XIV.
Olenin todellakin kulki pihalla kun Marjana tuli portista, ja kuuli kun tämä sanoi: "hyyriläisemme, paholainen, näkyy kulkevan". Koko tämän illan hän oli viettänyt Jeroshka-sedän kanssa uuden asuntonsa rappusilla. Hän oli käskenyt kantaa ulos pöydän, samovarin, viinin, sytytetyn kynttilän ja teelasin ja sikarin ääressä kuunteli ukon kertomuksia; ukko oli istuutunut rapulle hänen jalkainsa juureen. Vaikka ilma oli tyyni, valui kynttilä ja liekki lepatteli kaikkiin suuntiin, valaisten milloin rappusten pylvään, milloin pöydän ja astiat, milloin ukon lyhyttukkaisen pään. Yöperhoset liitelivät ja riputtaen pölyä siivistään löivät päänsä pöytään ja laseihin, milloin lensivät kynttilän liekkiin, milloin katosivat pimeään, valoisan piirin ulkopuolelle. Olenin joi Jeroshkan kanssa kahden viisi pulloa tshihiriä. Jeroshka joka kerta kun oli täyttänyt lasit tarjosi toisen niistä Oleninille, kilistäen hänen kanssaan, ja puhui lakkaamatta. Hän kertoi kasakkain muinaisesta elämästä, leveästä isästään, joka yksin oli selässään kantanut kymmenpuutaisen metsäsian ja yhteen kyytiin yksin juonut kaksi kannua tshihiriä. Kertoi omasta ajastaan ja ystävästään Girtshikistä, jonka kanssa oli ruton aikana Terekin takaa kuljettanut burka-vaippoja. Kertoi metsästysretkestä, jolla hän oli yhtenä aamuna tappanut kaksi hirveä. Kertoi kullastaan, joka oli öisin juossut hänen luokseen vartioon. Ja tämä kaikki kerrottiin niin kauniisti ja kuvaelmallisesti, ettei Olenin huomannut kuinka aika kului.
— Niin, veliseni, — puhui hän, — sinä et ole tuntenut minua minun kulta-aikanani, minä olisin sinulle kaikki näyttänyt. Nyt Jeroshka ruukkua nuolee, mutta silloin Jeroshka läpi koko rykmentin jyrisi. Kellä on ensimäinen hevonen, kellä gurdalainen miekka, kenen luo juomaan mentiin, kenen kanssa rymyttiin? Kuka lähetettiin vuorille Achmet-kaania surmaamaan? — Aina Jeroshka. Keneen tytöt mieltyvät? — Aina vaan Jeroshkaan. Sillä minä olin oikea dzhigitti. Ryyppääjä, varas, hevoslaumoja vuorilta ryöstin, laulaja, — kaikkeen pystyin. Nyt ei enää olekkaan semmoisia kasakoita. Niitä ei enää ilkeä katsoa. Tämän verran maasta (Jeroshka osoitti arssinan korkeutta), jo panee pöllö saappaat jalkaan, katselee koko ajan niitä, on sekin iloa. Taikka älyttömäksi pöhnään juo — eikä juokkaan ihmisten tavoin, vaan miten juone. Mutta mikä olin minä? Minä olin Jeroshka-voro; eikä tunnettu vain stanitsassa, vaan vuorillakin. Ruhtinaat ne kavereina tulivat luokse. Minä olin ennen kaikkien kanssa kaveri. Tatarilainen kuin tatarilainen, armenilainen kuin armenilainen, sotamies kuin sotamies, upseeri kuin upseeri, minusta sama, kun vaan juoda osaa. Sinun, sanotaan, pitää puhdistua maallisten suruttomain seurasta: älä juo sotamiehen, äläkä syö tatarilaisen kanssa.
— Kuka niin sanoo? — kysyi Olenin.
— Meidän saarnamiehemme… Mutta kuunteleppas mullaa tai tatarilaista kadia. Se sanoo: "te uskottomat pakanat, miksi syötte sianlihaa?" Siitä näkyy, että jokainen pysyy omassa säännössään. Vaan minusta on kaikki yhtä. Jumala on tehnyt kaiken ihmisten iloksi. Ei missään ole syntiä. Katsotaan vaikka petoa. Se asuu niin tatarin kuin meidän kaislistossa. Minne menee, siinä koti. Pistää poskeensa mitä sattuu. Ja meille puhutaan, että sen tähden saadaan vielä pannuja nuolla. Minä vaan luulen, että kaikki on yhtä valetta, — lisäsi hän, oltuaan hetkisen vaiti.
— Mikä on valhetta? — kysyi Olenin.
— Mitä saarnaavat. Meillä oli, veli hyvä, Tshervlenajassa kasakkamajuri, — kaveri oli minulle. Mies oli niinkuin minäkin, samallainen. Tappoivat hänet Tshetshnjassa. Niin hän sanoi, että semmoiset asiat ovat papit omasta päästään keksineet. Kuolet, sanoi, nurmi kasvaa haudalle — siinä kaikki (ukko naurahti). Raju mies oli.
— Miten vanha olet? — kysyi Olenin.
— Herra sen tiennee! Seitsemänkymmenen tienoissa. Kun teillä oli keisarinna, en minä enää ollut pieni. No laske siitä, paljonko tulee. Tuleeko seitsemänkymmentä?
— Tulee. Mutta sinä olet vielä reipas mies.
— Mitäs, Luojan kiitos, terve minä olen kaikin puolin; eukko hittolainen pilasi…
— Miten?
— Pilasipahan vaan…
— Siis kun kuolet, niin kasvaa ruoho päälle? — toisti Olenin.
Jeroshka nähtävästi ei tahtonut selvästi ilmaista ajatustaan. Hän vaikeni hetkeksi.
— Entä miten sinä arvelet? Juo! — huusi hän, hymyili ja tarjosi viiniä.
XV.
— Niin, mistä hitosta minä puhuin? — jatkoi hän muistellen. — Niin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei ole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän ja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä — kaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja, on maalitaulu, ja haukka, — kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea metsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä olen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä se makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan puuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta pahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia — lörpötykset, lärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää päähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot allesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät ihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset kulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat ympärillesi: metsä huojahtaa, odotat — odotat että nyt rusahtaa, metsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat, ja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei vielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain kaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui? Onkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko sattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen kaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä — hyi, ilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit: "jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!" Päässäsi pyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin että kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli särkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt? Varmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut kylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista joku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä lailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!… Semmoisia tuli ajatuksia, sääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet pois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja lähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit. Ja kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa alkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun, arvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua niin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan oli. "Isälle ja Pojalle…" meinasin jo ampua, — miten se röhähti porsailleen! "Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy", ja kaikkosivat kaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.
— Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? — kysyi
Olenin.
— Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on viisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se tietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee jälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi, heti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa hajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot sen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat sääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä ole sinua huonompi, — yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on ihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! — toisti ukko useita kertoja ja laskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.
Olenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi kädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.
Heräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti tarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin yllä ja koskettelivat sitä.
— Hölmö, hölmö! — alkoi hän puhua. — Minnekkä lennät? Hölmö, hölmö! — Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa pois perhosia. — Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, — kehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa sitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat itsesi, mutta minä armahdan sinua.
Hän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki pihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet säpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen naurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen jaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan perästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki ja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki aidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin ohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani mitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin seurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä vielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui penkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän tunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin kohtaan.
Viimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat stanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja rakennusten katot ja solakat poppelit — kaikki näytti nukkuvan tuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät, keskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen korvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon lisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä suuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko kiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja kulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen korvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret äänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs nuori, terävän voimakas ääni.
— Tiedätkö kuka siellä laulaa? — sanoi ukko heräten. — Lukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa pitää. Ja mistä iloitsee?… Hölmö, hölmö!
— Oletkos sinä tappanut ihmisiä? — kysyi Olenin.
Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.
— Saakeli! — huusi hän hänelle: — mitä kyselet? Ei maksa puhua.
Sielua on vaikea surmata, — oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen
saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, — sanoi hän noustessaan.
— Tulenko huomenna metsälle?
— Tule.
— Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.
— Ehkäpä nousen ennen sinua, — vastasi Olenin.
Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!" mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.
XVI.
Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan. Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin yksinkertaisuus miellytti häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä. Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat yksinkertaisia ja rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita. Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa. Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin. Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta, joka seurasi ukkoa.
— Ujde-ma, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) — kuuli hän ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin ääneksi.
— Ujde, ujde ujde!… Kotona, tule sisään! — huusi ukko. — Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai vartioonko?
Haukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään, tempoen rihmaansa.
Ukko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta koko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen äitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua keitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei ollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne, selitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. "Mitäs siinä, ovat varakkaita ihmisiä, — puhui hän itselleen. — Minä annan heille tuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun sattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua".
— Terve, Marka! Oikein tehty, — huusi ukko iloisesti ja ketterästi heittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari askelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä jalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän naurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen kerran ja teki hyökkäysliikkeen. — Eikös se ole somaa? — kysyi hän, pienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. — Vartioonko on matka? kysyi ukko.
— Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.
— Kristus sinua siunatkoon, — virkkoi ukko, nosti ylös lattialla retkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä, valoi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa, kamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan. — Valmis! — sanoi hän.
Lukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui penkille ja tarjosi ukolle.
— Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! — sanoi ukko, ottaen juhlallisesti vastaan viinin. — Tapahtukoon sinulle kaikki mitä haluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään ristinkin ottaa.
Rukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle. Ukko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä pehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle lautaselleen ja toi pöytään.
— Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! — sanoi hän ylpeästi… No, miten Mosev? — kysyi ukko.
Lukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja saattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.
— Pyssystä älä yhtään välitä, — sanoi ukko: — ilman pyssyn antamista ei palkintokaan tule.
— Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli mainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.
— Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi minulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta. Minä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.
— Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa saa ilman viittäkymmentä ruplaa.
— Huihai! me emme surreet, — sanoi ukko: — kun Jeroshka-setä oli sinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja Terekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen viinatuopista tai päällysvaipasta.
— Miksi niin vähästä annoitte? — sanoi Lukashka.
— Hölmö, hölmö, Marka! — sanoi ukko ylenkatseellisesti. — Mitäs muuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette luultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et sinä puhu?
— Ei maksa puhua, setä! — sanoi Lukashka. — Me emme näy olevan niitä miehiä.
— Hölmö, hölmö, Marka!… Vai ei niitä miehiä! — vastasi ukko härnäten nuorta kasakkaa. — Toisellainen minä olin kasakka sinun ijässäsi.
— Entä sitten? — kysyi Lukashka.
Ukko halveksivasti heilutti päätään.
— Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin, vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren sylkäisevät! — lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään, miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.
— Kyllä tiedän, — sanoi Lukashka: — niin se on!
— Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka. Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja ottaa hevosen.
He olivat vaiti.
— On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla, setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita. Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä, Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, — ei kukaan lähtenyt; mitenkä sitä yksin?
— No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!
Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.
— Mitä tyhjää! — sanoi Luka. — Vaan sanoppas miten Girei-kaanin kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti, ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille paikka mihin piilotetaan… Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on vaikea.
— Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä; hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma; jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.
Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.
— Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi päästä minne hyvänsä, — virkkoi hän vaitiolon jälkeen.
— Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä olet hyvä poika, et unhota ukkoa… Sanonko?
— Sano, setä.
— Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.
— Tunnen tietysti.
— Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse läpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, — löytää taikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin sinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on taikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä salvat.
— Oletko sitten koettanut, setä?
— Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on vaan sen verran loitsuja ollut, että luen "terve sulle", kun istun hevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.
— Mikä "terve sulle" se on, setä?
— Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No, kuuntele, sanele minun perästäni:
Terve sulle Sioni.
Täss' on ruhtinaasi.
Me istumme hevosen selkään.
Sefania parkusuu,
Sakarias hirsipuu,
Isä mantrikki,
Ihmis-mihmis-laupeus.
— Ihmis-mihmis-laupeus, — toisti ukko. — Osaatko? No, sano.
Lukashka naurahti.
— Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?
— Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä tarpeeksi, — ja ukko itse naurahti. — Mutta älä sinä mene Nogajiin, Luka, usko minua!
— Minkä tähden?
— Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, — roskakasakoita te olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa ennen…
Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.
Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.
— On jo aivan valoisa, setä, — keskeytti hän hänet. — On aika lähteä, käy joskus meilläkin.
— Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, — lupasin sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.
XVII.
Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan. Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.
— No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? — kysyi äiti hiljaan. — Missä olit yön?
— Stanitsassa olin, — vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn huotrasta ja tarkastaen sitä.
Äiti heilutti päätään.
Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin, veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja, huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu. Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan niitä, hän laski ne pussiin.
— Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu? — sanoi hän.
— Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?
En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.
— Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, — vastasi
Lukashka, kooten ruutinsa. — Entä missä mykkä on? Ulkonako?
— Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä, sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa, napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, — ikävä muka. — Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.
— Mene, — sanoi Lukashka. — Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo tänne. On miekka voideltava.
Eukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita astui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi veljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä olisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja raa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon oli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli vanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten talonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän oli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen ja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja hymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn, kosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko ruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.
— Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! — vastasi veli nyökäyttäen päätään. — Kaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle siitä! — hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.
Tytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta. Otettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä, usein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja ja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan hymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi, että tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras kaikista — ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi viittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan, kasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään. "Rakastaa!" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla kättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja saatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä näytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.
— Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, — sanoi äiti: — otti sanani hyvästi vastaan.
Lukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.
— Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, — hevonen on saatava.
— Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, — sanoi äiti, joka nähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. — Kun lähdet, — sanoi eukko pojalleen, — niin ota eteisestä pussi. Olen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai panenko laukkuun?
— Hyvä, — vastasi Lukashka. — Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee, lähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On asiata hänelle.
Hän teki lähtöä.
— Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte, varmaankin? — sanoi eukko. — Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan, kuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.
Lukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi mekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.
— Hyvästi, äiti! — sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään. — Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, — lupasin pojille; hän poikkeaa tänne.
— Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän, uudesta tynnöristä saatte, — vastasi eukko, mennen aidan luo. — Mutta kuuleppas mitä sanon, — lisäsi hän kumartuen aidan yli.
Kasakka pysähtyi.
— Olet pitänyt täällä iloa, — no, se on oikein! — eikö nuorena pitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä. Mutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei… Ennen kaikkea ole päällikön mieliksi, — muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja hevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.
— Hyvä, hyvä! — vastasi poika rypistäen kulmiaan.
Mykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä ja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä. Sitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi tähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään heiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.
Lukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä selässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.
Kun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti paikalla ryhtyi työhön.
XVIII.
Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.
— Seivästä! — alkoi hän huutaa sakealla äänellään. — Hätä on käsissä! Tshetshenit ovat täällä!… Ivan! laita herrallesi samovari. Ja sinä kiireesti ylös! — huusi ukko. — Näin sitä meillä, hyvä ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas, vettä on hakemassa, ja sinä nukut.
Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.
— Pian, pian!… Vanjusha! — huusi hän.
— Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä nukut? Ljam! Mihinkä? — huusi hän koiralleen.
— Onko pyssy valmis, hä? — huusi ukko ihankuin kokonainen väkijoukko olisi ollut tuvassa.
— No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy latinkiin! — sanoi Olenin.
— Sakko! — huusi ukko.
— Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) — sanoi Vanjusha naureskellen.
— Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! — huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.
— Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, — sanoi Olenin leikkiä laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.
— Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: — vastasi Jeroshka: — vaan toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.
— Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, — sanoi
Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: — sitä ei petetä.
— Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas, tuolla tulee isäntäkin luoksesi, — sanoi Jeroshka, joka oli katsonut ikkunasta. — Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut, että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!
Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.
— Larzhan (rahaa), — hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä, kiillotetut kengät jalassa, — mikä on harvinaista kasakoilla, — kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti onnellista pyhäpäivää.
Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli sivistynyt kasakka, Venäjällä oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin kunnon mies. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden, itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta, jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan, käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.
— Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! — sanoi Jeroshka nousten ja, kuten
Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.
— Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? — vastasi vänrikki, huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.
Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa, kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.
— Tässä on meidän egyptiläinen Nimbrodimme, — sanoi hän, itseensä tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. — Metsämies herran edessä. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo suvainneet tutustua?
Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut, heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: eptiläinen Nimbrot! Kaikkea se!
— Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, — sanoi Olenin.
— Aivan niin, — huomautti vänrikki: — mutta minulla on teille pieni asia.
— Mitä haluatte?
— Koska te olette kunnioitettava mies, — alkoi vänrikki, — ja koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo, ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin kunnon ihmiset… (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani, katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon olosuhteet…
— Komeasti puhuu! — mörähti ukko.
Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin, tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.
— Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, — sanoi hän, — me pidämme ikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen, sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni inhimillisen heikkouden vuoksi…
— Kuinka, tahdotteko teetä?
— Jos sallitte, minä tuon oman lasini, erinäisen, — vastasi vänrikki ja meni rappusille. — Anna lasi! — huusi hän.
Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi, vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä vänrikille erinäiseen, Jeroshkalle maalliseen lasiin.
— Mutta en halua olla teille esteenä, — sanoi vänrikki polttaen teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. — Minulla, totta sanoakseni, on myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi osalleni Terekin antimia. On toivomukseni, että te käytte minunkin luonani joskus juomassa kotoista, meidän stanitsatapamme mukaan, — lisäsi hän.
Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi. Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan ikkunan ohi.
— Hunsvotti! — sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta lasista. — Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.
— Ei, tähän minä nyt jään, — sanoi Olenin.
— Kuusi ruplaa!… Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! — vastasi ukko. — Anna tshihiriä, Ivan!
Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.
Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta nuorasta.
— Kultaseni, — virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.
Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin kauniit silmänsä.
Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.
— No mennään, mennään! — sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja tuntien että tyttö katselee häntä.
— Hei, hei! — helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.
Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko ajan haukkui häntä.
— Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? — kysyi Olenin.
— Itara on! En kärsi semmoista, — vastasi ukko. — Kuolla tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen antaa miehelle, niin ei jää ketään.
— Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, — sanoi Olenin.
— Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan, joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi; eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori. Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin antavat.
— Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, — sanoi Olenin.
— Panet omiasi! — huusi ukko pysähtyen.
— Niin totta kuin minä tässä! — sanoi Olenin.
— Saamarin tyttö, — sanoi Jeroshka mietteissään. — Minkänäköinen oli kasakka?
— En nähnyt minkälainen.
— No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?
— Niin.
— Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?
— Ei, vähän isompi.
— Se on ollut! — Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. — Se se oli, minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin, ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua. Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa. Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle, — lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. — Eikä se ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!
— Entäs nyt?
— Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.
— Liehittelisit sitä Marjankaa?
— Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, — sanoi ukko osoittaen lemmikkiään Ljamia.
He vaikenivat.
Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja osoitti risua, joka oli tien poikki.
— Mitä sinä tästä luulet? — sanoi hän. — Luuletko, että se on niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.
— Mitenkä pahasti?
Hän naurahti.
— Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä
astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:
"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat.
Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.
— Tuollaista hassutusta! — sanoi Olenin. — Kerro sinä ennen
Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?
— Sht… nyt ääneti, — keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun: — kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.
Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet toisiinsa kiinni tien yli.
— Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! — sanoi hän hänelle äkäisesti kuiskaamalla.
Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla näytti puulta.
XIX.
Sumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi muuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi. Kaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta — mikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat rinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen ja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui ilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät, silmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin lakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla hoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita vielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin; koirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut ääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että abrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös, että metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei ollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja tähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän kuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi mieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä pysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten jälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille. Hän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten teki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu kaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut. Vaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja umpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein jokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen kiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko. Jokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja kaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi tiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä metsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja ei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko, ukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine vartaloineen ja vuoret — tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.
— Sain fasanin puuhun, — kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja vetäen lakin silmilleen. — Turpasi peitä: fasani! — Hän heilautti vihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan. — Se pelkää ihmisen turpaa.
Olenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella puuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja Olenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä Jeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti höyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti toisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani pyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön takertuen oksiin.
— Mestari! — nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.
Otettuaan fasanit maasta he menivät eteenpäin. Olenin liikkumisen ja kiitoksen huumaamana puhui puhumistaan ukon kanssa.
— Malta! tänne mennään, — keskeytti hänet ukko: eilen näin täällä hirven jälen.
He kääntyivät tiheikköön ja kulettuaan noin kolmesataa askelta joutuivat kedolle, joka kasvoi kaislikkoa ja jossa paikoittain oli vesilätäköitä. Olenin ei pysynyt vanhan metsämiehen perässä ja Jeroshka-setä kumartui noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänen edellään, merkitsevästi nyökäten ja kättään heilauttaen. Päästyään hänen luokseen Olenin näki ihmisen jalan jälen, jota ukko hänelle osoitti.
— Näetkö?
— Näen. Mitä? — kysyi Olenin, koettaen puhua niin tyynesti kuin suinkin: — ihmisen jälki.
Hänen päässään välähti hänen tahtomattaan muisto Cooperin Sukkajalasta ja abrekeista ja katsellen ukon käynnin salaperäisyyttä hän ei tahtonut uskaltaa kysyä ja oli epätietoinen siitä vaarako vai metsästys aiheuttivat tuon salaperäisyyden.
— Eipähän, se on minun jälkeni, — vastasi yksinkertaisesti ukko ja osoitti ruohoa, jonka alla näkyi tuskin huomattavasti eläimen jälki.
Ukko läksi eteenpäin. Olenin ei jäänyt hänestä jälelle. Kulettuaan noin kaksikymmentä askelta ja painautuen alas, he tulivat tiheikköön, tuuhean päärynäpuun luo, jonka alla maa oli mustaa ja jossa oli tuoresta eläimen lantaa.
Viiniköynnöksen kietomana paikka oli katetun, kodikkaan, pimeän ja viileän huvimajan näköinen.
— Aamulla on ollut siinä, — huoahtaen sanoi ukko: — näyttää makuusija hikiseltä, tuoreelta.
Yhtäkkiä kauhea rysähdys kuului metsästä noin kymmenen askeleen päässä heistä. Molemmat säpsähtivät ja tarttuivat pyssyihinsä, mutta ei mitään näkynyt; kuului vaan kuinka oksat taittuivat. Tasainen, nopea ravijuoksun kopse kuului hetken ajan, rysähteleminen muuttui töminäksi, joka yhä kauempana ja kauempana, laajempana ja laajempana kaikui äänettömässä metsässä. Jotain ikäänkuin repeytyi Oleninin sydämessä. Hän tarkasti tähysteli viheriää tiheikköä ja vilkaisi vihdoin ukkoon. Jeroshka-setä puristi pyssyä rintaansa vasten ja seisoi liikkumatta, hänen lakkinsa oli taaksepäin heitetty, silmät paloivat tavattomin loistein ja auki oleva suu, josta tuikeina törröttivät mädänneet keltaiset hampaat, jähmettyi paikalleen.
— Sarvipäinen! — virkkoi hän. Ja toivotonna heittäen pyssynsä maahan alkoi tempoa harmaata partaansa. — Tässä seisoin! Tieltä olisi pitänyt lähestyä sitä… Pöllö, pöllö! — ja hän kiukuissaan tarttui partaansa. — Pöllö, sika! — toisti hän, kovasti repien itseään parrasta. Metsän yllä sumussa ikäänkuin kiiri jotain; yhä kauempana ja kauempana, laajemmalta ja laajemmalta kumisi pakenevan hirven juoksu.
Vasta hämärissä Olenin palasi ukon kanssa, väsyneenä, nälissään ja väkevänä. Päivällinen oli valmis. Hän söi, joi ukon kanssa niin että hänen tuli lämmin ja hauska olla, ja meni rappusille. Taas silmien edessä kohosivat vuoret laskevassa auringossa. Taas ukko kertoi loppumattomia kertomuksiaan metsästyksestä, abrekeista, heiloista, huolettomasta uljaasta elämästä. Taas Marjana-kaunotar kulki sisään, ulos ja pihan yli. Paidan alla kuulsi kaunottaren voimakas, neitseellinen ruumis.
XX.
Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven. Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan alkoi tulla eiliselle paikalle.
Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin, selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi; sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan, kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla, että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä, Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin, Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, — vanha hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, — ja sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät; ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja, tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä — ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni. Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies, Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne, kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho vain kasvaa päällesi."
"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? — ajatteli hän yhä. — Täytyy kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain yhtä — onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys, johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, — joka tapauksessa on elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja kirkasta taivasta — ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka elänyt? — ajatteli hän. — Miten olen ollut vaativainen itseäni kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!" Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on onni, — sanoi hän itselleen: — onni on siinä, että elää toisten hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, — siis on se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista edellytyksistä huolimatta, mitä? — Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään, — hän ajatteli yhä, — miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää, tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen: aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä, joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa, ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit, tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja… kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista elämää — hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako sinun elää itseäsi varten, — ajatteli hän, — kun tuossa hetkessä kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän häpesi, — hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen ja rupesi sitä latkimaan.
Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen, katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja, eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen uhrautumisen urotyön.