Katupeilin kuvia

KATUPEILIN KUVIA

Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLTÖ:

Runolaulaja.
Sillanlakaisijat.
Syytinkivaarin joulusahti.
Äiti ja poika.
Iloisia opinnoita.
Kirjailija.
Turhaa peliä.
Sortunut ääni.
Viinuri.
Kaksi hautajaista.
Rappiolla.
Katupeilin kuvia.

RUNOLAULAJA.

Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä, niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki, se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin. Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien. Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa, seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin, sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies, mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä piimäkuppi.

"Hän nukkuu."

"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa."

"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo."

Ukko käänteli hiukan kylkeään.

"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!"

Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.

"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?"

"Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta.

"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt, lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"

"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa, ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.

Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja puhui rykien:

"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen, vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin…"

"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista, ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"

"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!"

Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en tiiä!"

Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:

"Niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat, niin on kolkko miun kotini kuin on kolkko korven ranta, korvess' on miun kotini, kalliolla kartanoni, aholla asuntosijani."

Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. — Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta. Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja kaikua sielussani.

Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa, kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu ja elää.

Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.

Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään.

En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.

SILLANLAKAISIJAT.

Toisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään?

Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:

Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä kräkkäle siinä… vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet…? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä… pörriäinen… ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta… ettei vaan kuolisi… näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi… vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä… niin pääsisi tästä kahville kotiin…

Malakias: Ainahan se Mariaana… aina hoputtaa… mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa… koitanpahan sitä hiukan auttaa… vaivainen, kyttyräselkä… putosi onneton kehdosta… minkäs sille nyt mahtaa… täytyy joutua, muuten se toruu… sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua… Kovin se jo näyttää raihnaiselta… rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä… Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme määrinkin… no tuossa se jo on viimeinen läjä… pääsenhän kotiin… pistän piippuuni tupakkaa… huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

Malakias: Sanoitko sinä mitään?

Martaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas… Mennään kotiin!

Malakias: Niin, taitaa jo olla aika.

* * * * *

Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut… ehkä se vielä keittää kahvia… vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen… se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella… mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten… niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen… ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä… tämähän oli hullua… kukas sitä olisi uskonut… hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi…? Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita… Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan… Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan… olihan se kummallista… Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman… minkäs sille mahtaa!…"

Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari selkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!

SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.

Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle, sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen häyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä, ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli:

"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!"

Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:

"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut."

"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?"

"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi."

"Ime sinä Syyrakin…"

"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!"

"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön, hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske, siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään, hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi, riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.

"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"

Niin kehasi vaari.

"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi.

ÄITI JA POIKA

Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle, toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot. Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää
Tallinska!"

"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia."

"Hys!"

"Onko se kotona?"

"Se lukee."

"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"

"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo."

"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."

"Hys, puhukaa hiljemmin!"

"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala, kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja hellän pehmeä:

"Tule jo syömään!"

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä, kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri, hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä, hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän sentään hiukan niinkuin leikillä…

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa, mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa… kovin oli vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

— "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan kopelon… niinhän ne tutisevat, että… että oikein naurattaa…"

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti raukka!

Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:

— "Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen."

— "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen Tallinskan kanssa niin paljon… jaarritella… ja torilla voisitte olla minusta puhumatta… ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää." — Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.

* * * * *

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se voihkasi:

Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden 'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä… ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka… Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?"

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun, oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle, tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys, kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli sanonut rikkinäisellä äänellä:

"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani, en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Vihdoin hän nukahti.

* * * * *

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta, savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti, ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän lapset kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin… Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?… Niin ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti: "No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:

— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!

ILOISIA OPINNOITA.

Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen rustitilanomistajan ainoa poika.

Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!", sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään. Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita" vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin, että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia. Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies, tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan, työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen. Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa, joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla 'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies, sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon poikia! Luonteita me tarvitsemme."

Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät, vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua, missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.

Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa. Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun, ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin. Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa, kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja kurinpitolautakunnasta… Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.

Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä. Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan", voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia, ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa. Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä. Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen. Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.

Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran, hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys. Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista. Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän, että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" — "Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti, sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen, jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään, hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys, samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja, joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi säppiin.

Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä, miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi… en koskaan enään… ymmärräthän… kaikki miehet hairahtuvat joskus… kysy mieheltäsi… hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten… mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa…

Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas. Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä järjestyksenvalvojan seurassa…

Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti, kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen: "mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa niin karvastelee…"

Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen… "Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä ei ollut olo rauhallista… en voinut siellä lukea, rouvakin oli hiukan ikävä… minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä kurinpitolautakunnan kokoukseen…"

Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin, Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.