaisan, Paavon, Pirkon ja Saaran kotitalon nimi on Karri. Jos sinun pitäisi sinne matkustaa, ajaisit ensin junalla sellaiselle asemalle, jossa on paljon hevosia junantuloa odottamassa. Kysyisit siellä Karrin hevosta, jos et sattuisi vähäpuheista Iivari-renkiä ennalta tuntemaan. Mielellään Iivari vieraita kyyditsee, vaikkei hän juuri paljoa osaa jutuilla kyydittäväänsä huvittaa. Ajaisitte sitten kymmenkunta kilometriä. Tie kulkee vuoroin metsässä, vuoroin ohi pienten kylien ja talojen. Jo alkaa kirkontorni kaukaa näkyä. Iivari selittää, ettei ole kirkolta enempää kuin hiukan toista kilometriä Karriin. Ajatte ohi kirkon, postin ja kauppapuodin. Sitten kääntyy tie metsään. Tulee eteen mäki ja mäen päällä pienoinen mökki. Mökistä kivenheiton matkan päässä on veräjä, ja veräjältä näkyy jo Karrin rakennuksista pari, riihi ja valkeaksi rapattu navetta. Vanhan puutarhan korkeat vaahterat ja pihlajat estävät päärakennusta kauas näkymästä. Vähitellen alkaa sen punainen seinä puiden välistä pilkottaa. Ei se ole suuri eikä kovin komea, viihtyisältä ja kodikkaalta se sentään näyttää. Akkunaruudut kimaltelevat auringon-paisteessa, pihalta kuuluu iloista puhelua. Iivari ajaa suoraan portaiden eteen.

Toiselta puolen rakennusta johtaa tie rantaan. Laajat pellot molemmin puolin tietä, punaiseksi maalattu sauna aivan lähellä rantaa.

Sellainen on Karri.

3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse. Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara penkkiensä ääreen.

Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.

»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.

Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset kättensä työtä.

Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.

Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus, uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla vihainen, ainakaan nyt.

Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti vähän levottomalta.

Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää paikkaa. Saara yritti selittämään:

»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»

Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän, etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta, katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.

»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»

Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.

Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin, odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan pyörälle päästään.

Ensiksi kysyi äiti:

»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»

Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten rohkaisemana vastasi myöntävästi.

Hetkisen kuluttua kysyi isä:

»Oliko kauppias itse puodissa?»

Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.

»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna pistäytyy kirkkokahville.»

Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.

Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.

Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.

»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.

»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»

»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»

»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.

»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä noutamaan.»

»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.

»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.

»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»

Mutta Kaisa lohdutteli:

»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»

»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle. Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan teille jotakin hyvää palkkioksi.»

»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.

Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.

Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.

Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja, että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen rauhan.

Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.

Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja vihastunut huuto:

»Siitä sait, senkin taikinavaras!»

Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä. Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.

Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi valeli riitatoverien paljaita jalkoja.

Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat, kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.

Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.

»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»

Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:

»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille!
Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»

Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää, kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin valmistaa syntymäpäiviä.

Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen tilanteeseen.

Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.

Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi katsonut.

»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään. Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat antaneet. Eikö niin?»

»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.

»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä. »Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä ja menen kertomaan äidille — —»

»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.

Mutta isä jatkoi päättäväisenä:

»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen keittiössä.»

Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa oven kiinni huomauttaen mennessään:

»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua sänkykamariin.»

Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.

Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja maisteltiin lämpimäisiä.

* * * * *

Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei pienintäkään liikettä missään.

Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle
Karrille.

Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka ennustavat jotakin?

Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka kantavat koivuja.

* * * * *

Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa. Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat: »Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.

Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen lapset pukeutumaan.

Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun. Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.

Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle, mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta, patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin miellyttävä.

Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi, otetaanko hänet myös laulukuoroon.

Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.

Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.

Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.

Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen muistuvat nuo sanat:

»Nouse aurinkoinen, nouse hiljaa vaan, heitä säde toinen äidin ikkunaan. Terveiset vie hälle meiltä kaikilta, kerro ystävälle rakkaudesta.»

Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.

Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.

»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti
Kaisa.

Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän ympärille.

Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala vallitsi.

4. MARJAMATKA.

Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään, linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.

Karrin nuoriväki oli matkalla marjaan.

Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.

Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita runsaasti olevan.

Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.

Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko lauluvarasto loppuun.

Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.

Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana. Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven »Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.

Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.

Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa »Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut, keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun olevan tulossa.

Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin. Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen vielä pari pienempää kiveä tueksi.

Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin myös siksi.

Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.

Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku oli joutunut pois näkyvistä.

Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä. Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen loistavan oksien välistä.

»Katsos, Pirkko, minun koppani on jo täynnä.»

Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:

»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»

»Enhän minä ylpeilekään.»

Ja hiukan pahastuneena läksi Saara tyhjentämään koppaansa Kaisan koriin.

»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut jotakin.

Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa, ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.

Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta äskeistä pientä riitaa.

Mutta tämä tuntui yhä vielä olevan äreällä tuulella:

»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»

»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.

Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.

Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku marja siellä täällä.

— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?

Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia, senvertaisia.

»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.

Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.

Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.

Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.

»Heipä hei, Ville! Tule pian tänne, niin saat nähdä jotakin.»

Ville juoksujalkaa paikalle.

Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla, ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.

»Se taitaa olla haukan pesä», arveli Ville.

»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia ja osaavatkohan ne lentää?»

»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat. Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä huonolla menestyksellä.

»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo.
»Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»

Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.

Ville katseli vähän haikealla mielellä. Olisi tehnyt mieli mukaan.

»Annappas, kun minäkin yritän», ajatteli hän.

Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu, mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat, kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.

»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.

»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi poikia.

»Mitä kummaa te siellä puussa teette?»

»Kapua sinäkin tänne ylös, niin saat nähdä jotakin oikein mukavaa.»

»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»

»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.

»Älä viisastele! — Mikä pesä se on, onko siellä poikasia?»

»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.

»Mutta tiedättekö, se on varmasti haukan pesä», arveli Kaisa.

»Niin mekin olemme tuumineet.»

»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi. Tulkaa pian alas!»

»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista poikasista.»

»Jättäkää jo tapporahat ja tulkaa alas», hätäili Kaisa.

»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo, alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät pojat maahan.

Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville pian koko asian.

Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti, ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:

»Saara, näetkö Pirkkoa?»

Saara puolestaan tähyilemään ympärilleen.

»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»

»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi pojille:

»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä.
Olkaa kaikki aivan hiljaa.»

»Huu-uuu!»

Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.

»Huudetaan nyt kaikki yhdessä», komensi Kaisa.

Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään vastausta.

»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»

Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi hänen syliinsä.

»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.» Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.

Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:

»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»

Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että näiden pelko oli ilmankin suuri.

Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:

»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että aina näemme toisemme.»

Kaisa tarttui Saaraa käteen:

»Me kuljemme käsikkäin, eikö totta? Silloin emme eksy.»

Ja niin lähdettiin Pirkkoa etsimään.

— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja, ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla, ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään. Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.

Kuinka kauan hän siinä itki, sitä hän ei tiennyt.

Tuhannet syyttävät ajatukset tulivat mieleen:

»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»

Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.

»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa heitä kutsua».

Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.

Samassa Saara huomasi hänet.

»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua, mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.

»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja oikein kova nälkä onkin.»

»Niin minunkin», vahvistivat kaikki kuorossa.

»Mutta jaksaako Pirkko kävellä?» tiedusteli Kaisa.

»Matka on vähän pitkänpuoleinen.»

»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»

»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua »kuningastuolissa», sanoi Ville.

Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren» rannalla.

»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»

»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin paljon kuin jaksatte.»

»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan vakuuttaa Paavonkin puolesta.»

Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat, että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa. Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:

»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä mailla.»

Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän niiden väliin.

»Annappas tänne tulitikkuja», sanoi hän Kaisalle.

»Saatte nähdä, kuinka se syttyy.»

»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti. Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei löytynyt.

»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»

Kaikki näyttivät hyvin huvitetuilta.

»Mitäs nyt tehdään?»

»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»

Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.

»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut alkavat syttyä», sanoi Paavo.

Kaisa täytti pyynnön, tosin vähän epäilevän ja leikkisän näköisenä.

Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.

»On parasta, että otamme pois kuoren puista», sanoi Ville.

Se tehtiin. Ja sitten taas jatkettiin hankaamista.

»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt toisen keinon».

»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita, jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian hiostava ilma.»

»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»

»Sillä aikaa me uimme», ehdotti Ville.

»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile. Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»

Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.

»Löysitkö Suuntalan? Saitko tulitikkuja?» huudettiin hänelle.

»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään. Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»

Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä noeten ne pian aivan mustiksi.

»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi», sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»

»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan. Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode, jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt, kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.

Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä. Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää. Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi, että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara, menemmekö huomenna?»

»Tietysti», sanoivat tytöt yhteen ääneen ja Saara lisäsi:

»On hyvä, että mekin kerran saamme tehdä jotain oikein hyödyllistä.»

»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla parasta, että tytöt menevät kolmisin.»

»Kahvi menee maahan!» kiljasi Paavo.

»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään apuun.

Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun? Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.

Juoksujalkaa Pirkko kiiruhti kannuineen toisten luo.

»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin kanssa vesimaitoa.»

»Ihanko totta», surkuttelivat toiset.

Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti kertomuksensa lohduttaen:

»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa, juovathan monet kahvinsa mustana.»

Kaikki olivat samaa mieltä.

Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.

Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa täyteen mustikoita.

»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa kotimatkalla.

Siihen vastasi Paavo:

»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä marjamatka oli hyvin hauska!»

5. SUUNTALAN TORPPA.

Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6 ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti. Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.

»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen mieleensä.

Hän hypähti lattialle ja riensi Kaisaa herättämään:

»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan, eikö jo olisi aika nousta ylös?»

Kaisa hymyili vähän unisena:

»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»

»Mitähän se sellainen uni merkitsee?» sanoi Saara.

»Jos olisi unikirja, niin katsoisimme.»

»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»

Kohta olivat tytöt pukeutuneet.

Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä hyvää saamme ottaa koreihimme?»

»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin aluksi saamme ottaa».

Tytöt menivät aittaan.

»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita — se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta. Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita, joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut juoda.»

Samassa ilmestyi äiti aitan ovelle:

»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»

Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista keittäisimme lientä.»

»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen, ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte koriinne.»

»Ja me luulimme, että äiti nukkuisi vielä!» huudahti Saara.

Vastaukseksi äiti vain hymyili herttaisesti.

Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä kermapullo.

»Tätähän emme kai tarvitse, sillä Suuntalassa on lehmä», sanoi Kaisa.

»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»

»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»

»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei teidän tarvitse aamiaista odotella.»

Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.

»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää», sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.

»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»

»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se on varma», sanoi Saara.

»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti äiti.

Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle tuulelle heidät nähdessään.

Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin huudahduksiin nähdessään tytöt:

»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää. Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»

Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko juttelemaan.

He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja
Iitan käsiin.

Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.

»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.

Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja. Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.

Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro, joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi hellaa tulisella kiireellä.

»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua siinä?»

»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen lattian.»

»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»

Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin pestiin eteisen lattia ja portaat.

Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.

Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty, puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön. Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu, joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.

»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen hämmästyksen.

Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt: »Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle, niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.

Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta, köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:

»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe oli.»

Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet silmissä.

* * * * *

Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja
Saara pölyyttivät mattoja pihalla.

»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»

Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi, tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.

»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin painava».

Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:

»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä enää.»

Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa käytiin äitiä kutsumassa.

Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:

»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan. Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —

Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: — Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.

Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta Jumala oli toisin määrännyt.

— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille, heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat niin hyviä… ja että minä menin Jumalan luo…

Ja enkeli tuli.»

Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.