6. SATU TONTUISTA.

»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä juomassa.

Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.

Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»

»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.

Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:

»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä, kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan naurako, se on totta.

Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului seuraavasti:

»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo, niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne Anna ja Sanna.»

He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne. Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet? Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?

Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori, jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»

Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat rivit:

»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset.
Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»

Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.

»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.

»Mitä sinä sanot?»

»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»

Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.

»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»

»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»

»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan», sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»

»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman apua piirtänyt.»

»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»

Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen, olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön, että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo. Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.

Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.

Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja hengitti syvään.

Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö valveilla?»

Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei pelottanut.

Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa kuului ääni uuninsolasta.

Vaivalla hän sai äänen kurkustaan: »Anna valvoo.»

Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.

Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat tonttuja!

Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa hänen ojennettuun käteensä.

»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»

Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös leikillisen näköinen.

Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:

»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»

Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»

Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.

»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».

»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. — Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä, Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»

»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin tällöin silmiään.

Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper, Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.

»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut sanaa suustaan.

Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä. Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin niiata.

Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.

»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon hiiriä.»

»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.

Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä, koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.

Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen, kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.

»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.

»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»

»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.

Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka aivan henkeään pidättäen kuunteli.

»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.

He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä, kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö lapsia!»

* * * * *

Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen. Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:

»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan tonttujen palveluksessa.»

»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit, tapahtui silloin kun te olitte lapsia».

»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.

»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.

»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut olla kuussa», sanoi äiti nauraen.

Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:

»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»

»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti kuvaelmaa varten.»

»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.

Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:

»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»

Paavo läksi ja palasi pian.

»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?» kysyi hän pitäen käsiään selän takana.

»Oikean tietysti.»

»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle postikortin.

Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:

»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin koulu alkaa.»

»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.

»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki
Kaisa kortista.

Vai »ehkä», sanoi Paavo. »Ne isot sisaret ovat sellaisia ilkimyksiä.»

»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle. He ovat molemmat tervetulleita.»

7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.

Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.

Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen koulun alkua.

Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.

Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt, kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta lisäksi.

Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi, vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy lampaita katsomassa.

»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani ovat», tuumi hän vain.

Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut, kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan alimaisena erään kirjan välissä.

Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää Iivari-rengin.

Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta tulevat.»

Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.

Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.

Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.

Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata. He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.

Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.

Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara seisoivat ympärillä.

»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»

»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.

»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»

Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu kuului, että se oli ihana.

Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata, että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka oli lahja Kaisalle.

Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.

»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin maalla, valkeista puhumattakaan.»

Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin varovainen.»

Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.

Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.

Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan ansio.

Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä. He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä tutkimaan seutua.

Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran odottava ilme häntä harmitti.

Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»

Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä rantakalliolla jutellen innokkaasti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä olevien päivien varalle.

Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. — Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.

»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti
Paavo.

»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko alistuvaisesti.

»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»

»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin hyvin hauska lauantai.»

»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.

»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.

»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti asemaa», sanoi Pekka.

»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:

»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»

Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»

Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka retkellä jotain odottamatonta tapahtua.

Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja asui 6 kilometrin päässä.

Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin vähän matkaa.

Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla
Saimasta erottua kysyi Kaisa:

»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista kilometriä.»

»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»

»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»

Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:

»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se käy. Mennään vain sitä tietä.»

He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita edessä.

»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä, kyllä minä seuraan.»

Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja pudottautui sitten kevyesti maahan.

Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.

»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni aivan huimaa.»

Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»

Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:

»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»

Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan aitaa.

»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä teemme?»

»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»

»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät olleet kaukana.

»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan viertä, siksi kunnes tulemme portille.»

»Kuinka pitkä matka sinne on?»

»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi.
Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita,
joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi
Kaisa rohkaisevasti.

Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen alkuviikon muodostamia.

Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi. Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan ystävänsä luo.

Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi liikkua.

Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.

Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä iloittiin.

Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta, koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis, niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen siitä huomauttamatta:

»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko, äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»

Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»

Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista, niin tuttua», ajatteli hän.

Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen puoleen synteineen.

Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.

Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?

Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.

»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me sieniä ajamme.»

Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea, mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.

Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.

Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja niin lähdettiin.

Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten. Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:

»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»

Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.

»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.

Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.

Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.

Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian autetuksi.

Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin
»Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».

Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.

KARRIN LAPSET KOULUTÖISSÄ.

8. KOULUVALMISTUKSIA.

f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä, että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain sen valoisan puolen.

»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin, »tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen melkein parsisin sukkia.»

Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin vaivalloista työtä.

»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla, ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».

»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille ylempiluokkalaisille…»

»Neljäsluokkalaisille, tarkoitat», pisti Pirkko väliin.

»… annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100 uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän, sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin, en saanut kuin 78.»

»Vai niin», hymähti Kaisa.

»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa keväällä ehdot.»

Kaisa tuumi: »Siis yhdet ehdot tiedossa, vai miten?»

»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»

»Ei, kasvejani en lainaa!»

»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»

»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös rohkeasti kärsittävä seuraukset.»

Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:

»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme nuo puuttuvat 22 kasvia.»

»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada sellaisiakin ihmeitä aikaan.»

»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi olevan vielä kosteita.»

»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»

* * * * *

»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin ahdasmielinen.»

»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee, niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella, ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia, joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»

Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.

»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.

»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»

Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu. Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä siitä, että se oli koko paljon.

Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä, ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta. Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai ruskeita haapasieniä.

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia. Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti, sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta, Paavo?»

Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli sangen hyvä.

* * * * *

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä, joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää. Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa, erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko.
Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti
Pirkko puolestaan olla mahtava.

»Näethän, että luen.»

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen, oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut, sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä, ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli — kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten ilmoitti Paavolle.

Samassa tuli isä sisään.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä. Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Silloin lapset säikähtivät.

»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.

Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:

»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta.
Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

»Rakas veljeni!

Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää, sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja seuran puutetta…»

Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta
Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:

»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa. Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän. Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä lautoja — — —»

»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»

Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»

»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.

»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»

»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»

Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi hiljaa:

»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»

Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt aikoi »opettajasisko» heidät jättää!

»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.

Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:

Äiti sanoi huoaten:

»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian nuori oppikouluun.»

»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»

»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen jonkun tottumattomankin kanssa.»

»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa», huomautti isä.

»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»

Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja
Mirri.

9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.

Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.

He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.

Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo tukka nutturalla.

Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat jo nousemaisillaan silmiin.

Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta: »Opettajien huone.»

Silloin Pirkko pysähtyi.

»Äiti, minä on uskalla tulla.»

Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»

He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus, nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen. Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.

»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti, ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin ankaralta.

Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se mahdollisesti ollut sopivaa.

Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.

Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.

»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia koulukielessä esiintyviä sanoja.

Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi neitiä, jotka keskustelivat keskenään.

Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti. Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli aivan hiljaista.

»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa johtajattaren kysyvän.

Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.

Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot näyttivät suorastaan irvistävän.

Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.

»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat toiselle luokalle?»

Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään.
Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:

»Kyllä minä luulen.»

»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa. Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä, järjestämme muun.»

»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä ensimäiseen tutkintoon.

* * * * *

Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.

Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se ollut niin vaarallista.

Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein — mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»

»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja niin se lasku jäi laskematta.

Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se »Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim. oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen tunnillaan.

»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»

Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista kasvia.

»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona sellaista akkunalla kasvattane?»

»Verenpisara!»

»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»

»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.

Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.

Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti tunsi.

Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.

10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.

Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.

»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä usko, miten kiirettä meillä on ollut.»

»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.

»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei edes Leenalla, saa olla asiaa.»

»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa »murjusta» ja sinä »salista».

Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»

»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja hauskassa huoneessa.»

»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan pisteliäästi.

Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime keväänä saksankirjoituksessa.»

Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:

»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»

»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.

Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.

»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua koriin.

»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko, miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän vinossa.»

»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.

Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun lyöden häntä kaikin voimin.

»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»

Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.

Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen, otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran näköisenä.

»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. — Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla kotiin Karriin.»

»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.

Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta.
Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että
Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja
voimistelemaan.

»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.

»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»

»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen nyyhkyttäen.

»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi. Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte ehdottomasti rangaistuksen.»

— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja muutamia tauluja seinillä.

»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»

Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi saattoi huomata.

Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto ja se oli jotakin, se!

Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:

»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans' olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään puolen.»

»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.

»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta.
»Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»

»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi sieltä penkin.

»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!» huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.

Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu. Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»

»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän! Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»

»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan. Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte sitten myös syödä.»

»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin. Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»

Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se käsitettiin ja Kaisa jatkoi:

»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»

Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa, joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?

Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen täytyi jättää kaupunkiin.