XXVIII.
Isäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan, mutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin, vaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä koskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki kuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa meni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä hänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.
"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, — kirjoitti Olenin, — ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa. Tullakseen onnelliseksi pitää vain — rakastaa, ja rakastaa uhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin rakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen saanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan."
Kun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.
Jeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun Olenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut hänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein kasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja niiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti heiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit kunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet kuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian ystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä ruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana aamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli sianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan. Hänen kasvoillaan seisoi sanat: "Luojan avulla sain metsänriistaa; nyt setää tarvitaan". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi jo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi kihlajaisissa.
Jeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa, kasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen nauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu balalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten luvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan Oleninin kirjoittamassa hän vihastui.
— Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, — sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin olisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä ja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun Jeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla. Olenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.
Jeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.
— Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!… En yhtään välitä! Tulin sinun luoksesi.
— Mistä olet balalaikan saanut? — kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.
— Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, — sanoi hän yhtä hiljaan. — Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista, kasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, — mitä vaan.
Olenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi kirjoittamistaan.
Tuo hymyily rohkaisi ukkoa.
— Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! — sanoi hän äkkiä päättävästi.
— No, jos ovat loukanneet sinua, — välitä sinä viis kaikesta!…
No, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?
Ja hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan ja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.
— Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.
Kirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että sen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.
Olenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn lattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja tatarilaisten laulujen laulamisessa.
— Ole sinä kirjoittamatta, hyvä mies! Kuuntelisit ennemmin kun minä laulan sinulle. Kun henki lähtee niin et kuulekkaan enää lauluja. Iloitse!
Aluksi hän lauloi omatekoisen laulun, säestäen sitä tanssiliikkein:
He, le, le, le, lelelee,
Missä te hänet näitte?
Markkinoilla kojussa,
Myö nuppineuloja.
Sitten hän lauloi laulun, jonka oli oppinut entiseltä vääpeliltään.
Maanantaina lemmen sain,
Tiistain kuljin tuskissain,
Kesk'viikkona ilmoitin,
Torstain vastuut' odotin,
Perjantaina päätös tuli,
Hukkaan multa toivo suli,
Lauantaina valkeuisna
Päätin elon päättää tään;
Vaan kun sieluani surin
Sunnuntaina tuuman purin.
Ja taas:
He, le, le, le, lelelee,
Missä te hänet näitte?
Sitten hän vilkuttaen silmiään, nykien olkapäitään ja tehden tanssiliikkeitä lauloi:
Suutelen ja syliin painan,
Sidon ylles punanauhan,
Kutsun kullakseni sun.
Kultaseni, olet mun,
Todellako lemmit mua?
Ja niin hän teuhasi ja tuli intoihinsa, että vimmatusti hypäten teki hurjan harppauksen ja läksi tanssimaan yksin pitkin huonetta.
He-le-lee ja muita sentapaisia herraslauluja hän lauloi vain Oleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä, hänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia kasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen äänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli yhä vielä balalaikan kieliä.
— Ah, ystäväiseni! — sanoi hän.
Olenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri poskelle.
— Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! — nyyhkyttäen virkkoi hän ja vaikeni. — Juo, miksi et juo? — huusi hän äkkiä jymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.
Erittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli vähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä: "ai-dai-dalalai!" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: "Nuorukainen on kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset tulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki naiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on nyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt vain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään. Yksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi: ai-dai-dalalai!" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen vanhus toisti moneen kertaan.
Laulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn, kiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan. Ja sitten hän vielä surullisemmin alkoi: "Ai-dai-dalalai… a-a" — ja vaikeni.
Olenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa tähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet. Isäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt kokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat pirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä, eivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja Jeroshka-sedän laukauksiin.
— Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? — kysyi Olenin.
— Mitä heistä, mitä heistä! — virkkoi ukko, jota nähtävästi oli siellä jotenkin loukattu. — En välitä, en välitä… Äh, sitä väkeä! Mennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.
Olenin palasi majaan.
— Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni? — kysyi hän.
— Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä sinulle, — sanoi ukko kuiskaten. — Entäs sitten? — Jos tahdotaan, on tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä toimitan, usko.
— Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi että olet puhumatta tästä.
— Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! — sanoi yhtäkkiä
Jeroshka-setä ja hyrähti itkuun.
Olenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. "Niin, nyt on minun Lukashkani onnellinen", ajatteli hän; mutta hän oli suruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja Vanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen inhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän huonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.
XXIX.
Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi. Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle. Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä, jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen. Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä, ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina, kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa. Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.
Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli tavattoman runsas ja hyvä.
Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.
Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen. Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä, asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä, otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle. Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.
— Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? — sanoi hän pyyhkien kosteata partaansa.
— Loppuu se, — vastasi eukko, — kun ei vaan olisi ilmasta haittaa.
Djomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, — lisäsi hän. —
Ustenjka yksin tekee työtä ja reutoo.
— Mitäs ne! — ylpeästi vastasi ukko.
— He, juo, Marjanushka! — sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. —
No, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, — sanoi eukko.
— Sillä asialla ei ole kiirettä, — sanoi vänrikki, rypistäen hiukan otsaansa.
Tyttö painoi päänsä alas.
— Miksi ei saisi puhua? — sanoi eukko: — asia on päätetty, eikä ole enää paljon aikaakaan.
— Älä päätäsi vaivaa, — sanoi taas vänrikki. — Viiniä on nyt korjattava.
— Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? — kysyi eukko. — Minkä
Mitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.
— En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa — sanoi vänrikki: — kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.
— Pohatta kerrassaan, — vakuutti eukko.
Koko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Työ sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse olivat otaksuneet.
Lopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin päänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään ruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut karttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli sietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet asentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet itsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.
Työkausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön työ oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän sarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi liinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani kiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin leipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän vain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja ja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä nuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä ja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen tyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni hän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku veljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja uinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt heittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä, rauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän ei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti häiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän tarkkaavan katseen seuraavan itseään.
XXX.
Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä pitkäkseen.
— Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! — sanoi Ustenjka, laittaen itselleen sijaa rattaiden alle. — Malta! — sanoi hän nousten pystyyn: näin ei ole hyvä.
Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.
— Laskeppas! — huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.
Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten, alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.
— Kultaseni, veikkoseni! — virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän naurun.
— Kas vaan, on vaarilta oppinut, — vastasi Marjana, estellen häntä. — Herkiä jo!
Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.
— Käykö kateeksi? — sanoi kuiskaten Ustenjka.
— Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?
Mutta Ustenjka ei talttunut.
— Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!
Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.
— No, mitä sulla on sanottavaa?
— Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!
— Mitä tietämistä hänessä on! — vastasi Marjana.
— Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä kyynärpäällään ja nauraen: — et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?
— Käy. Entä sitten? — kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.
— Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä piiloittelisin? — sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa saivat miettivän ilmeen. — Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan häntä ja siinä kaikki!
— Vaaria, niinkö?
— No niin.
— Eikö ole synti? — vastasi Marjana.
— Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?
Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut
Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.
— Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! — vastasi tyynesti Marjana.
— Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.
— Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt ovat sopineet, että syksyllä annetaan.
— Mutta mitä hän on sinulle puhunut?
Marjana hymyili.
— Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.
— Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt? Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti! Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on puhunut? — kysyi Marjanalta Ustenjka.
— Kaikki sinun tietää pitää… — nauroi Marjana. — Kerran yöllä tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.
— Sinä et laskenut?
— Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana kuin kivi, — vastasi Marjana vakavasti.
— Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö välittämättä.
— Menköön muiden luo, — vastasi Marjana ylpeästi.
— Sinun ei ole häntä sääli!
— On, mutta tyhmyyksiä en tee, — se olisi pahaa.
Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.
— Tyhmä sinä olet, hupero! — sanoi hän huohottaen, — et välitä omasta onnestasi, — ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.
— Hui, jätä jo! — sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. —
Lazutkan survoit.
— Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! — kuului taas rattaiden takaa eukon unelias ääni.
— Et välitä onnestasi, — toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen ruumistaan. — Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä, ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun vaarini — on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että heillä on omat alustalaiset.
Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.
— Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, — virkkoi
Marjana pureskellen ruohonkortta. — Tällä tavalla; tahtoisin olla
Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka… Mitähän varten hän niin
sanoi?
— Se höpertää mitä päähän pistää, — vastasi Ustenjka. — Entäs minun, mitä kaikkea se juttelee… ihan kuin noiduttu!
Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä
Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.
— Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, — virkkoi
Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.
XXXI.
Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle Oleninia.
— Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, — sanoi Olenin levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.
— Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää, siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on aina jäniksiä, — sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.
— Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, — sanoi eukko iloisesti. — No, tytöt, ylös! — huusi hän.
Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla nauruun purskahtamatta rattaiden alla.
Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.
— Enhän minä osaa tehdä työtä, — sanoi Olenin koettaen olla katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.
— Tule, minä annan persikoita, — sanoi eukko.
— Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen tyhmyyttä, — sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon sanoja: — Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että ananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.
— Siis on entisessä puutarhassa? — kysyi Olenin: — minäpä käyn siellä. — Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin köynnösrivien sekaan.
Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.
— Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, — sanoi
Marjana.
— Ei, en minä ammu.
He olivat kumpikin vaiti.
— Auttaisitpa tässä.
Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun, jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.
— Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.
— Anna tänne.
Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö hymyillen katsoi Oleniniin.
— Sinähän menet kohta naimisiin? — sanoi hän.
Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.
— Sinä rakastat Lukashkaa?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Minun käy kateeksi.
— Kaikkea!
— Ihan totta, sinä olet niin kaunis!
Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.
— Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata… — vastasi
Marjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei
Olenin pilkannut.
— Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä… — Sanat kaikuivat vielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän tunsi; mutta hän jatkoi: — Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun tähtesi tekemään…
— Menetkö siitä, takiainen!
Mutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea rintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui siltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli, mitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden yläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken sen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi kuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. "Ja kuinka hän ei tietäisi, — ajatteli Olenin, — kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain yksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut ymmärtää, ei tahtonut vastata", ajatteli hän.
— Huu! — kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni ja hänen kimeä naurunsa. — Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua! Olen yksin… — huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin pyöreät, naivit kasvonsa.
Olenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.
Marjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta hyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta, kohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin lähti tarhalta.
XXXII.
Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan heleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan Olenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo hämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen pirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän huusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui rappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut tarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä kutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista. Kerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut häneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta ei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa, laskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta Marjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää ummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli kuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja ja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten sitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja joku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta. Olenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin pihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei kukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän tunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli sydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen kuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka pihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin kiukuissaan kysyi itseltään: "mitä minä tahdon?" eikä voinut yöstään irtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin narinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei kuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan puhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen, sitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti läiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten asettui makaamaan kuun utuverhoon… Hän kysyi itseltään: "mitä minun on tehtävä?" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas kuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta, joka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän syöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua hän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja todella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin ja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen siltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti, tuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan koko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi oven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin. Olenin rupesi hiljaa koputtamaan, — ei mitään vastausta. Hän juoksi ikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni kuului aivan odottamatta.
— Mainiota! — sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea suippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: — minä näin, mainiota!
Olenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä tekisi ja sanoisi.
— Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja hänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi riitäkään.
— Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, — lausui Olenin.
— Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.
Nazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.
— Kas sitä, miten sukkela junkkeri se on!
Olenin vapisi ja kalpeni.
— Tule tänne, tule!
Olenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.
— Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä mitään… Hän on kunniallinen!…
— No, siitä kyllä saadaan selvä… — sanoi Nazarka.
— Mutta minä annan kuitenkin sinulle… Maltahan!…
Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen ruplaa.
— Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä saat… mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään ollutkaan…
— Jääkäätte hyvästi, — sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.
Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla, hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta, hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.
Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia, jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti, jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.
XXXIII.
Seuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa. Hän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin meni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle. Vanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi nousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi ymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan muu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin:
"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja: pelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä miestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle, rupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen. Sanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen vuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai ottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun oikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun osakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B:n mieheksi, kamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette minusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja mitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä ihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen silmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä ja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa varmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin on selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka valheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette minusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani, metsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo naiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden alla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut ja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on, muka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen, — niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo tylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään, älä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja muuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut ja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle nyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo ikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen (ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan vakuutettuja).
"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja ymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä te puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä minulle että itsellenne. Onni — se on seurustelu luonnon kanssa, sen näkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa vaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan, kokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi surkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä — olla kokonaan mennyttä teidän katsantonne mukaan, — tahdon ottaa vaimokseni tavallisen kasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni, jota minä en ole ansainnut.
"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin Marjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni maailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että voisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten ja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän on ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden tarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä itseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi olin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei ollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä platonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun piti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä olin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton jälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä aloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton, vaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta minä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa naista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko todella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista kuvapatsaana? — kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä, vaikka en vielä uskonut tunteeseeni.
"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan, meidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän luonnon vieras, mutta majestetinen olento, — iltakemujen perästä hän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella keskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja kaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa hän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja majestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten — tyynesti, ylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen, mutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä ilmaisi välinpitämättömyyttä, — joka ei ollut halveksiva, mutta musertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka päivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden tuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki, että minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja rehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin olla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja mitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla. Minä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on häpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut uskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti ylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä ilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani ollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen suhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt suoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani kysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen kuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni, ja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet huvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi, Dmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti täkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä voisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda hurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä ja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta kuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen, — silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla onnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen silloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En ole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista menneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana. Joka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo majestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa ainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein kauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen, että minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua. Hän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua — päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen; hän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä — nurinkurinen heikko olento — tahdon, että hän ymmärtäisi minun vaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen turhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni selvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme läksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta. Minä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli, juomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä tavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet, oman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin voimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki selvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella, ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on… En pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, — olen siitä ylpeä… En ole itse syypää siihen että olen rakastunut. Se tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta pelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa Lukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin rakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista, niin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä viehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja tuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen tuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on jotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä luonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa, vaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko luomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo: rakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani, vaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko onnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut uusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni; mutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa valmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi ja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia kalliimpaa ei minussa ole ollut… No niin… on tullut rakkaus, ja ne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin vaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle, kylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi siroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja mikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää roskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa, pelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä hyvää… mitä varten? — kun minun sydämessäni on vain rakkautta itseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen elämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en nyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni, että se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen, minun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa itsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä kärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden heidän luokseen ja sanon kaikki hänelle."
XXXIV.
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.
— Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, — sanoi äiti.
— En minä, kun olen paljain päin. — Ja hän hyppäsi uunille.
Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa. Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla, jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.
— Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea, Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.
— Milloin on häät? — kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri yhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja kiusallisesti lyödä.
Uunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.
— Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä on valmiina, — vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin ei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. — Olen koonnut ja varannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan ei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie, hurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama päivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin ratsastanut.
— Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, — sanoi Olenin.
— Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No, nuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No, ryösti, varasti, abrekin tappoi, — niin pitääkin! — no, mutta eläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.
— Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili.
Hevosenkin on myönyt, — sanoi Olenin ja katsahti uunille.
Suuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen.
Oleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.
— Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, — sanoi Marjana äkkiä. — Omilla rahoillaan hurjailee, — ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi uunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.
Olenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten hän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori puhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko, Ulita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään Marjana ja Ustenjka.
— Hyvinkö hurisee? — vikisi Ustenjka. — Sinä pidät vaan iloa? — kääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.
— Niin pidän, — vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä hävettämään ja ilettämään.
Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle, ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille. Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista. Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo. Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt. Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen, tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.
— Marjana! — sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä en tiedä, miten minä sinua rakastan.
Marjana väistyi vielä kauemmas.
— Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut… Et hyödy sinä mitään!
— Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.
"Mitä minä nyt puhun? — ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. —
Sanonko minä samoin huomennakin? — Sanon, varmasti sanon ja nytkin
toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.
— Tuletko minun omakseni?
Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.
— Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket niin teen, — ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan kuin itsestään.
— Ole siinä lörpöttelemättä! — keskeytti Marjana tarttuen äkkiä käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla sormillaan. — Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa? Lähde jo!
— Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan…
— Minne Lukashkan pistämme? — sanoi hän nauraen.
Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille. Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.
XXXV.
Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona, juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi. Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa perheissä valmistettiin häitä.
Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä, — toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja ja karttunikangasta, — oli enin väkeä. Hallintohuoneen seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin, kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin lakkejaan.
Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli, istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään, kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.
Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen. Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen naurua.
Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli
Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" — ja hän kävi.
Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja istui heidän viereensä lattialle.
— Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, — sanoi Beletskij, osoittaen paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. — Minunkin on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. — Miksi ei piirileikki ala? — huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. — Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.
— Minäkin tulen Ustenjkan luo, — sanoi Olenin varmana. — Tuleeko
Marjana?
— Tulee, tulkaa tekin, — sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.
— Eikö ole hyvin kaunista? — lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.
— Erittäin kaunista! — myönteli Olenin, koettaen näyttää välinpitämättömältä. — Tämmöisissä juhlissa, — lisäsi hän, — minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä, kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa, kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.
— Niin, — vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä pitänyt. — Mutta miksi et sinä juo, ukko? — kääntyi hän Jeroshkaan.
Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.
— Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!
Beletskij nosti juomalasinsa.
— Alla birdy! — sanoi hän ja joi pohjaan (alla birdy merkitsee: Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus kun juodaan yhdessä).
— Saa bul (terveydeksi)! — sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi lasinsa. — Mitä sinä juhlasta puhut! — sanoi hän Oleninille, nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir vir!… oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului; koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat, vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, — muistan vielä, — punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset, vaan mitä nyt?!
— No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? — kysyi
Beletskij.
— Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! — ja ajavat, mutta tytöt ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta, miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja vei tiehensä. Armaani, kultaseni!… Ja niin hyvänä piti kuin taisi. Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!