XXXVI.
Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään. Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa? — näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka. Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.
— No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? — kysyi laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.
— Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? — vastasi
Lukashka kääntyen pois.
— Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, — virkkoi ukko vielä synkeämpänä.
— Kas pirua kun tietää kaikki! — sanoi itselleen Lukashka ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen, jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.
— Hauskako teillä on, tytöt! — huusi hän kovalla, raikuvalla äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. — Vanhenneet olette minun poissa ollessani, veitikat! — ja hän nauroi.
— Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! — kuului iloisia ääniä. — Tuotko paljon rahaa?… Ostappa tytöille makeisia!… Tulitko pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.
— Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, — vastasi Lukashka, sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.
— Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, — vikisi Ustenjka, sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.
Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.
— Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi survottelet? — sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.
Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta. Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.
— Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! — huusi hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui Marjanan viereen. — Suutelen, niin minä suutelen että ihan!…
Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui äkkiä ja väistyi pois.
— No mitä sinä! Jalat murskaat, — sanoi Marjana ja painaen alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut punaiset uudet naiskengät.
Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja siemeniä sisältävän tötterön.
— Tarjoan kaikille, — sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja katsahti hymyillen Marjankaan.
Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman suunsa.
— Mitä kuristat minun poikasestani? — sanoi lapsen äiti ottaen sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. — Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.
— Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö hurjaillaan, — sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti pois tyttöjen luota.
Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden vierettäin olevan talon luo.
— Perillä ollaan, veli! Tule pian! — huusi Lukashka toverilleen, nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. — Hyvää päivää, Stepka! — kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.
Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.
— Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? — huusi
Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.
Äiti-muori avasi hänelle oven.
— Eipä yhtään luultu eikä arvattu! — sanoi eukko. — Kun Kirka sanoi, ettet tule.
— Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka juhlanviettoon.
— Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! — vastasi eukko. — Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt sinne.
Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.
Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni
Lukashkan luo.
XXXVII.
— Olkoon onneksi, — sanoi Lukashka, ottaen äidiltään täyden tshihiriruukun ja varovasti nostaen sitä kumartuneen päänsä luo.
— Ei nyt vetele! — sanoi Nazarka — Burlak-vaari kun kysyi: "montako hevosta olet varastanut?" Näkyy tietävän asiat.
— Senkin noita! — vastasi Lukashka lyhyesti. — Ja siitä viis! — lisäsi hän ravistaen päätään: ne ovat jo joen takana. Mene ja löydä!
— Huono juttu sittenkin.
— Mikä on huono juttu?… Viedään tshihiriä hänelle huomenna. Se on tehtävä, eikä tule siitä sen pahempaa. Nyt juhlitaan! Juo! — huusi Lukashka samalla äänellä, jolla Jeroshka-ukko lausui tuon sanan: — Menemme ulos hurjailemaan tyttöjen luo. Käyppä sinä hunajata hakemassa, taikka minä lähetän mykkä-sisareni. Aamuun asti juhlitaan.
Nazarka hymyili.
— Jäämmekö kauaksi? — sanoi hän.
— Ensin hurjaillaan. Käy viinaa! He, rahat!
Nazarka juoksi kuuliaisesti Jamkan luo.
Jeroshka-setä ja Jergushov, petolintujen tavoin vainuten missä remutaan, törmäsivät majaan peräkkäin.
— Anna vielä puoli sankoa! — huusi Lukashka äidilleen vastaukseksi heidän tervehdykseensä.
— No, kerro, juupeli, mistä varastit? — huusi Jeroshka-setä. —
Sinä olet poikaa! Niin pitääkin!
— Vai pitääkin… — vastasi Lukashka nauraen. — Tytöille kuletat makeisia junkkerilta. Hyh, vanha mies!…
— Valetta, ihan kerrassaan valetta!… Hyi, Marka! — Ukko nauraa hohotti. — Voi sun vietävä, miten se pyyteli minua, senkin mokoma! Mene, sanoi, hommaa. Pyssyn antoi. Ei, viis minä! Olisin toimittanut, mutta säälin sinua. No, kerro, missä olet ollut. — Ja ukko alkoi puhua tatarinkieltä.
Lukashka vastasi hänelle vilkkaasti.
Jergushov, joka osasi huonosti tataria, vain silloin tällöin tokaisi joukkoon venäläisiä sanoja.
— Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, — vakuutteli hän.
— Me ajoimme Gireikan kanssa, — kertoi Lukashka. (Siinä että hän kutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain mielestä)… Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko aron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä, — eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä tolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi oikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat koirat ulvomaan.
— Hölmöt! — sanoi Jeroshka-setä. — Eksyttiin sitä mekin ennen aikaan arolle yöllä, — piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin kummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun viereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua ulvoneet)… Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No, miten kävi, löysitte?
— Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie, ottaa kiinni nogajilaiset eukot.
— Ihan ottivat, — sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.
— Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään hiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen suuntaan ajettiin.
— Olisit katsonut tähdistä, — sanoi Jeroshka-setä.
— Sitä minäkin, — tokaisi joukkoon Jergushov.
— Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin, pinnistin… Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman hevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä arvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa… Laukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo ihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen takaa ja otin ne.
Jergushov pyöritti päätään.
— Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?
— Tuossa on kaikki! — sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.
Eukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.
— Juokaa, huusi Lukashka.
— Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään… — aloitti
Jeroshka.
— Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! — sanoi Lukashka. — Minäpä lähden. — Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle remminsä Lukashka läksi ulos…
XXXVIII.
Oli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja tyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta kohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu, joka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli. Siellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden, puserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru, laulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta selvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja näkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.
Tori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja valkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua, naurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt tasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein rumin tyttö alkaa laulaa:
Tuli helmasta salon sinisen.
Ai da lu lii!
Tuli varjosta puiston vihreän,
Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta,
Oli poikamies niistä kumpikin.
Kulki kumpikin, sitten seisattui,
Sitten seisattui, riitaan ratkesi.
Astui miesten luo kaunis neitonen,
Astui miesten luo, puhui heille näin:
Kummalleko mie kullaks' suostuisin?
Suostui kullaksi pojan valkean,
Pojan valkean, valkoverisen,
Käteens' otti nyt poika neion kä'en,
Piirin ympäri häntä pyörittäin,
Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan,
Emäntäisen millaisen mä sain?!
Eukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset juoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat ympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin menemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij ja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu keskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat vetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko Ustenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään uusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä, miten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij luuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti kohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri nähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä, tahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että tämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän toivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan ymmärtävän hänet.
— Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? — sanoi Beletskij: — olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin kummallinen!
— Minkä sille voi!… joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki.
Toimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.
— Hyvä. Se käy helposti… No, sinä tulet valkealle pojalle, Marjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? — sanoi Beletskij, säädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta vastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän toisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun laulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan kädestä. He lauloivat:
Kulki puiston aidan viertä,
Kaaretteli nuori mies,
Minkätähden — hiisi ties.
Ensi kerran kulkeissaan,
Kättänsä hän vilkuttaa,
Toisen kerran kulkeissaan,
Lakkiansa huiskuttaa,
Kolmannella kerrallaan,
Seisattuu.
Seisattuu ja tiedustaa:
"Tulin luokses', armahain,
Tulin soima mielessäin.
Miks' et enää, armahain,
Tule kanssain kulkemaan?
Vaiko suotta, armaani,
Leikit kanssani?
Varrohan sä hetkinen,
Armaani.
Laitan sua kosimaan,
Otan sinut miehelään,
Itket vielä, armahain."
Tiesin kyllä vastuunkin,
Sanoa vain pelkäsin, —
Tohtinut en vastaamaan,
Lähdin kanssaan puutarhaan,
Tulen puistoon vihreään,
Syvään kumarran.
Kun mä, neito, kumarsin,
Liinan antoi kaunihin:
"Ota tämä, armahain,
Käsihisi valkoisiin,
Valkoisihin kätösiin,
Mua armas lemmi vain.
Tiedä en mit' antaisin,
Millä armaan lahjoisin…
Annan vielä armaalleni
Saalin, suuren, sinisen,
Sitten eestä saalin sen
Kertaa viisi suutelen."
Lukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen keskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen käsiään kulki piirin keskellä. "No tulkoon nyt joku tytöistä" — virkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä. Laulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.
Kulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle päätään.
— Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? — sanoi hän.
— Olen, — jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.
Beletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain, Ustenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen kerran ohi hän sanoi:
— Hyvä, me tulemme.
— Marjanka myös?
Olenin kumartui Marjanaan päin.
— Tuletko? Ole hyvä, yhdeksi minutiksi edes, — minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.
— Jos tytöt tulevat niin minäkin tulen.
— Sanotko minulle mitä pyysin? — kysyi hän taas kumartuen häneen päin. — Sinä olet nyt iloinen.
Marjana eteni jo hänen luotaan. Olenin meni hänen perästään.
— Sanotko?
— Mitä on sanottava?
— Mitä toissapäivänä kysyin, — sanoi Olenin kumartuen hänen korvaansa. — Tuletko minun omakseni?
Marjana jäi miettimään.
— Sanon, — vastasi hän, — minä sanon nyt.
Ja hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti katsoen nuoreen mieheen.
Olenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle
Marjanaa.
Mutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja sieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: "tule sitten Ustenjkan luo" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni. Lukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan. "Ei, viisi kertaa!" — sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli tasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka näytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.
— Kaikille tarjoan! — sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan itsetietoisesti. — Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se piiristä pois! — lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.
Tytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään toinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.
Ikäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään suippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan luo.
— Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani? — toisti hän juuri lauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: leikit kanssani? — kääntyen Marjanaan. — Tulet miehelään, itket vielä armahain, — lisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.
Ustenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin että hänen omaan käteensä koski.
— No, vieläkö aiotte pyöriä? — kysyi Lukashka.
— Tehkööt tytöt miten tahtovat, — vastasi Ustenjka, — vaan minä menen kotiin ja Marjankakin lupasi tulla meille.
Kasakka yhä syleili Marjanaa ja vei hänet väkijoukosta pois talon pimeän nurkan luo.
— Älä mene, Mashenjka, — sanoi hän, — viimeisen kerran pidämme hauskaa. Mene kotiin, minä tulen luoksesi.
— Mitä minä kotona teen? Sitä varten on juhla että iloitaan. Menen
Ustenjkan luo, — sanoi Marjana.
— Otanhan sinut kumminkin.
— Hyvä, — sanoi Marjana, — sittepähän se nähdään.
— No, menetkö sinä? — kysyi Lukashka tuimana ja pusertaen häntä itseään vasten suuteli poskelle.
— Älä nyt viitsi! Mene matkaasi! — ja Marjana riisti itsensä hänestä ja meni pois.
— Malta, tyttö, käy sulle huonosti! — sanoi nuhdellen Lukashka, joka oli pysähtynyt ja heilutti päätään. Itket vielä armahain… ja kääntyen pois hänestä Lukashka huusi tytöille: — Antakaa leikin käydä!
Marjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli sanonut. Hän pysähtyi.
— Mikä käy huonosti?
— Se vaan.
— Mikä se.
— Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin minuun suuttunut.
— Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se sinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.
— Niin, niin… — sanoi Lukashka: — pidä mielessäsi! — Hän meni puodin luo, — Tytöt! — huusi hän, — mitä siinä seisotte? Vielä piiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!
— No, tulevatko tytöt? — kysyi Olenin Beletskij'ltä.
— Tulevat heti, — vastasi Beletskij… — Mennään, kemut on saatava kuntoon.
XXXIX.
Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla. Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti. Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, — hän oli niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.
— Äh, sinua! Näkevät… — sanoi Ustenjka.
— Ei se mitään!
Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.
Marjana ei estänyt.
— Ette vielä suudelleet tarpeeksi! — sanoi Ustenjka. — Kun pääset naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.
— Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä sinä puhu.
— Mitä minä puhuisin! — vastasi Marjana.
Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa. Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.
— Tuletko omakseni? — kysyi hän tytöltä.
— Petät vielä, etkä huolikaan, — vastasi Marjana iloisesti ja tyynesti.
— Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?
— Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? — vastasi
Marjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään.
— Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin
kaimakki, — sanoi hän.
— Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.
— Miksi ei, jos isä antaa luvan.
— Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun.
Huomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.
Marjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.
— Mitä sinä?
— Ilman, on niin hassua.
— Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen…
— Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.
Olenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat. Niitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi onnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan puhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään kuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut Oleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö rakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan hän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan sanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle. "Niin, — sanoi hän itselleen, — vasta silloin me ymmärrämme toisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole sanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää kaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun kaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle…"
Lukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä, että ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.
XL.
Seuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti hereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään ja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien puristusta ja hänen sanojaan: "miten sinun kätesi ovat valkeat!" Hän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään Marjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli kylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja puhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille. Talonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti kovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana ratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat puhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.
— Aja ylä-vartioon! — huusi yksi.
— Pane satulaan ja aja minkä pääset! — virkkoi toinen.
— Tästä portista on lyhin tie.
— Vai siitä! — huusi Lukashka: — keskiportista täytyy ajaa.
— Sieltä onkin lyhempi tie, — virkkoi eräs kasakoista, joka pölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat punaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli niskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.
— Mitä nyt? Minne matka? — kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi kasakkain huomion puoleensa.
— Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille) laskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.
Ja kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen. Oleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän aikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä, hyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja tapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois hevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle tuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä toisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori keikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli ottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa olevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka vänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain Lukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja kun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin ratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin vänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin hyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten oli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään, olivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan päässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja uhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden kasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan ja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.
Aurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä stanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään paitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet olivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa kuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia paimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan rannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen vaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy tuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten tänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni, on erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka aurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä. Ilma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen, sekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat enimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne pääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin häpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti heidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen puoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on huono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti käänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla nykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista, rypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa päänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa, tietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan; mutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi toisen, kolmannen kerran, — ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa, läksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita edelle kasakkain ryhmästä.
— Hei vaan sitä hevosta! — sanoi vänrikki.
— Mainio hepo! — toisti yksi vanhemmista kasakoista.
Kasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain tämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja juhlallisuuden.
Koko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet muuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli asetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä. Siinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä tapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista vaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa kizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi jotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet häntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.
Lukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui tavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat iloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin veljelleen.
— Ai, ai, kop abrek! — virkkoivat he surullisesti osoittaen käsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että he sanoivat: "paljon abrekkeja".
Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki. Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin onnellinen.
Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.
Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.
— Tuolla on jokin ratsastaja! — sanoi hän seisauttaen hevosensa ja tullen toisten rinnalle.
Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan heitä kohti.
— Ovatko nuo abrekkeja? — kysyi Olenin.
Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos olisivat tulleet joen yli hevosineen.
— Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? — sanoi Lukashka osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. — Kas se tulee meidän luoksemme.
Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.
XLI.
— Etäällä? — kysyi Lukashka ainoastaan.
Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.
— Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, — sanoi hän, viitaten päällään laukauksen suuntaan.
Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.
Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä, jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi nauraen Oleniniin ja kumartui.
— Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, — sanoi hän. — Parempi jos menet pois, — tämä ei kuulu sinulle.
Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.
Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti. Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka, jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua. Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.
— Täytyy hakea heinäkuorma, — sanoi Luka, — muuten surma perii.
Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.
Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin, kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat liikkuivat; tshetshenit, — heitä oli yhdeksän miestä, — istuivat rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.
Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua alakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän ai-dai-da-la-lai'n kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät mitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he sitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa, varustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.
Kasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja Olenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti vain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt laukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten, kuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti laukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan. Kasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.
Kului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta puolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia laukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin hänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän kasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt mitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin palttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: "älkää tappako häntä! Minä otan elävänä!" Tshetsheni oli se sama punainen mies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan. Yhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui maahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui uudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen päälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen luokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin kävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan saamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.
Tshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu, olivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja täynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka, johon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä alta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä, ärtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti tikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni hänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein ampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei ehtinyt ja kaatui maahan.
Kasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet. Kukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella oli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä kiroili venäjän ja tatarin kielellä.
— Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde? Anna seni! — huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni voimattomuudesta.
Olenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka oli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt lääkitsemään häntä ruohoilla.
Ruumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat kiiruhtivat niitä katsomaan.
Olenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta kaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset muistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan talouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli päällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi saanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja seisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.
— Marjana! — sanoi hän, — Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?
Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja majestetisesti.
Olenin toisti:
— Marjana! minä tulin…
— Anna minun olla rauhassa, — sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Miksi sinä? Mitä sinä?
— Mitä? — toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. — Kasakoita ovat tappaneet, sitä.
— Lukashkan? — sanoi Olenin.
— Mene pois! mitä sinä haluat?
— Marjana! — sanoi Olenin mennen hänen luokseen.
— Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!
— Marjana, älä sano niin! — rukoili Olenin.
— Mene tiehesi, iänikuinen! — huusi tyttö, polki jalkaansa ja uhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku kuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä ollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän naisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.
XLII.
Palattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana vuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla siirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan kautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä linnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli häntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat. Samaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin kolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei enää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että kaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut oikeata. Hän ei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän kuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.
— No, hyvästi, ystäväni, — sanoi Jeroshka-setä. — Jos menet sotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut hyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista), ja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä. Aina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon työntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on kaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina kävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua haavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!
— Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? — sanoi Vanjusha, joka järjesti huonetta.
— Kasakkain pelihtelystä vaan, — vastasi Jeroshka.
— Mitenkä kasakkain? — kysyi Olenin.
— Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se niin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta armon löysi.
— No, koskiko? — kysyi Olenin. — Vanjusha, joko joudutaan? — lisäsi hän.
— Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun… Ja kun se täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi. Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa sangon viiniä.
— No, koskiko se? — kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.
— Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi. Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin…
— No, entäs koskiko sinuun? — kysyi Olenin taas.
— Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua. Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, — ei mitenkään voinut taivuttaa itseään.
— Hyvin kovasti koski? — toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin saavansa vastauksen kysymykseensä.
— Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei voinut, ei antanut kävellä.
— No, ja parani? — sanoi Olenin eikä edes nauranut, — niin oli hänen mielensä raskas.
— Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri luoti.
— Katsoppas miten se vierii, — sanoi hän ja näkyi, että luoti leikkikalun tavoin huvitti häntä. — Nyt se vieri takapuoleen.
— Mitä luulet, paraneeko Lukashka? — kysyi Olenin.
— Herra hänet tietää! Ei ole tohtoria. Ovat hakemassa.
— Mistä ne sen tuovat, Groznajastako? — kysyi Olenin.
— Ei, veikkoseni, teidän venäläisenne minä olisin aikoja sitten hirttänyt, jos olisin tsaari. Ne osaavat vaan silpoa. Niinpä meidän kasakastamme Baklashevista tekivät, ettei ole enää ihminenkään, jalan leikkasivat. Ihan pöllöjä! Mihin Baklashevista nyt on? Ei, veikkoseni, vuorilla on oikeita tohtoreja. Niinpä Vortshik, minun kumppalini, sai sodassa haavan tähän kohtaan rintaansa, teidän tohtorinne eivät ollenkaan ruvenneet, vaan vuorilta tuli Saib ja paransi. Ne tuntevat ruohot, veli hyvä.
— Jätä nuo lörpötykset! — sanoi Olenin. — Parempi kun lähetän lääkärin esikunnasta.
— Lörpötykset! — härnäsi ukko. — Hölmö, hölmö! Lörpötykset! Lähetän lääkärin!… Jospa teidän miehet parantaisivat niin kasakat ja tshetshenit menisivät teidän luotanne apua saamaan, vaan teidän upseerinnehan ja everstinne tilaavat vuorilta tohtoreja. Teillä on pelkkää petosta, kaikki pelkkää petosta.
Olenin ei ruvennut vastaamaan. Hän oli liiaksi samaa mieltä siitä, että kaikki oli petosta siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt ja johon hän palasi.
— Entä Lukashka? Oletko ollut hänen luonaan, kysyi hän.
— Niin makaa kuin kuollut. Ei syö, ei juo, viina vain kelpaa sen sielulle. No, viina kelpaa, ei hätää. Vaan sääli on poikaa. Uljas poika oli, dzhigitti, niinkuin minäkin. Niin olin minäkin kerran kuolemaisillani: eukot jo ulvoivat, ulvoivat. Kuume kiehui päässä. Pyhäin kuvain alle työnsivät. Niin sitä makaan ja pääni päällä uunilla on paljaita tällaisia… näin tällaisia pieniä rumpuja ja ne pieksävät iltarummutusta. Minä huudan niille, ne vielä hullummin soivat. (Ukko naurahti). Eukot toivat minun luokseni saarnamiehen, aikoivat minut panna hautaan, sanoivat: se on niin suruton, naisten kanssa on elellyt, sieluja turmellut, rikkonut paastot, balalaikaa soittanut. Katumaan käskivät. Minä rupesin katumaan. Syntinen olen, sanoin. Puhui pappi mitä hyvänsä niin minä koko ajan: syntinen olen. Hän rupesi balalaikasta kyselemään. Missä se kirottu sinulla on, sanoo? Näytä tänne ja lyö kappaleiksi. Vaan minä sanon: ei minulla sitä olekkaan. Mutta minä olin sen itse piiloittanut pirttiin verkon sisään; tiesin etteivät löydä. Sittenpä jättivät minut rauhaan. Ja läksikös henki! Sittenpä minä vasta balalaikaa rimputtamaan… Tuota että mitä hittoa minä puhuinkaan? — jatkoi hän, — kuule sinä minua, väestä pysy loitompana, muuten voivat pahanpäiväisesti surmata. Minun on sääli sinua, ihan totta. Sinä olet ryyppääjä, semmoisista pidän. Teidän miehenne ne kaikki mielellään kummuille ratsastavat. Niinpä asui meillä yksi, oli tullut Venäjältä, aina ratsasti kummulle, ja oli sille niin kummallisen nimen antanut. Heti kun näkee töyrään niin sinne laskee. Niinpä kerrankin laski. Pääsi perille ja oli hyvillään. Vaan tshetsheni ampui hänet ja teki lopun. Oh, osaa ne tshetshenit ampua kannattimelta! Minua paremmin osaavat. En kärsi ensinkään että noin vaan huonosti tappavat. Katselin minä ennen teidän sotamiehiänne ja ihmettelin. Se vasta on tyhmää! Kulkevat kaikki läjässä ja vielä punaisia kauluksia ompelevat. Mikä siihen on satuttaessa! Kun yhden vie surma ja kaatuu, laahaavat sitä poloista ja toinen menee. Se vasta on tyhmää! — toisti ukko, pudistaen päätään. — Mikä olisi sivulle mennessä ja yksitellen? Niin menekkin rehellisesti. Eihän se sinua tunne. Niin on sinun tehtävä.
— No, kiitoksia! Hyvästi, setä! Jos Jumala suo niin näemme, — sanoi
Olenin, nousten ja aikeessa mennä eteiseen.
Ukko istui lattialla eikä noussut.
— Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! — virkkoi hän. — Äh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen vuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua, ja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin ja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua, niin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:
"Vaikeata, veljyt hyvä,
Elo maassa vierahan."
Niin on sinunkin.
— No, hyvästi, — sanoi Olenin taas.
Ukko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi lähteä.
— Naamasi, naamasi tuo tänne!
Ukko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme kertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.
— Minä pidän sinusta, hyvästi!
Olenin istui kärryihin.
— Niinkö sitten lähdet? Anna edes jotain muistoksi, veliseni. Pyssy lahjoitappas. Mitä sinä kahdella? — puhui ukko nyyhkyttäen vilpittömin kyynelin.
Olenin otti pyssyn ja antoi hänelle.
— Mitä te annoitte tuolle ukolle, — murisi Vanjusha: — eikö vielä riitä! Vanha mankuja!… Paljasta huikentelevaa väkeä, — virkkoi hän kääriytyen palttooseensa ja istuutuen etupäähän rattaita.
— Ole ääneti, sika! — huusi ukko nauraen. — Kas, miten saita!
Marjana tuli navetasta, välinpitämättömästi vilkaisi kolmivaljakkoon ja teki kumarruksen ja meni majaan.
— La fille! — sanoi Vanjusha iskien silmää ja purskahti tyhmään nauruun.
— Anna mennä! — huusi Olenin vihaisesti.
— Hyvästi, veliseni! Hyvästi, en unhota sinua! — huusi Jeroshka.
Olenin vilkaisi taakseen. Jeroshka-setä puheli Marjankan kanssa, nähtävästi omista asioistaan; ei ukko eikä tyttö katsonut häneen.
Viiteselitykset:
[1] Mainio ratsumies ja aseenkäyttäjä. (Suom. muist.)
[2] Tatareilla yleinen ihonuttu. (Suom. muist.)
[3] Kasakkakapteeni.
[4] Sanetka merkitsee haavia.
[5] Kizjakki on olilla sekoitettua, tiilinmuotoisiksi levyiksi kuivatettua lehmänlantaa, jolla lämmitetään huoneita. (Suom. muist.)
[6] Abrekiksi kutsutaan sodanhaluista tshetsheniä, joka varastaakseen tai ryövätäkseen tulee Terekin yli venäläiselle puolelle jokea.
[7] Tsydulka on kiertokirje, joka lähetetään kaikkiin vartiopaikkoihin.
[8] Vehnästä valmistettua tatarilaista olutta.
[9] Kasakat käyttävät suomen istua sanaa vastaavaa verbiä merkitsemään: vahtia pyydystettävää otusta.
[10] Dzhigitiksi sanotaan etevää ratsastajaa, mutta myös yleensä uljasta, uhkarohkeata, voimakasta, älykästä miestä. (Suom. muist.)
[11] = la femme, nainen. (Suom. muist.)
[12] eikä vanhauskoisia.
[13] vastakohtana kasakoille. (Suom. muist.)
[14] = La fille, c'est très bien, kuinka sievä tyttö on! (Suom. muist.)
[15] La fille c'est très jolie, kuinka sievännäköinen tyttö on!
[16] Kasakat ovat vanhauskoisia ja pitävät muita maallisina. (Suom. muist.) lasia.
[17] L'argent il n'y a pas = ei ole rahaa. (Suom. muist.)
[18] Kanausiksi kutsutaan kaukasialaista silkkiä. (Suom. muist.)
[19] C'est pret = on valmis. (Suom. muist.)
[20] Lovin varsoituslaitoksen leimalla merkityt kabardinihevoset kuuluvat Kaukasian parhaisiin.