Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.
Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:
"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta." Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!"
Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:
"Hvem är, som ej vär broder mins,
Fastän hans skugga mer ej fins?"
Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin vainajan?"
Palokunnan soittokunta soitti "Integer vitae."
Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään oikein hyvin tuntenut vainajata."
Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut… ja anteeksi, herra pastori… ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.
Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.
RAPPIOLLA.
Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.
Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni värähtelee:
"Kuules, rakas veli, saanko tulla?"
"Miten on laitasi?"
"Hullusti, rakas ystävä —. Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?"
Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron epämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan siniset.
"Hyvä, kun saan edes jossakin olla."
"Etkö ole siltatöissä?"
"Olin."
"Mikset ole enään?"
"Minä en viitsi olla heidän kanssansa."
"Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies."
"Niin, koitas näitä käsivarsia!"
"Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?"
"Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta."
Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:
"Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!"
Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.
"Saanko minä ottaa pari paperossia?"
"Ota, ota!"
"Saanko minä istua korituoliin?"
"Istu, istu!"
"Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?"
"Muistan."
"Minulla oli viulu mukanani."
"Muistan senkin."
"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin."
"Entä sitte?"
"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin…"
"Silloin?"
"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana lukukautena sain minä potkun koulusta."
"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari… osti katovuosina muka polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai… mutta sitä minä en usko."
"Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta ja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo itsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra."
"Niin, niin."
"Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?"
"Ei ole!"
"Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen alkoholisti."
"Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan."
"Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!"
Hänen äänessään oli taas itkua.
"Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta aamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini oli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän lupasit… katsos näitä kenkiä."
Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.
"Katsos housujen perustaa!"
Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.
"Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on juhannusaatto… jukukliut!"
Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.
"Sopiiko se takaa?"
"Sopii aivan erinomaisesti."
"Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty."
"Hiat ovat liian lyhyet."
Minä ojensin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.
Hän tarttui kuin leikillä käsivarteeni.
"Katsos, onhan sinullakin jänteitä."
"Hiukan vain kotitarpeiksi."
"Hä, kotitarpeiksi? Aijotko sinä käskeä minut ulos!"
"Enhän minä, ole kuin kotonasi."
Minä nojauduin kakluunia vasten.
"Ei minua enään voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?"
"Muistan."
"Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä rosvoamaan."
"Sinä lasket leikkiä!"
"Ah!"
Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet.
Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan, koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.
"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa… Minä olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!"
Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.
Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.
"Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen vuorokausi!"
"Minä menen", sanoi hän, "minä menen."
Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.
"Terve!"
"Terve!"
Korituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta.
* * * * *
Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.
KATUPEILIN KUVIA.
1.
Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli… miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?
Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:
"Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!"
Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä.
Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa.
Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.
2.
Hymni huoneelleni.
Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.
Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala. "Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.
* * * * *
Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.
Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!
Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei ole toveria!"
3.
Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kiitollisuutta.
4.
Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on Juorupeili.
5.
Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.
* * * * *
Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät…
Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.
* * * * *
Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauvas katujen hämärään…
6.
Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.
7.
Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana, pitkän heinänkorren.
Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä.
Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.
8.
En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.
Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.
* * * * *
— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"
* * * * *
Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.
9.
"Sokea ikkuna".
Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.
Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.
Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.
Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin tulee minun sinua sääli…
10.
Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.
Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.
Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.
Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.
11.
Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli tuntureilta Lapin?
Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen, hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.
Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.
Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.
Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.
12.
Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru suli ihanassa yksinäisyydessä.
Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!
Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.
13.
Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.
Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:
Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.
Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.