WeRead Powered by ReaderPub
Karu Kamarani cover

Karu Kamarani

Chapter 11: S
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

Runokokoelma yhdistelee luonnonkuvauksia, kotiseutumuisteja ja henkilökohtaisia tunnustuksia, vaihdellen kevät- ja talvimaisemista nostalgisiin lapsuusmuistoihin. Runot kuvaavat maisemia ja vuodenaikoja, juhlan ja hiljaisuuden hetkiä sekä yhteisöllisyyden ja kärsimyksen pohdintaa; niiden sävy vaihtelee riemusta hartauteen ja katkerampaan yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Sisältö kietoo muiston, yhteisön ja yksilön tunnot toisiinsa, etsii lohtua ja oikeuden tunnetta sekä pohtii identiteettiä ja velvollisuutta. Kokoelman kieleen kuuluu suoraviivainen tunneilmaisu ja luonnonläheinen kuvasto, joka palauttaa lukijan maisemaan samalla kun se kommentoi inhimillisiä ja yhteiskunnallisia jännitteitä.

OMA SYDÄN

Tuletko?

    Tyttö, sun vuoksesi
     vaikkapa harhaan
    suurimpahan olen valmis ja vuotan.
    Ah, sinun luoksesi
    suuntaan ma parhaan
     aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan.
    Mieletön mies olen, vaaraa en näe,
    jokainen sanas' on rytmi ja säe.
    Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota
     tarkoitti elämän taisto ja sota.
    Oudossa hurmassa silmäni sulen,
    tunnen selvään sun katseesi tulen,
    syttyvi pyhä odotus poveen:
     etkö jo kohta kolkuta oveen?

Outo vieras.

    Kuin poikanen ketoja kuljen
    mä alla siintävän laen,
    sulokaipuun rintaani suljen
     ja päivänkukkia haen.

    Mä lehtyet valkeat nypin
    ja vastausta niiltä vaadin,
    kuin riemusta houkkana hypin
     ja pilvilinnoja laadin.

    Joka kukkanen nyökkää ja hymyy:
    mik' ihme nyt vaivaa miestä,
    mikä outo sen silmissä lymyy,
     miks' erkani vanhasta tiestä?

    Ei eksynyt kukkien kerhoon
    hän ennen, kuiskinut meille,
    vaan vaipuen huolien verhoon
     vaels' suurille valtateille.

    Miks mies, min huulilta poistaa
    ei salpaa saattanut mikään,
    yht' ainutta nimeä toistaa
     kuin muita ei löytyisikään.

    Niin, niin, siit' on monta vuotta,
    kun kukkien mieltä kysyin.
    Elo pitkä on mennyt suotta,
     mä syrjässä outona pysyin.

    Älä imehdi, kultainen keto,
    en turhien tähden tullut,
    tämä ehk' on viimeinen veto,
     siis kuuntele haavehet hullut.

    Suo olla mun nuorena kerran,
    oon kantanut kuormaa surun.
    Suo siit' edes hivenen verran,
     min tuhlasin kaupoissa turun.

Agnus Dei.

    Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua.
    — Mitä on se, kysyi ruususuu.
    »Kaunihimpi maista kaivattua,
     jumal-lemmen lahja, toukokuu».

    Otsallasi asui taivaan hyvyys,
    karitsainen hymykuopissas,
    silmistäsi katsoi sielun syvyys,
     lapsen nauru leikki huulillas.

    Koko olentosi unelmoitsi
    niinkuin kevättänsä vehmas maa.
    Askel nuoruuttansa ilakoitsi
     keinuttaissaan vartta notkeaa.

    Astuin rinnallasi. Lapsi riemun,
    mistä eksyit murheen maailmaan?
    Yhä vielä aatokseni vie mun
     kesäyön sen helmaan kuulakkaan.

    Missä kuljit, siellä liikkui lempi,
    onnen hurma yllä huminoi.
    Katse puhui, huuli haastaa empi,
     suurin riemu sanatonna soi.

    Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen
    tielle hukkunehen harmauteen?
    Sydän orpo vielä unelmoi sen,
     min jo uskoi ijäks' uupuneen.

    Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua,
    onni ylhä yhden suviyön.
    Muistos säilyy, muistanetko mua,
     kohtaloni kanssa arpaa lyön.

Rauha

    Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen
    jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni
    ja vilpas rauha mykkään sydämeen.
     Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.

    Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin
    ja kuule, kuinka rinnassani soittaa.
    Sä vielä epäiletkö, ystäväin,
     ett' emme jaksa taistelua voittaa?

    Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on
    se hetki, jota varroin monta vuotta.
    Nyt uskon, että määrä kohtalon
     ei ollut meitä yhteen liittää suotta.

    Oi laske hiljaa kätes otsallein
    ja kauan, kauan katso silmihini,
    sä näätkö kirkastetun rakkautein
     ja sielun nuortunehen, enkelini.

    On vuotten tuskat tuhaks huvenneet
    — suo liukua sun kätes ohimoita, —
    on poissa pilvet niitä polttaneet,
     sun kanssas valloitamme auringoita.

    Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan!
    Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu,
    mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan
     on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.

Minkä mä taidan?

    Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti,
     että sen tuoreus taas
    veren vanhan ja ehtynehen elähytti,
    että sun suudelmaas
    yhä muistan, se huulilla palaa?
     Sinä sieluni sait, sit' en salaa.

    Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit?
     Ei, et vannonut, et,
    sanan vain vahingossa sen liukua annoit,
    tuikkihan tähtöset
    ja leikitsi lempeä kuudan,
     mitä merkitsi siis sana muudan!

    Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli,
     jonka sä liekkiin sait,
    sydän monten jos talvien huuruista suli?
    Armas, nyt olet vait,
    jollet sa toistaa voi sitä sanaa,
     jok' esille autuuden manaa.

Miksi?

    Utukuva,
    hetken harha haaveen hämy-mailla
    unhoittuva
     unen hauraan, katkelmaisen lailla.

    Niinkö riutui
    ihme sydämesi korkein, ylin?
    Mihin hiutui
     ovet kahden auennehen sylin?

    Sinäkö, kulta?
    Kipinäkö vain, min liekiks haastoit?
    Miksi multa
     rinnastani kevään nuoren raastoit?

    Ah mun houkon
    avautua eessäsi miks' annoit?
    Miksi joukon
     eteen turulle iän kaiken kannoit?

    Oi, en soimaa
    sua. Armas, ällös mua vältä!
    Ehk' on voimaa
     kestää vielä isku elämältä.

    Jäihän toki
    muisto murehdittu, aarre surun.
    Minkä koki
     kauneinta, ei huku hiekkaan turun.

Lyhyt satu.

    Se kesti hetken
     niinkuin kaikki kestää
    se, mik' on täällä ilman syvää juurta.
    Kun sielus hurma alkaa huiman retken,
    et lentoa sen, heikko, henno estää,
     vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.

    Sä pelkkää päivää
     varten onnes loisit
    ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa.
    Et siedä pienintä sä pilven häivää
    ja onnettomist' onnettomin oisit,
     jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.

    Mä kautta harhain
     totuin hakemahan
    sen, mitä elämäll' on mulle antaa.
    En tiedä, kuka täällä lienee parhain:
    hän, joka ottaa hyvän sekä pahan,
     vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.

    Oi typeryyttä!
     Miksi sydämeni
    et turhasta jo lakkaa liekinnästä?
    Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä,
    mi toisi hänet minun rinnalleni,
     sen, joka juuret ottaa elämästä.

Huusin sieluni suuren hädän…

    Huusin sieluni suuren hädän,
    kohtasin syämet sykettä vailla,
    rintahan lyöden ja ynsein katsein
     käännyitte pois fariseusten lailla.

    Kaukaa katsoitte silmin karsain,
    näytitte itsehurskauden uhmaa,
    tylsä supina huulilla kulki,
     koetitte nauraa naurua tuhmaa.

    Teitä halveksin, sielut harmaat,
    tyhmyrit alla viisauden viitan,
    surmaks suuren, ylpeän tunnon
     käytitte keinoja jesuiitan.

    Huusin sieluni suuren tuskan,
    yksi, ah, yksi huutoni kuuli,
    keskell' luihun, ilkkuvan hymyn
     värähti kaunis kalpea huuli.

    Katsoi siintävä silmäpari,
    yksi, ah, yksi ei mua jätä,
    ei jätä siksi, ett' on hällä
     itsellä sielussa suuri hätä.

S