VIII.
Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä. Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.
— Tässäkö vahditaan? — kysyi Nazarka.
— Välipä sillä, — sanoi Lukashka: — istu tässä, minä tulen pian, neuvon vain sedälle paikan.
— Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme, — sanoi Jergushov, — istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.
Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa, mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.
— Se ei ole enää kaukana tästä, setä, — sanoi Lukashka, astuen kuulumattomasti ukon edellä: — minä näytän mistä ne ovat kulkeneet. Minä sen, veliseni, yksin tiedän.
— Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, — samoin kuiskaamalla sanoi ukko.
Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli ja päästi vihellyksen. — Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? — sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.
— Kristus sinut palkitkoon, — vastasi ukko: — Tähän se veitikka tulee mutaan rypemään, — lisäsi hän. — Minä istun, mene sinä.
Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää, milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan", ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, — metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni toveriensa luo.
Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen tilaa Lukashkalle.
— Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! — sanoi hän. — Neuvoit tien?
— Näytin, — vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. — Ja mikä metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?
— Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, — sanoi Jergushov kääriytyen vaippaansa. — Minä nukun nyt, — lisäsi hän: — herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, — sillä lailla.
— Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, — vastasi
Lukashka.
Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas, jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta. Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla. Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan tottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin kalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan vastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon kahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän katkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan pulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen rasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta satuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan kasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.
Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan, ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt. Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä, ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.
"On aika herättää", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen ja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja tutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti, että jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä kerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen rannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt jo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse olisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton; mutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään. Suuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä ja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä hänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi matalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti seurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti liikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. "Nyt nähdään miten minä yksinäni ammun abrekin!" — ajatteli hän, tarttui pyssyyn, hätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen, asetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan ja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä. "Minä en herätä", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen rinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti ja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin. "Ettei vain pääsisi menemään!" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä valossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi pyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä, pyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. "Abrekkipas on", mietti hän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan siirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä pitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain tapaan lausuen: "Isälle ja Pojalle", — painoi liipaisimen päätä. Leimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen raikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain kaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan alas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.
— Älä päästä, kuule! — huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja nousten pystyyn pölkyn takaa.
— Oletko ääneti, senkin ryökäle! — kuiskasi hänelle Luka hampaitaan kiristäen: — abrekkeja!
— Minkä sinä ammuit? — kyseli Nazarka: — kenen sinä ammuit,
Lukashka?
Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.
— Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? — toistivat kasakat.
— Abrekkeja, ettekö kuule! — toisti Luka.
— Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?…
— Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. — Mies ui… — sanoi hän osoittaen matalikkoa. — Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.
— Ole valehtelematta, — toisti Jergushov, hieroen silmiään.
— Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, — sanoi Lukashka tarttuen hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin voimakkaasti että Jergushov älähti.
Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti muutti äänilajia.
— Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, — sanoi hän hiljaa ja alkoi tarkastaa pyssyään. — Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.
Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.
— Minne sinä, hölmö? — huusi Jergushov: — meneppäs vaan ihan tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, — tappavat vielä sinut, usko minua!
— Vai yksin minä lähden! Mene itse, — sanoi Nazarka vihaisesti.
Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.
— Älä mene veteen, kuuletko! — sanoi Jergushov riputtaen ruutia pyssyn reikään. — Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, — tyhjää sinä pelkäät! Älä jänistä, kuule!
— Luka, Luka hoi, — sanoi Nazarka: — kerroppas miten sinä tapoit.
Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.
— Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne saatava kiinni.
— Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, — sanoi Jergushov nousten, — kiinni ne on saatava!
Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi pujottautuen metsäpolulle.
— No, muista Luka ettet hievahda, — sanoi Jergushov, — taikka vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko minua.
— Mene, kyllä minä, — sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja istuutui taas pölkyn taakse.
Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut, että hänet voitaisi tappaa.
IX.
Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja lausui: "Isälle ja Pojalle." — Heti hanan napsahduksesta askeleet vaikenivat.
— Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! — kaikui tyyni basso ja työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.
— Olin sinut vähällä ampua, usko pois! — sanoi Lukashka.
— Mitä sinä ammuit? — kysyi ukko.
Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa. Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.
— Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen, — sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti seisomaan.
Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.
— Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin… Katsos tuonne… Katsos!
Siniset housut, pyssy kuin ainakin… Näetkö, hä? — sanoi Luka.
— Näenpä tietenkin! — sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. — Dzhigitin[10] olet ampunut, — sanoi hän ikäänkuin säälien.
— Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko, aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa. Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään, mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle, katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle…" Katson savun välistä — pulikoi mies. Lieneekö voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos, ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo, niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.
— Vai niin sinä sieppasit! — sanoi ukko. — Saat nyt pysytellä loitompana… — Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja oksien ryskettä.
— Tuotte purren, niinkö? — huusi Luka.
— Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, — huusi yksi kasakoista.
Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä päästänyt saalista silmistään.
— Odota, Nazarka tuo purren, — huusi aliupseeri.
— Pöllö! elää kenties — on vaan olevinaan… Ota tikari! — huusi toinen kasakka.
— Ole lörpöttelemättä! — virkkoi Luka heittäen housut päältään. Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" — huusi sieltä Lukan kimeä ääni.
Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi pettänyt Lukashkan.
— Aika kalapas lähti! — sanoi yksi ympärille kerääntyneistä kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan survoen ruohoa.
— Ja miten keltainen! — sanoi toinen.
— Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? — sanoi kolmas.
— Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.
Näkyy olevan oikea dzhigitti! — sanoi Lukashka leikillisesti,
vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. —
Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.
— Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen on helpompi uida, — sanoi joku.
— Kuule, Lukashka! — sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. — Ota sinä itsellesi tikari ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, — lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun: — onpa siinä mulle mieleinen muisto.
Lukashka ei vastannut mitään, — häntä nähtävästi harmitti tuo mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.
— On siinä paholainen! — sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan tshetshenin mekon: — olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on vihoviimeinen rääsy.
— Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, — sanoi toinen kasakka.
— Mosev, minä menen kotiin, — sanoi Lukashka, joka näkyi jo unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle antamaansa lahjaa.
— Mene vaan!
— Kiskokaa se asemalle, pojat! — aliupseeri kääntyi kasakkain puoleen yhä tarkastaen pyssyä. — Ja sen päälle on asetettava suojus, ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.
— Ei ole vielä kuuma, — sanoi joku.
— Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? — huomautti yksi kasakoista.
— Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole hyvä jos repii.
— No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, — lisäsi päällikkö iloisesti.
— Niinpä se on ollut tapana, — yhtyivät kasakat. — Antoipas Luoja hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.
— Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön, hittoako niillä, — sanoi Luka. — Minun päälleni eivät mahdu, laiha ronkelo oli piru.
Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi sangollista viinaa.
— Juokaa pojat, sangollisen saatte! — sanoi Luka: — minä tuon itse stanitsasta.
— Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, — sanoi Nazarka.
Kasakat rähähtivät nauramaan.
— Olkaa siinä nauramatta! — toisti päällysmies: — hilatkaa pois ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?…
— Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! — huusi Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan, väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat näkyviin. — "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin! — virkkoi hän. — Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"
Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.
Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä. Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät, painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt, vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten, lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi. Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.
— Mies oli sekin! — sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.
— Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä laskenut! — vastasi eräs kasakoista.
Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.
Puolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin stanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin keskustellen taukoamatta.
— Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen isä kotona, vai missä, — sanoi Luka kimeällä äänellä.
— Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? — kysyi nöyrämielinen Nazar.
— Milloin sitte jollei nyt, — vastasi Luka.
Tultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata rötköttivät sitten iltaan saakka.
X.
Kolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa Kaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan. Komppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät olivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista puunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään. Kuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset. Majoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen asuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja rintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia. Tuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä kapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki oli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli jäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä väkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat tänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? — Siitä vähät. Väenlaskusta päässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja epäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille ja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain, kolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat majoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät säkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten mielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa katselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle taivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin nuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa, laskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista siksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla pihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös kasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat kotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja tytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä ja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia liikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään. Vanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille rakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten puuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää, mikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.
Oleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari
Kaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli
stanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin
Ulita-eukon luona.
— Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? — sanoi hengästynyt Vanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa ostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä iloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.
— Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? — kysyi hän hyväillen hevostaan ja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein kasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja järjesteli tavaroita.
Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet. Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.
— Niinhän te nauratte, — sanoi Vanjusha, — mutta menkääpäs itse puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei niiltä saa sanaa suusta. — Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon kynnykselle. — Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.
— Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?
— Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, — vastasi Vanjusha närkästyneenä.
— Kuka sinua sitten härnää! — kysyi Olenin katsellen ympärilleen.
— Piru niitä ymmärtää… Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka "kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että auta armias! — vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. — Miten tässä eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste, vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni…" Minkä kalatarhan ovat keksineet, ota siitä selvä! — lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.
— Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? — kysyi Olenin tehden pilaa, nousematta hevosen selästä.
— Antakaapa hevonen, — sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.
— Siis tatarilainen on jaloluontoisempi… hä, Vanjusha? — toisti
Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.
— Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! — sanoi Vanjusha vihaisella äänellä.
— Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, — vastasi Olenin yhä hymyillen. — Annappas kun minä menen isäntäväen luo, — saat nähdä, kaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et tuskaile.
Vanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli herransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain herranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat kumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että he olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse. Vanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana, jolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen aikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta Vanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen hetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.
Olenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka, pelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on tavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää vasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä hihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä nuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja kiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen karttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot sekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja säikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. "Siinä hän on! — ajatteli Olenin. — Ja niitä näen vielä monta", tuli heti sen jälkeen hänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko, jolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa, selin häneen.
— Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista… — alkoi hän.
Oikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä kauniit kasvonsa.
— Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä pilkatkin, periköön sinut rutto! — huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä tulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.
Olenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista armeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit, ilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle arvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että aikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää puhettaan.
— Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty naama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan… Minä en tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty! Tupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin vietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!… — huusi hän kimakasti keskeyttäen Oleninin.
"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! — ajatteli Olenin: — tatarilainen on jalomielisempi", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa hänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä eteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen paita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen vikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta, pysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen, ja katosi majan nurkan taa.
Kaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse valkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä enemmän hämmästyttivät Oleninia. "Hän se varmaankin on", ajatteli hän ja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa, meni Vanjushan luo.
— Samallainen hurja on tyttökin! — sanoi Vanjusha yhä puuhaten kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: — ihan kuin villin hevosen varsa. Lafam![11] — lisäsi hän kovalla ja juhlallisella äänellä ja purskahti nauramaan.
XI.
Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.
Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi, pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan. Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.
Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden, joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli, että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä. Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta, joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä, milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.
— Narttua suuteli, ruukun nuoli!… Jeroshka-setä suuteli narttua! — alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. — Narttua suuteli! Tikarinsa joi! — huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas peräytyen.
Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.
— Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! — myönteli hän, reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun molemmille puolille. — Nartun join, synti se oli! — toisti hän, huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi tietävinään asiasta.
Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.
— Vaari! kasakka! — kääntyi hän häneen päin. — Tuleppas tänne.
Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.
— Terve, hyvä ystävä, — sanoi hän kohottaen lakkiaan lyhyttukkaisesta päästään.
— Terve, hyvä ystävä, — vastasi Olenin. — Mitä ne pojat huutavat sinulle?
Jeroshka-setä meni akkunan luo.
— Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, — sanoi hän äänessään luja laulava intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten puheelle. — Oletko sinä armeijan päällikkö?
— Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? — kysyi
Olenin.
— Metsässä nujersin kolme poikasta, — vastasi ukko, kääntäen ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. — Vai etkö ole ennen nähnyt? — kysyi hän. — Jos tahdot, ota pari kappaletta. He! — ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania… Metsästätkö sinä? — kysyi hän.
— Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.
— Neljä? Siinäpä onkin! — leikillisesti sanoi ukko. — Entäs osaatko juoda? Juotko tshihiriä?
— Miks'ei! Kyllä minä juonkin.
— Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, — sanoi Jeroshka-setä.
— Käy talossa, — sanoi Olenin. — Sitten juomme tshihiriäkin.
— Voipihan sitä käydä, — sanoi ukko. — Ota tästä fasanit.
Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.
Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa, joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen. Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia. Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta. Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen, tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.
Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.
— Koshkildy! — sanoi hän. — Se merkitsee tatariksi: toivomme terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.
— Koshkildy! Tiedän, — vastasi Olenin antaen hänelle kättä.
— Ähä, et tunne, et tunne tapoja… Hölmö! — sanoi Jeroshka-setä, moittivasti pyörittäen päätään. — Jos sinulle sanotaan koshkildy, niin vastaa: allah razi bo sun, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla, veikkoseni, eikä koshkildy. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies — siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.
— Mitäs sinä minulle opetat? — kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen ukkoon.
— Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä olen veijari. — Ja ukko naurahti. — Minä istun, ystäväni, olen väsyksissä. Karga? — lisäsi hän kysyvästi.
— Mitä se karga merkitsee? — kysyi Olenin.
— Se merkitsee: hyvä grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla on sotamiesdrabantti? — Ivan! — huusi ukko. — Teillähän se on että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin, niinkö?
— Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.
— Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki Ivaneja? Ivan! — toisti ukko — pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota, muuten se noita-akka ilostuu… Meidän väkemme on vihoviimeistä, tyhmää väkeä, — jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12] Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies, ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies, minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, — niin juuri, veliseni!
Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.
XII.
Vanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä käydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut housunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee avarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli tarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin, tuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle, ja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.
— Hyvää päivää, armahaiseni, — sanoi hän päättäen olla oikein lempeä. — Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.
Eukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin edessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä Vanjushaan.
— Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, — sanoi Vanjusha, helskytellen lantteja taskussaan. — Olkaa te hyviä niin mekin olemme hyviä, se on parempi, — hän lisäsi.
— Paljonko? kysyi eukko äkisti.
— Kahdeksannen vedroota.
— Mene, kultani, laske heille, — sanoi Ulita-eukko kääntyen tyttärensä puoleen. — Laske aloitetusta, ilosilmäseni.
Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.
— Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? — kysyi upseeri osoittaen
Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.
Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.
— Malta, — sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. — Khm! Khm! — yski ja mörisi hän. — Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun kullakseni, ihanaiseni!… Minä olen leikinlaskija, — lisäsi hän kuiskaten, kääntyen Oleniniin.
Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.
— Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! — huusi Jeroshka ja iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. — Minä olen iloinen mies, minä olen veitikka, — lisäsi hän. — Eikö ole tyttö kuin kuningatar, mitä?
— Kaunotar, — sanoi Olenin. — Kutsu hänet tänne.
— Ei, ei! — lausui ukko. — Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu — kaunottaren tuon.
— Vanha mies ja tuollaista puhut, — sanoi Olenin: — sehän on synti.
— Synti? Missä on synti? — kysyi ukko varmasti. — Kauniin tytön ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä rakastaa? Niinkö teillä?… Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä. Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?
Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat, jos näkisivät sellaisen tytön. La fil, kom setre bjö[14] vaihtelun vuoksi, — hän ajatteli, — sanon nyt herralle.
— Mitä sinä piru seisot valon edessä! — huusi tyttö äkkiä. —
Annatko karahvisi!
Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen
Vanjushalle.
— Rahat anna äidille, — sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden rahoineen.
Vanjusha hymähti.
— Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? — sanoi hän hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.
Tyttö naurahti.
— Olettekos te sitten hyviä?
— Herra ja minä olemme hyviä, — vastasi Vanjusha vakuuttavasti. — Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.
Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.
— Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? — kysyi tyttö.
— Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha opettavasti.
— Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!
Onko hän teidän kaikkien päällikkö? — kysyi Marjana.
— Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä on korkeampi arvo kuin kenraalilla — korkealla herralla. Sillä ei vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, — Vanjusha selitti ylpeästi. — Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?…
— Mene, panen kiinni, — keskeytti tyttö.
Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että la fil se tre zhuli,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.
XIII.
Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä. Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan. Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.
Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.
Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.
— Saako hän siitä suurenkin palkinnon? — sanoi kasakatar.
— Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. — Mosev meinasi tehdä hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat tietää.
— On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!
— Kertovat Lukashkan tulleen, — sanoi yksi tytöistä.
— Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)
Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.
— Oli se potkaus riuhtaisijalle! — sanoi joku. — On siinä tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika. Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. — Tuollahan ne tulevatkin, — jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin päin. — Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan… Senkin patajuoppo!
Lukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja kulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka, tavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa tuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.
— Miksi, ilotytöt, ette laula! — huusi hän tytöille. — Laulakaa te kun me pojat kemuilemme.
— Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? — kaikui tervehdyksiä.
— Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? — sanoi eukko. — Sinähän juopporatti voit laulaa itsekin.
Jergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.
— Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari, kuuletko.
— Mitä, kaunottaret, nukutteko? — sanoi Nazarka. — Me tulimme asemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.
Lähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja pysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat punaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä liikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa kuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen päässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on äkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa tyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen vuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana tuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan, väistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman hajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan. Vastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään, istuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään kääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki olivat vaienneet Marjanan saapuessa.
— Tulitteko pitemmäksi aikaa? — kysyi kasakatar keskeyttäen vaitiolon.
— Aamuun saakka, — vastasi Lukashka sävyisästi.
— No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, — sanoi kasakka: — olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.
— Puhun minäkin, — tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen. — Katsos noita vieraita! — hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa sotamiestä. — Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.
— Kolme saatanata meille ajoivat, — sanoi yksi kasakattarista. — Isoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään voi.
— Ahaa! Saitkos nyt surua! — sanoi Jergushov.
— Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? — kysyi toinen kasakatar. — Polttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon vaikka päällikkö, en laske! Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se paholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.
— Etkö ole hyvilläsi? — sanoi taas Jergushov.
— Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat sotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, — sanoi Nazarka asettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän työntäen lakin niskaansa.
Jergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui lähinnä häntä.
— Tosissani puhun.
— No, senkin tungettelija! — vinkui tyttö, — sanon äidille.
— Sano vaan! — huusi hän. — Totta se tuo Nazarka puhui: raportti tuli, osaa se poika lukea. Totta se on. — Ja hän ryhtyi syleilemään toista tyttöä järjestyksessä.
— Mitä tuppaudut, renttu? — nauraen kiljasi punakka, pyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.
Kasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.
— Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.
— No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, — puhui Ustenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. — Olitpa unissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi ollutkin.
— Etköhän olisi volunnut! — naurahti Nazarka.
— Kyllä minä sinulle voluan!
— Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? — sanoi Jergushov.
Lukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa nähtävästi saattoi tytön hämille.
— Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? — sanoi hän lähestyen tyttöä.
Marjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä kasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä, keskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön välillä.
— Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, — puuttui vanha eukko vastaamaan Marjanan puolesta: — mutta Fomushkineillepa olivat myös asettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan nurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko sitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä heille teet? — kysyi hän. — Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!
— Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, — sanoi yksi tytöistä.
— Minullepa on kerrottu, — sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, — että kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät pidä pienistä lapsista. — Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä, jota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa kasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.
— Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, — sanoi Nazarka.
— Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, — huusi kasakka suudellen puolustautuvaa eukkoa.
— Kuristaa, — huusi eukko nauraen.
Tahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme sotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian asesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti kasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan, jotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka väistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään ja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.
— Ihmisiä seisoo, kiertäkää, — sanoi hän, syrjäsilmällä halveksivasti vilkaisten sotamiehiin.
Sotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä tietä.
Marjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.
— Jo oli upeita poikia! — sanoi Nazarka. — Ihan kuin pitkäliepeiset lukkarit, — ja hän läksi marssimaan pitkin tietä matkien heitä.
Kaikki taas purskahtivat nauramaan.
Lukashka läheni hitaasti Marjanaa.
— Missä teillä asuu se päällikkö? — kysyi hän.
Marjana mietti hetkisen.
— Uuteen tupaan ottivat, — sanoi hän.
— Onko se vanha vai nuori? — kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.
— En ole minä ikää kysellyt, — vastasi tyttö. — Tshihiriä kävin sille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa istui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.
Ja hän painoi silmänsä maahan.
— Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään! — sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä katsoen häntä silmiin.
— Kuule, tulitko kauaksi aikaa? — kysyi Marjana, hiukan hymyillen.
— Aamuun asti. Anna siemeniä, — lisäsi hän ojentaen kättään.
Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.
— Älä ota kaikkia, — sanoi hän.
— Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, — sanoi Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä, ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua nauru silmissä.
— En tule, se on sanottu! — sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen hänestä.
— Ei, kuulehan… mitä minä aioin sinulle sanoa, — kuiskasi
Lukashka: — kuule minua! Tule Mashenjka.
Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.
— Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, — huusi kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.
— Tulen heti! — vastasi tyttö. — Mene sinä, veikko, mene yksin, — minä tulen heti.
Lukashka nousi ja nosti lakkiaan.
— Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, — sanoi hän tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi talon nurkan taa.
Sillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat tähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää. Nazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän naurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi kuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi juoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, — ei kotiin, vaan vänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle hän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan. "Katsos sitä vänrikin tyttöä, — ajatteli hän Marjanaa, — ei se anna leikitellä, vietävä! Malta…"
Lähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi kuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki nopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla aidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.
— Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? — sanoi hän ja kovasti nauroi.
Lukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen kasvoihinsa. — Minä tahdoin sinulle sanoa… jumaliste!… — hänen äänensä värisi ja katkeili.
— Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! — vastasi Marjana. —
Äiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.
Ja irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia askeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi kasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen tyttöä odottamaan hetkisen.
— No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? — ja tyttö herähti taas naurahtelemaan.
— Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin minä rakastan sinua aina, — mitä hyvänsä tahdot, niin teen. Kuuletko näitä!… — ja hän helisytti rahoja taskussaan. — Nyt elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa, Marjanushka!
Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.
Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.
— Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta, kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? — sanoi hän äkkiä, synkistyen tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.
Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.
— Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, — vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle kasakan. — Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen… Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, — sanoi Marjana kääntämättä kasvojaan.
— Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin — siitä emme me päätä. Rakasta sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi tyttöä hymyillen läheltä silmiin.
Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä huuliin.
— Veikkoseni! — kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.
Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.
— Mene, näkevät! — virkkoi tyttö. — Vielä tuokin paholainen, meidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.
"Vänrikin tyttö, — ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee…
Naimisiin — se on eri asia, vaan rakasta sinä minua."
Hän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni Dunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen luonaan.