KIRJAILIJA.
Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.
Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa. Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä, muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet, nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät juomassa soodaa sen kioskineidin luona.
Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.
Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. — Miekkinen se oli kirjailijan nimi.
Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin, kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"
Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään, mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.
Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään, peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa, minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei itsemurhastakaan tullut mitään.
Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta. Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi. Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka. Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä… K. ei voi enään maalata minun kuvaani… rahan puute?… en ymmärrä."
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet."
"Kuivuneet???"
"Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä.
"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."
"Mitääh!"
"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.
Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.
Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa. Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut pois puhaltaa.
Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin. Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään pikkukaupungin neitiin.
Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse hienosti hymyilevänä sivu katsoen.
Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus, alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.
Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista, satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.
Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei enään nuku myöhään aamusilla.
TURHAA PELIÄ.
Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla. Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä oli hän kiihottunut… Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät, siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa. Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää — teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.
Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. — Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan, luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön. — Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia. Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin. Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan, sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata, moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän, sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas jonnekin, jotain epämääräistä kohden.
Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen, lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa, puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin, samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi, ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa. Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta, ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin. Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. — Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin. — Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen ovelle.
"Sisään!", huusi Viljami jyrisevällä äänellä.
— "Tarvitsetko sinä mitään?", sanoi Roosa hiljaisella äänellä.
"Minä en tarvitse sinua!"
"Mutta ainahan sinä ennen… Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?"
"Niin, ennen… ei nyt enään… Kuule, etkö sinä ymmärrä…"
"Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut…"
"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän, ymmärräthän nyt?"
"Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?"
"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia, ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!"
"Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä."
"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua."
"Minunko syyni?"
"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi kerralla… juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka."
"Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein sen."
"Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!"
"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi."
"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle… ymmärräthän, minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni, mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä tällä revolverilla kuulan otsaani!"
"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä taiteesi tähden vaan…"
"Vaan…?"
Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami ja Roosa toinen toisensa silmiin.
"Vaan hänen tähtensä!", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään.
"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa. Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!"
"Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen, opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä, sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua."
"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut… Etkö sinä ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun tielläni. —"
"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse osaakaan näytellä… en elämässäkään."
"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota sinulla ei ole koskaan ollut."
"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla… niin, maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän kulkee kuin hanhi."
"Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme."
"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot näytellä tuollaista sankarin osaa!"
"Entä sinä, hahhaa!"
"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta enkä senjälkeen kenellekään muulle."
"Oh, sitä minä en usko!"
"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina siten."
"Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi."
"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi."
"Oletko sinä varma?"
"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman lapsesi kanssa?"
"Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy erota!"
"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni jollet muuten, niin…"
"Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin."
"Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?"
"Luulen."
"Oletko sinä niin varma?"
"Olen."
"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani, jossa lapsesi lepää."
— "Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!"
— "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä, Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä ja me voimme vielä tulla onnellisiksi…"
Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta kuului Helvin vallaton huuto:
"Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan."
"Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän puhuen Roosalle.
"Kuuletko sinä?"
"Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?"
"Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä."
"Pane hänet koetukselle!"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä kohdakkoin olen äiti."
Viljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin.
"Sinä naispiru! Sinä uskallat!"
"Minä uskallan kaikki."
"Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!"
"Minä uskallan, jollet sinä…"
"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!"
Viereisestä huoneesta kuului taas: "ettekö te jo tule!"
Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja pyöräytti hänet etuhuoneeseen.
Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus, ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas, yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia, jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan, mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien, hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.
Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.
Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi, että Helvi huudahti:
"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa, hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan, vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut, hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä, väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui. Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.
Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa. Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona. Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua, sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos. Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista. Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä, Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä, hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen, raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.
Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:
"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari! Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla näyttämöllä."
— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä! Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.
"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami, perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä, niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa. Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"
Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin, pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin monena yksinäisenä: yönä.
Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki, kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi: kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa, jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan, toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen. Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja antautuisivat uusiin mielialoihin.
Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva, hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!
Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään! Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän temmelsi ja tanssi vedessä.
Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi ihmiseksi. Hän tunsi ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon. Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja kauniimmalta.
Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.
SORTUNUT ÄÄNI.
Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.
Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.
Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin. Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa.
Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.
Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän itse oli niinkuin sortunut.
Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.
VIINURI.
Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet, hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.
Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.
Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.
Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.
Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen… Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa… Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."
En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.
* * * * *
Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.
"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S… hahhaa, lysti herra vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias, hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni, ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä…"
"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät, niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P…le."
Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.
Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!"
Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan.
"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!"
Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun.
KAKSI HAUTAJAISTA.
I.
Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa nurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle. Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden puheen porina lakkasi.
Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.
Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska laski hevosten lukua ja puhui:
"Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät. Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan kuin omalle tädilleen ikään… Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta juomarahoikseen se Ulla vain…"
Siihen Linkreenska: "Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, mitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan… Ulla muka oli luvannut tistamentissaan, mene tiedä…"
Siihen Tirhoska: "Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis."
Linkreenska: "Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!"
Tirhoska huudahti äkkiä: "Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa päätään! Mitähän se pastori… mutta eihän se mitään huomaa…"
Linkreenska: "Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin herrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa kasarmissa."
Tirhoska ehätti: "Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa toissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut oli kivilattialle ja siihen nukkunut… Siitä se sitte oli saanut aivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan… leirillä niin… tietäähän sen… nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!"
Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puolianturoimassa!"
Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin…"
Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit… Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin."
Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää… miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!"
"Niin ja minunkin puolestani", sanoi Linkreenska.
Ja niin he erosivat.
Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.
Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.
Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia.
Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla… Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien… oli joskus käynyt iltakokouksissa… oli kolkuttanut ja pastori oli avannut… ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut…
Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.
Haudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen milloin kirjaansa ja lausui lopuksi:
"Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka on taivaallisessa kodissa!"
Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.
Tureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken peijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja tiuskasi:
"Topi, heitä sinäkin multaa!"
Mutta Topi ärhenteli: "perhanaakos sinä… en minä viitsi… kyllä se jo riittää!" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja retkahti ajurin rattaille.
"Anna huhkia!", huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.
II.
Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud… putzen, polieren… kära Fiia… vackra Dora… paha pappi, paha pappi, juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: "Vagabund, nicht pappa beissen!"
Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.
Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian "pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: "aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha guud!
Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.
Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: "kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe… auta, auta, minä kuolen!" Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan.
Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu", vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!"
Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.
Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä ne kellot sentähden niin valittivat!