ÄITI.
—Valitan suruasi … näin lehdistä, että äitisi on kuollut…
—Kiitos vain, sanoi hän, vastaten kädenpuristukseeni. Onhan se ikävä, kun äiti kuolee. Mutta, omituista kyllä, ajattelen sitä ilolla enemmän kuin surulla.
Kai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä.
—En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän selittämään,—vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri enää ollut iloa elämästään … itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut, odotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa ikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen elämällään hänen mielestään ei ollut…
Olimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi hän:
—Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa kunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni kuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini kanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki oli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin kapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini oli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei hänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä … varmaankaan en tapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin.
Riensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä tajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja oli ollut niistä hyvin huolissaan—ei huolissaan matkasta, jolle hän minua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista onnettomuuksista.—Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet olivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä rauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla mitään, kun äiti oli näin sairas.
—Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä?
—Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan?
—Voisitko saada jonkun toisen sijaasi?
Minun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli yhdentekevä … se saa jäädä … en minä nyt voi ottaa sitä lukuun.
—Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta?
Sekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi.
Hän tarttui minua kiihkeästi käteen.
—Kuule, se ei saa tapahtua … sinä nyt menet vain … se ei saa tapahtua minun tähteni … eihän toki … kokousko pitämättä? Ei, hyvä…
Yskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi. Luulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen varaan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen kätensä:
—Hyvästi nyt … hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan—tässä elämässä. Ehkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö … jos ei enää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin … uhrannut jotakin … eihän se iso … enemmän kuin muukaan, mitä minä … mitäs minä olisin osannut, mitätön ja taitamaton … en ole kyennyt elämään isänmaalleni … jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin … niin no, hyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia … mene nyt, ettet myöhästy…!
Minun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen mieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän:
—Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin … mutta enhän nyt jaksa, kirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa … ja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat … Liisa ja Maija ja vanha Heikki … sano, että heidän vanha ruustinna—ruustinna vainaja, olin vähällä sanoa—käski … vaikka kylläpähän ne käskemättäkin…
Ehdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin asiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi, että hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan, tuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa oli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin myöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut:
—Oli toki hyvä, että ehti … ettei minun tähteni…—ja sitten tuskin kuuluvasti kuiskannut:—Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle armollinen!
Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi ajattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla.
1899.
JUHLAVAATTEET.
(Ote kirjeestä.)
Saavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt kahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin ensimmäiseen taloon.
Oli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä väkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana iltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian kuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle lyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani.
—Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla?—Renkienkö? piikainkin?—
Tarvitaanko siihen naistenkin nimet?
—Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä niinkuin naistakin.
—Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka ilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys.
Jäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen voimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä, painuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata, orrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään kiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se oli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi kellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin toivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka oli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta viljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä—pala palalta, kivi kiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi toisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan sen, mikä siinä nyt oli edessäni—ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen ja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja.
Eihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja mielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö, yhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai johtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin? Sillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan oleva apua mitään?
Katsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon miehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän naisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat tahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja joukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti maa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä.
Minut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten ihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä. Tulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten menoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä mieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä? Eiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan.
Aioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa tarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan.
Aloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin kinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa. Isäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää.
En voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani häneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta; hänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin, kuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän pyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti jalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin emännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen. Yht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen toisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki pujahtaneet ulos avonaisesta ovesta.
Luettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli tilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla, niinkuin olivat ennenkin tehneet.
Ei kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi mennessään:
—Käykäähän vähän tänne, miehet!
Kaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin.
Sekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja toisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki.
Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja lähteä.
Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat kankeilla sormillaan paperin laitaan.
Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:—Se ei tahtonut työryysyissä…
Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.
Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä enää mitään epäillyt.
1901.
MATIN LINNA.
—Sinä olet hullu mies, Mattila! Sanon sen taas, niinkuin olen monesti ennen sanonut. Sota uhkaa ja on jo uhannut kauan. Vihollinen on astunut rajan yli ja asettunut leiriin tuonne järven taa. Sinä et ole siitä tietävinäsikään, et ole niinä miehinäsikään, vaikka näet, että kaikki muut pakoon hankkivat. Et ole mitään tehnyt häntä vastaan varustautuaksesi…
—Mistä sinä sen tiedät?
—Ka, ethän muuta kuin kynnät ja kylvät, teetpä vielä uusiakin viljelyksiä. Kuokit uudispeltoa ja niittyjä raivaat. Kaivat ojia, vieläpä yhä rakennat kiviaitaakin peltojesi ympärille. Eikä sillä hyvä. Karjaasikin olet joka vuosi lisännyt ja työkalujasi parantanut. Luuletko, ettei se järven yli pääse? Vai mitä mietit? Elät ja olet täällä niinkuin olisi satavuotinen rauha maassa vallinnut ja tuhatvuotinen tulossa.
—Mitäs minun olisi pitänyt tehdä? Neuvo, naapuri, jos paremmin tiennet!
—Tekisit niinkuin minä ja muut kaikki tuolla järven takana. Minä en ole kymmeneen vuoteen mitään rakentanut. Pelloista olen ottanut sen, minkä ne entisestä voimastaan kykenivät antamaan. Minkä maasta irti sain ja minkä karjasta, sen rahaksi muutin. Hyvä on niitä nyt mukanani kuljettaa. Lähtiessäni pistin tuleen huonerähjät. Kun se tuli, ei ollut mitään ottamista. Niin minä tein.
—Kukin omaansa kiittää, naapuri. Pitänee kerran minunkin toimiani kehua. Sinä pistät tavarasi taskuun, minä kaivan ne maahan. Kummassako paikassa lienevät paremmassa tallessa, jos hän meidät molemmat sattuisi kiinni saamaan? Vai luuletko, että se rupeaa ojiani täyttämään?—Ei rupea.—Niin, no—!—Kummastelet sitä, että minä peltoa kuokin ja niittyä raivaan. Mahtaisiko tuo kuokoksen takaisin kääntää ja kannot entisille sijoilleen upottaa ja istuttaa pajukon siihen, mistä se juurineen revittiin?—Eihän se niin hullu!—no, siinä sen näet!—Eikä taitaisi olla aikaa käydä kiviaitojanikaan purkamaan ja kiviä takaisin peltoon kantamaan?
—Eipä kyllä taitaisi…
—Mutta nyt se on, hyvä naapuri, niin, että ojat ovat noin niinkuin minun vallihautojani ja nuo kiviaidat muurejani ja pellot ja niityt ulkovarustuksiani, ja niiden kaikkien keskessä istun minä tässä kuin linnassa, jota et sinäkään sano voitavan hävittää. Se on hyvä linna, tiedänmä, jota ei voida hävittää.
—Mutta valloittaa se sen voi … mitäs silloin teet? Lahjotko, maksatko pakkoveroa? Meidän talo maksoi monta vuotta ja säilyi.
—Ja nyt olet kuitenkin pakosalla, kun ei ollut enää mitä maksaa? Sen se auttoi. Minä en ole mitään maksanut, olen kaikki aarteeni maahan kaivanut. »Ota kaikki», sanon, kun tulee ottamaan, »siinä ovat», ja annanpa vielä tämän linnani avaimetkin, tämän kuokan ja tämän lapion.
—Viepi sinut vankeuteen vieraalle maalle … mitäs silloin teet talollasi?
—Silloinhan minä sitä vasta oikein tarvitsenkin. Kerran sotakin loppunee ja vangit vaihdettaneen. Mutta kun kotiin palaan, hyvä on aloittaa eläminen valmiiksi muokatusta vainiosta.
—Entäpä et tulekaan takaisin?
—Tuleehan poikani.
—Mutta jos ei tule poikasikaan?
—Tuleehan jonkun toisen poika.
—Sinä olet hullu, Mattila. Haastat hassuja, hyvä ystävä. Lähde, veikkonen, ennenkuin väkisin viedään!—Et lähde? Hyvästi sitten!
—Hyvästi naapuri! Ei ole tässä aikaa minulla lähteä. Pitää rientää kaura suohon kylvämään ennenkuin tulee hevosillaan syöttämään. Näkyy jo uittavan ratsujaan järven yli…
1899.
LAIVA LUMIMYRSKYSSÄ.
On ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun, välistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin vilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu aalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja murtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla salakareilla.
Luotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee huolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän ajattelee ääneensä:
Mikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja, joita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai onko koko laiva loihdittu?
Luulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut lumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun löytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on se vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista paikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan turhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai myrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi? En tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot ja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille…
Ainoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla, jonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan maa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta johan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen viimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen jollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon suunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo heti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä.
Mutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut kompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko ehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen sotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt raudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut—tällekin laivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa?
On siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee tavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä. Kapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita kuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen, kadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa kaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja sitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan luotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja— syytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja laivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin meriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan virastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä.
Yhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri vedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään…
Kun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin pysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin parasta… (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten keskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee olevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä oikeassa … niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä, vaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä väylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin. Siellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on tuulta vasten.
Saattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo tyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti) saavathan jotakin mantereen rantalaiset—pahimpaan nälkäänsä! Laiva kyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone voimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin kuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota selvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme aamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta vihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina. Huomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren majakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa… Ruori ympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä kokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu korkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu. Kansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan kitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien lomitse.)—Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu—täksi kerraksi.
1899.
HÄRKÄ JA MUURAHAISET.
Metsässä oli kanervaisella kankaalla pienoinen muurahaispesä syrjässä suurista valtateistä. Sen olemassaolosta ei ole maailma mitään tiennyt, sillä teitä sinne viepiä ei ole ollut muita kuin ne, mitkä muurahaiset itse ovat käyneet. Uupumattomalla innolla rakensivat he huonettaan vuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja sen havunneulaista katonharjaa yhä korkeammalle korottivat. Pieniä puuntäitä pitivät he lehminään ja elivät aika hyvin tästä karjastaan. Kesäisin tekivät työmuurahaiset pitkiäkin retkiä ympäri maita ja mantereita, mutta talveksi palasivat he kaikki kotiinsa, jota rakastavat yli kaiken muun maailmassa ja nukkuivat rauhallisina sen suojassa hankien alla, aina uutta kevättä odottaen, jolloin taas saisivat käydä tavallisiin toimiinsa käsiksi.
Muurahaiset käyvät paljon sotia keskenään ja ryöstävät saalista heikommiltaan. Mutta tämän pienen pesän muurahaiset eivät koskaan toisten tavaroita himoinneet eivätkä koskaan toisille muurahaisille pahaa tehneet.
Sentähden he eivät osanneet muiltakaan mitään pelätä eivätkä tienneet itsellään mitään vihollisia olevan. Eikä heidän rauhaansa oltukaan häiritty.
Mutta eräänä päivänä kesän ihanimman aikana kuului kummaa töminää kankaalta ja mylvintää ja kiihkeää ammuntaa. Hovin härkä oli joutunut takamaita kiertämään ja etsi paikkaa, mihin vihansa vimman tyhjentäisi. Kaatuneet kannot ja irti revityt mättäät osoittivat tien, mistä se oli kulkenut. Muurahaiset olivat useinkin kuulleet sen kulkevan, ja vaikka he tiesivät, että härkä on muurahaispesäin pahimpia vihollisia, eivät he osanneet tuosta sen enempää hätäillä, sillä eiväthän he olleet härällekään mitään pahaa tehneet. Ehkä tuo nytkin astelee ohitse ja jättää heidät rauhaan.
Mutta kun härkä tuli muurahaispesän luo, niin julmistui se kovin ja mylvähti pahasti ja hotaisi siitä toisella sarvellaan katonharjan alas. Syntyi sihinä pesässä, ja härkä sai karvasta vettä silmilleen. Yltyi siitä yhä ja sysäsi molemmat sarvensa mättääseen ja heitti puolet pesästä päänsä ylitse metsään. Pesä kiehui kuin kattila, ja härkä päristeli sieraimiaan, ja häntä heiskui vihaisesti. Ja hän kävi vielä kolmannen kerran pesän kimppuun, iski sarvensa sen sydämeen, astui jalkoineen sen sisään ja rikkoi huoneet ja kammiot ja käytävät, sirottaen kauaksi ympärilleen toukat ja kotelot ja valkoiset munat.
Sen tehtyään poistui hän mylvien ja meluten, ja kaadetut kannot ja irti revityt mättäät ja maahan tasoitetut muurahaispesät osoittivat tien, mistä hän oli kulkenut.
Muurahaiset valtasi hämmästyksen kauhistus nähdessään, miten heidän pesänsä oli käynyt, jota olivat vuosikausia rakentaneet ja johon olivat parhaat aarteensa koonneet. Rauniona oli rakas huone, eikä ollut kortta korren päällä sateen suojaksi. Päättöminä juoksentelivat he edestakaisin sillä sijalla, missä pesä oli seisonut, tietämättä mitä tekisivät. Koirasmuurahaiset, jotka herroina pesässä elivät, tekivät lähtöä pois koko paikalta, mutta työmuurahaiset tarttuivat heitä siipiin ja pitelivät kiinni, samalla kun toiset juoksuttelivat toukkia, munia ja koteloita lähimpään piilopaikkaan, heille edes jotakin suojaa saadakseen.
Mutta kun he siitä hiukan tyyntyivät ja pahimmasta pelostaan rauhoittuivat, ja rupesivat lähemmin tarkastamaan, mitä oli tapahtunut, niin huomasivat he, että syvimmällä maan sisässä olevat huoneet ja aitat ja käytävät ja kammiot, joissa he talvivaransa säilyttivät, olivatkin koskemattomat. Sinne saakka ei ollut härän sarvi ulottunut.
Ja niin pian kuin muurahaiset sen huomasivat, lähettivät he viestejä kanervametsänsä kaikkiin ääriin kokoamaan työmuurahaisia heidän kattonsa korjaukseen. Ennen iltaa olivat tuhannen tuhannet pikku miehet työssä vetämässä hujan hajan heitettyjä pesäpuita paikoilleen. Semmoista kuhinaa, hyörinää ja tarmokasta toimintaa ei oltu minkään muurahaispesän ympärillä ennen nähty. Eikä kestänyt kolmeakaan päivää ennenkuin keko oli katto päällä. Matalahan se on vielä ja litteä, mutta aikaa voittaen se siitä kohoaa ja pyöristyy, eikä kestäne kauankaan, ennenkuin hovin härän hävityksen jälki on umpeen peittynyt.
Usein keskustelivat muurahaiset siitä, mitä oli tapahtunut, ja koettivat arvailla syytä siihen, miksi härkä oli heidän pesäänsä puskenut.—Oliko se tahtonut heidän havunneulojaan? Mutta mitä se olisi niilläkään tehnyt, eihän niistä kuivista neuloista ollut härän ruuaksi.—Oliko pesä ollut hänen tiellään ja hän suuttunut siitä, kun ei päässyt kulkemaan? Mutta olihan tuolla ollut koko kangas kulkeakseen ja koko metsä mylviäkseen.—Mahtoiko olla vihaa mitä vanhaa? Olisiko joku muurahainen milloin pistänyt…?
Eivätkä muurahaiset koskaan päässeet selville siitä, mikä oli syynä siihen, että härkä oli heidän pesäänsä puskenut. Sillä ei kenenkään mieleen johtunut, että se on se härän luonto semmoinen, että se puskee maan tasalle kaikki, mikä kohoaa sen tasapintaa ylemmä, mutta ei tasaiseen tantereeseen koskaan sarviaan iske.
Härästä, joka muurahaisten pesän hävitti, kertoo tarina, että kun se tuli lehmitarhaan, niskakuoppa kukkurana muurahaisten munia ja levittäen ympärilleen sitä katkerata lemua, joka siihen oli muurahaisista tarttunut, niin siellä heti kohta huomattiin, mitä pahaa se oli ollut tekemässä. Nuoret hiehot, joille se koetti hyväksi herjetä, ilmaisivat sille peittelemättä inhonsa, mutta vanhat sonnit, joilla itselläänkin oli monta muurahaispesää omallatunnollaan, jurottivat välinpitämättöminä niinkuin ei asia olisi heihin ensinkään kuulunut. Ja ne ovat ne suuret sonnit, jotka muodostavat asioista yleisen mielipiteen lehmitarhassakin.
1899.
SUOMEN LIPPU.
Suomen lippu älköön enää liehuko juhlariukujen nenässä, sinivalkoinen älköön enää saako vilkuttaa meitä tervetulleiksi isänmaallisiin juhliin.
Paljaat ovat riu'ut, lepattaen lyövät irtaimet nuorat tyhjiä tankoja vastaan.
Vihan tuuli ne vei, katehen viima ne karisti.
Entäpä karistikin? Mitä me nyt liehuvilla lipuilla, mitä me viireillä vilkuttavilla?
Liehuvathan ne meidän nostamattammekin, vilkkuvat vetämättämmekin, näemmehän ne, vaikka on kielletty näkymästä!
Taannoin niitä tuskin huomasimmekaan, väliä pitämättä niiden ohitse kuljimme, nyt ne jo kaukaa loistavat silmäämme—loistavat poissa olollaan.
Ennen ne köynnösten ja kukkien lisänä hupenivat muiden juhlakoristeiden joukkoon, nyt emme muita koristeita muista kaivatakaan. Kaikkien silmät niitä alastomien salkojen päästä etsivät ja ne sieltä löytävät… Nyt ne vasta heiluvatkin, nyt ne vasta hulmuavatkin. Näemme ne huoneiden harjoilla, nostamme ne honkien latvoihin, kiinnitämme ne koivujen oksiin, sidomme ne joka seipähän nenähän—näemme siksi, että tahdomme nähdä.
Luulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä, uskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme.
Eivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella vaeltaa, siinä on Suomen lippu—että missä luminen vaara taivasta vasten kuvastuu, siinä värimme—että missä valkopurje ulapalla paistaa, siinä viirimme?
Vai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle paistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä?
Saanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan, voinevatko estää päivän purjetta valaisemasta?
Ylettänevätkö kätensä nämäkin lippumme riu'uistaan repimään?
»ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!»
Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin. Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan, tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla. Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.
—Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.
—Tokihan toki lippuriukua … mitenkäs muuten?
—Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?
—On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi kävi sanomassa.
—Ja silti vain lipputankoa pystytätte?
—Nythän se vasta pystytetäänkin!
Reippaita poikia! ajattelin—enkä voi kieltää, että he mielestäni tekivät niinkuin tehtävä onkin.
—Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne?
—Ei vedä meidän lippuamme!
Heidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin veitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen näköisiä.
Mutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei siellä liehunutkaan mitään lippua—tyhjä, alaston tanko vain seisoi keskellä kenttää.
—Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin.
—No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä nuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja.
—Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!
Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.
—Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.—Saan toivottaa teidät taas tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle, jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu…
Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.
—Niin, niin, jatkoi hän … tälle kentälle, jonka keskellä lippumme niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan, teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää…
Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka … sillä on taas jokin kuje mielessään.
—Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian ylös, mutta se on sitä suurempi … mies se, joka sen ensiksi keksii— ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää ennen muita sen näkemään … katsokaa tarkkaan … ettekö näe?
—Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.
—Kuka se oli?—Mattilan Ville… Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se meidän vanha sinivalkoinen lippumme?
—On siinä!—Siinä se on!—Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä väkijoukosta.
—Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän sitä, kun vain tahtoo nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät ehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat meitä moittimaan.—Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät jo ovat nähneet?—Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman näe…
—Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa, sanoi totinen ääni.
Yleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää.
—Oikein sanottu, Pekka! »joka yli taivaan hulmuaa.» Niin se juuri tekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä lippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo kaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki?
—Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen.
—Näkyykö se sinne taammaksikin?
—Näkyy!—Näkyy!—Hyvästi näkyy!
—Näkyyhän se—iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin erottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin siniselle puolelle.
—»Eläköön valo ja valistus!» huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen yhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa pystyttämässä.
—Aivan oikein! »Eläköön valo ja valistus!» Niin siinä seisoo … jokainenhan sen näkee.—Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin toisellakin puolella, valkoisella pohjalla…
—»Eläköön isänmaa!»—kajahti taas uusi huuto.
—Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! »Eläköön valo ja valistus!» toisella puolella ja »Eläköön isänmaa!» toisella. Niinpä niin!—Mutta koska niin on, niin … eläköön siis valo ja valistus! … eläköön siis isänmaa! … eläköön Suomen lippu!
Ja puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja kohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon niin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut.
Ja samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet:
»Jos viiri meiltä riistettäis, sen henki rintahamme jäis!»
1899.
KANSA KAPINASSA.
Yht'äkkiä soi hälytyshuuto, lähti kapula maita mantereita kiertämään, kylästä kylään ja talosta taloon.
Isänmaa on vaarassa, vihollinen on käynyt rajan yli … rientäkää hätään kaikki … kiiruhtakaa puolustautumaan, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset! Ei ole aikaa viivytellä, ylös kaikki, jotka kynnelle kykenette, aseihin, rajalle vastuuseen, ennenkuin on myöhäistä, pian pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa on!
Ne, jotka jo olivat oppineet aseita käyttämään, tarttuivat niihin ja astuivat riveihin ja järjestetyin joukoin, tottuneiden päälliköiden johdolla, riensivät taistelua aloittamaan. Asetehtaat tekivät yötä päivää työtänsä, valmistivat uusia aseita ja vanhoja teroittivat ja lähettivät niitä paikkoihin, missä niitä puuttui.
Vakinaiset joukot olivat pian sotajalalla, varsinainen väki oli tuossa tuokiossa varustettu.
Eivät riitä tavalliset rauhanaikaiset joukot, nostoväkikin on otettava mukaan, joka mies on opetettava aseita käyttämään, ukot, pojat, naisetkin olkoot tarpeen tullessa valmiit! Sillä kysymys on kotien puolustamisesta, oman lieden linnoittamisesta.
Ja vapaaehtoisia vänrikeitä rientää kaukaisimpiin korven kyliinkin aseiden käyttöä opettamaan. Soitten poikki rämpivät, upottavia teitä astuvat, tähti lakissa, raskas asetaakka selässä.
Tuskin on sotataidon neuvoja kylään saapunut, kun kaikki kansa rientää ulos. Eivät nyt pakene korpiin, eivät nyt piile metsäpirtteihin, eivät kätke aarteitaan turpeen alle. Itse tulevat isät ja tuovat poikansa sotamiesten ottoon, kädestä pitäen äidit pienoisiaan taluttavat, ukot ovat yhtä innokkaita kuin nuorukaiset, ja vanhat vaimot, jotka eivät itse voi oppiin tulla, tahtovat nähdä, miten muita opetetaan. Ja kaikki otetaan vastaan, kaikki kelpaavat.
Harjoitus alkaa, ulos tunkee suuresta pirtistä opettajan ääni ja tahdin lyönti ja rekryyttien opetus. Aseet välkkyy, kädet heiluu, kauas kaikuu komento. Päivät siellä aherretaan, ja joka ei kiireiden kevättöiden aikana ehdi aamulla tulla, se saapuu iltasella ja viipyy myöhään yöhön.
Mutta vakoojat hiipivät metsiä myöten kylän peltojen taa ja väijyvät ja vaanivat ja kiiruhtavat kertomaan, että kapinan on tehnyt kansa.
Ja totta puhuvat, eivät erehdy.
Sillä kapinan on tehnyt kansa, noussut kuin yksi mies vihollistaan vastaan.
* * * * *
Mutta ketä vastaan on kapinan tehnyt tämä rauhan kansa, kuka on vihollinen, jota se on taas noussut päältään torjumaan?—Oma pimeys on vihollinen, omaa tiedottomuuttaan torjua tahtoo, omaa itseään vastaan varusteleikse!
Ketkä ensi riviin asettuivat, ketkä riensivät ennen muita taistelutantereelle?—Valon vakinaiset vartiomiehet!
Mitkä oli aseet? Mitkä oli asetehtaat?—Kynät oli keihäinä, sanat kuulina suhisivat, kirjat pommeina putosivat.
Mutta mihin harjoittaa vänrikki kylän väkeä pirtin seinien sisässä?— Lukemaan opettaa, numeroita neuvoo, tiedon alkeita antaa … rihvelit kivitauluista tulta iskevät, tavailun tahti kaikuu kesäiseen yöhön.
Mutta vakoojat hiipivät kylän peltojen takana ja uskovat, että heidän herraansa vastaan on kapinan tehnyt kansa.
1899.
LESKEN ROPO.
Kun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä, saapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe keppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko sen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat uteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän.
Kun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori ylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin, levolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari tuli sisään.
—Ettehän vain liene jo levolle ruvennut … olisi minulla ollut vähän asiaa … en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut…
—Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi istumaan.
—Kaikkihan ne Sokean-Marin … saatanhan minä toki tämän asian seisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen kuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta jaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä on valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä valkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla tutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia, koska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin … eikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää: pahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut otettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen … niin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin pirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa, ettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin kirjoihin keränneen … niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä vanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi minunkin mieleni kuunnella…
—Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa…
—Enhän minä ihan ilmaiseksikaan … mutta kun minulla on vähän vielä veisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka nuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne panisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En tuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan mukaan vielä passaisi…
Nuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun kotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin ja illoin vakituisena veisuumiehenä.
1899.
»SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!»
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Mutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.
—Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.
—Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija ovesta sisään.
—Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.
Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.
Mutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon.
—Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.
—Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.
Mutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa ovenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?
Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia.
—Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi, veitikka:
—Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan ovesta sisään.
—Puh! pani hän,—mutta ei tahtonut päre sammua.—Puh!—Puh!—ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.
—Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan sisään hiipivän.
—Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun hän huusi:
—Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat kauaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
—Puh, puh, puh!—puhalsi hän. Puh, puh, puh!—puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä päivälle eivät peikotkaan mitään mahda—ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltijat.
1899.
PAINAJAINEN.
Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki sanomalehdet Suomessa.
Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi, että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja yksitoikkoiseksi.
Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa. Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.
—Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän, tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen, sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu samassa.
Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi, mutta alkaa kohta taas uudelleen.
—Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää istualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele, vaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee, että se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla. Kiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa käärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita.
—Katsos noita kanaljoita!…
Mutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä—sitä voi näet unissaankin olla tietoinen siitä, että näkee unta—nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja heitäikse paljaalle lakanalle.
Vähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan,—alkaa tuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia, kutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla kun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään ja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon. Kahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että matrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista alimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu Päivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko painoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin voi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista kirjasista »Kirjasia kansalle» ja »Kyläläisten kirjasia» ja »Isänmaan puolesta» ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa laskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita maaseutulehtiä.
Hän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan. Nähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää hän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu painoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja sähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita painoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän astuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä kovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa.
Hän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään painokomitean puheenjohtaja.
—Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi.
—Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia liikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä syvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin.
—Mitkä sanomalehdet?
—Nämä, nämä, kaikki nämä!
—En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty ainoatakaan sanomalehteä.
—Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät tulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata kansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä niskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua…!
Mutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni jälkeensä.
Hän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa paitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla.
—Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy takaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua.
Tuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa ovea, ja jotakin heitetään huoneeseen.
—Kuka siellä?
—Erkko!
—Mitä sinä siellä?
—Tuon lämpöisiä!—ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä.
—Mutta sehän on kielletty ilmestymästä!
—Mutta se ilmestyy sittenkin!
—Ota pois ne!
Mutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi selälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa, toisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan:
—Hufvudstadsbladet—Uusi Suometar!—Hufvudstadsbladet—Uusi Suometar!
Hän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin hän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään.
—Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän.
—Annoitkos sinä meidän olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko kärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään.
Hän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea.
Tukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven säppiin.
Mutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa:
—Aftonposten fem penni!—Aftonposten fem penni!—ja niinkuin höyheniä sataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään, tupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä… Hän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen vinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen kasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain tasalle… Kaikki lehdet myllertävät sekaisin—pääkaupungin lehdet, maaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin … kaikki yhtyneinä yhteiseen hyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet tuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet—ja hän pakenee takaisin vuoteeseensa.
Ikkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä alkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta, pyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista, nietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn tasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita täynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on vinnillä… Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien kirjapainoksi.
Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on huone täynnä, lehtiä tulvillaan.
—Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän.
—Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin.
—Miksi en hävittänyt niitäkin?
Se on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa pian tukehtuneena sen alla.
Hän on kuollut.
Ei kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja kuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu.
Yht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin vapautetut linnut hänen huoneestaan.
Kun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat kaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja valkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja kantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella mustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen ympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista kuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet, palsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti painomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen, jota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta sanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun. Sanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi suljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden pyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja joiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan kotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä.
Haudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää vainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. »Ei ole koskaan nähty toista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa erehdyksensä—ja kuka kuolevainen ei erehtyisi!—oli ehkä se, että hän lakkautti kaikki lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme. Älköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot taas hänen kuoltuaan ovat entisellään», lopettaa hän puheensa, laskien haudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka paperinauhoihin on painettu sanat: »Murheell' ei siis saakaan viettää muistoasi—kiitollisilta painoasiamiehiltä».
Useita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun painoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: »Kiitos hyvästä vartiosta», toisessa: »Muistosi elää».
Kaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa.
Sanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan erityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on hajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä tukuttain.
Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan—ja herää.
1899.
LEHDET.
Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen.
Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.
Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan häiritsemättä.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut vihertävät vanhassa puvussaan.
Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.
Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole mitään mahtaneet.
Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin, eivät kuolleet.
1899.
UUSI JUHANNUS.
On taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla ja juhla kansan—luonnon kansan.
Kokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut virittää ja piireihin käydä.
Mutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä, jäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme.
Sillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima, joka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi lainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen sousimme juhannusyötä viettämään.
Kato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa.
Mutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä, eikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka eivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat, ja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy.
Maani luulin menettäneeni—ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin kadottaneeni—ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen—ja nyt vasta ne syttyivätkin.
Et tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati palaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena liekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa.
Uusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö, josta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt voimasi sen eteen uhrautumaan.
Kouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi entinen karkelokenttä.
Etkä kysy enää, mitä maaltasi saat, kysyt sitä, mitä voit hänelle antaa. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten sen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa ajattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita.
Uusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet.
Valon juhla oli juhannuksesi ennen—nyt on se juhla valistuksen!
Siksipä ei, vaikka kato uhkaa, halla vaanii ja pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa, ole mieleni musta, ei päiväni pilvessä eikä saa suru valtaansa sydäntäni.
23.6.99.