Kauhea Tarzan: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

KAUHEA TARZAN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan the Terrible") suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Kariston nuorisonkirjoja 61

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

    I. Oudoilla olosijoilla
   II. Kolme kuin yksi
  III. Taistelu kallionkupeella
   IV. Väijytys
    V. Ahdistettu neito
   VI. Gryfin satimessa
  VII. Ihmeellisellä kyydillä
 VIII. Valon kaupungissa
   IX. Hämmennyttävä vieras
    X. Kavallettu
   XI. Jumalan haastajat
  XII. Urhea muukalainen
 XIII. Temppelipapin hahmossa
  XIV. Leijonamies lähettinä
   XV. Valtataistelu alkaa
  XVI. Lu-donin juoni raukeaa
 XVII. Janen pako
XVIII. Pappien oveluutta
  XIX. Aavistamaton kohtaus
   XX. Menetetty rauha
  XXI. Tarzan löytää Janen
 XXII. Ja-don kerää joukkonsa
XXIII. Pan-satin kaksi kaappausta
  XIV. Tuomion hetki
   XV. Kotia kohti

ENSIMMÄINEN LUKU

Oudoilla olosijoilla

Hiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto keskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä häntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen lihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä täällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti. Vaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien kerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät ihmiskorvat olisivat eroittaneet.

Näköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan yhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean lihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni suoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin päätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin pystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa — se käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi musta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet jäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot ulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin olivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista ihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista edustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa jalkateristä.

Hetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen tämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä ollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet kuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset — niiden miehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa maailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa oleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan jälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli levittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn mustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen häntä.

Olennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta riippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö kannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti ruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta, joka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja sen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa näytti välkkyvän jalokiviä.

Lähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja että väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli todistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi kääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei suurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet paikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti nuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.

Tunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon kasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään melkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi taakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin oksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti määräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku tasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien ja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen valitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut kokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään toiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri silloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti avuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.

Kaksi kuukautta — kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten ja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta — oli kulunut siitä kun Apinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää, että hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä innokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto, sai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa; ainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella tarkoitettiin.

Hänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan luutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.

Lähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä oli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon useita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa kiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä edelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja soturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat väittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat karanneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan salomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni Tarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä urkkimiansa todisteiden katkelmia.

Hän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa koettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota enimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt alueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies käynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa. Täällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja lakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret olivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi yriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli — kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia vaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä tai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun suomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja, ei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä eläimiä.

Suoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän tajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat uhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja kestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien kärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle tienoolle, navalta navalle.

Riistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin olisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa etsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta ihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan riistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen apina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään. Niissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan kehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon muuttumattomuutta.

Esiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja mustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen. Se oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti hyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten torahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että Afrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti toisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja leijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset, joita, hän nyt toisinaan tapasi.

Tämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan eronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne olivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden pantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.

Kaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä, että etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan. Tarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen kuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane oli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien mahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli mahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli, mutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli selviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään aavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan laaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä vaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen kilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa hankkimisessa.

Tuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin korjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies kuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli runsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan tuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.

Useita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi johtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut olevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt. Metsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan avautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla hänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.

Se tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien ääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut eivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin ruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella näkyi mahtavia puita — suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle siimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies matkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen puun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä keveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.

Hän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun toiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta. Haarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa hetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten ulvahdukset kuuroille korville.

Viidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät apinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se kuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi harvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan sikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen jalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja toimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus yhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat siten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä kirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä selkeinä kaikkien aistien elähdykset.

Melkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi silmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään ensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota välttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja nyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta, tuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä tappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät hisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon loppukohtaukseen.

Samalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen ilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä oivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies oli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt omaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin perinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona hätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita hyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää edellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan, oikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa ennen oli maistanut kuningaspedon verta.

Harittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja sitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan villiin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten. Hänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen, kiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin avuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään kalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan sydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen veltostuminen lihansyöjän lähtöä.

Hypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa
Goroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.

Kamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio nopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun Tarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin, ei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.

Nuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio alkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui järjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä ilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen muodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen, vaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se kaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.

Olento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti kupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja pyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi hoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli pussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen tuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena apinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut ainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.

Vastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn puhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain kielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi. Nähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina Tarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean kämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä tervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän vastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä. Hänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa, joka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä taaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten kauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi tyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti vierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten notkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi lihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.

Miesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita kauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota peukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä tehostivat.

Hän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan satunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta. Kumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt ilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli, hännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat. Kultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti taitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta päätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa taituruutta vai aivan eri rodulta saatua.

Aterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta riipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä hymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat eivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja, jotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen mukavan paikan puusta yösijakseen.

Maata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan heräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän näki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti ympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä kohtaavasta näystä.

Puun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän oli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä ihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle hänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli häiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen milloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän epäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän, ikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja tukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis haipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden voimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa leijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton matelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun leijonan raadon.

Tarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin, uteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja kääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden varoitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän piti heti lähteä tiehensä.

Käsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui hänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia, apinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi miesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta yökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan kintereillään.

Kun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen ison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi kapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja perinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli apunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän läpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.

Tällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana saanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän ihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät olleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen kumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.

He olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani laskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat kaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi, että vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että sen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta se sai alkunsa.

Heittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku vedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti virkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään hän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen apinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin, kosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman häntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin Tarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen kummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.

Apinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että hän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi huomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen olennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.

Mies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään ymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta olkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen ongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui suvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa hän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja avasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun lihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka olivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä hampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä, huomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei maistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota tarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä seuduilla.

Aterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja erinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä Tarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä. Apinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle halulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon heidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi apinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei kuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.

He olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan huomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä, eikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä silmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen kumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.

TOINEN LUKU

Kolme kuin yksi

Samalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva kooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan kauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki kasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin ahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut apinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän tajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle saaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.

Tarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen voimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet tavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä yläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa olivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen nyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai Tarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa puristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa heiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa karvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan eteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa kun heittäytyi hänen rintansa päälle.

Tölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa tempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet kuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi jälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa hätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin enemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa joustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.

Rimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella, ensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa kumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta puserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta piankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän pakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua käytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin tehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että hän itse jäisi päällimmäiseksi.

Samassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana juovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen hahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.

Melkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan kissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja yritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen eleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan päättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana suojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja he nousivat seisaalle.

Tarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti, odottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen ihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan nuijansa.

Mahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi että häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin viidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan jälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja tunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut kuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli aavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.

Tarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen oikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he tulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan päästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen apinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa. Tarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa kissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen kimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella kerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean lavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli tölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa, kissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään ahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.

Näköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä tahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään pitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas totteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli harjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät, rotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän kissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen harittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri oikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen hyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton puolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen noustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan vasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni vain avuttomasti huitomaan ilmaa.

Samassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon sydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin lopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka olivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat katsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.

Tarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi karvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea ojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen tervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut liittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan tarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni saamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.

Lyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman miesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja istuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja samalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän yhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät toisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän kohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän toisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta kiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten Tarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli keskustelun aiheena.

Pian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt uudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin ja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse ja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle jotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen kuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille, että he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään seuralaisekseen.

Kun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla, suostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt läpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti luopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei pitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan korkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit asujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki vilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.

Kolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka avautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen vuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja muodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui toistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille edistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.

Luola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia olentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien nuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu ja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia hieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista muutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat jurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella mielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät niistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä lisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin muistiinpanoihin.

Tarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta selitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta hotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden omituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin karvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli ilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin kieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi aavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti oli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä enemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän puheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän tehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen kasvi- ja eläinkunnankin muotojen.

Opettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den — karvaton valkoihoinen — tointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi heijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen. Myöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille hartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä jompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä hänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin — opetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen ajatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.

Tarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan ei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon johtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista naista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he olivat konsaan kuulleet.

"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi", sanoi Ta-den. "Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa kahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua maahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein voittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin olisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä joudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu, korpiseudulle loitos kaupungeista."

— A-lur, Valon kaupunki, — mietti Tarzan kääntäen sanan omalle kielelleen. "Ja missä on A-lur?" hän kysyi. "Onko se sinun kaupunkisi, Ta-den, ja Om-atin?"

"Se on minun", vastasi karvaton, "mutta ei Om-atin. Waz-doneilla ei ole mitään kaupunkeja — he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa — eikö niin, musta mies?" hän lopetti kääntyen vieressään kyyhöttävään jättiläiseen.

"Niin", vastasi Om-at, "me waz-donit olemme vapaita — vain ho-donit rakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies."

Tarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen — ho-donin ja waz-donin — välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään, että molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa — toinen oli valkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi kuuluvansa ylemmälle tasolle.

"Missä on A-lur?" kysyi Tarzan uudestaan. "Oletko palaamassa sinne?"

"Se on vuorten takana", vastasi Ta-den. "En palaa sinne — vielä. En ennen kuin Ko-tania ei enää ole."

"Ko-tania?" kysyi Tarzan.

"Ko-tan on kuningas", selitti miesapina. "Hän hallitsee tätä maata. Minä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin siellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja minä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois taistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet suorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten tuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä en saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden verosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut mielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin enemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.

"— Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin päällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten hänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin hymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen lihaksissa eikä silmien valossa — se merkitsee teeskentelyä ja petollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin sopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut O-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin pojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että hänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan hyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä, jotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla kuninkaana.

"— Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa kunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas kumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle — joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy tulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.

"— O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut määräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen. Sanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan tarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja jumalten loukkaamista — se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei tarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a ja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta, povessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta ainiaaksi.

"— Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen kerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan onnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli, pujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle pääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien olosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata vaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa kalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni tapaamassa."

"Mutta vaara on liian suuri?" kysyi Tarzan.

"Se on suuri, mutta ei liian suuri", vastasi Ta-den. "Minä menen."

"Ja minä mukanasi, jos saan", sanoi apinamies, "sillä minun täytyy nähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta kumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän mahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?"

"Miksikä ei", tuumi karvainen. "Heimoni luolat ovat kallioloukoissa A-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut, tekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin vielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä lähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua päällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin. Mutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä."

"Me matkaamme siis kolmisin", sanoi Tarzan.

"Ja taistelemme yhdessä", lisäsi Ta-den; "kolme kuin yksi", ja puhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.

"Kolme kuin yksi", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien
Ta-denin asentoa. "Sanottu."

"Kolme kuin yksi!" huusi Apinain Tarzan. "Kuolemaan asti!" ja hänen teräksensä välähti päivänpaisteessa.

"Lähtekäämme siis", virkkoi Om-at; "puukkoni on kuivillaan ja vikisee
Es-satin verta."

Latu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut ladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai linnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin, joita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein, alemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli sellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä, että kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön yläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden niljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa paljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo kolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle. Huimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan heidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan kaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin seistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi katsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.

"Te kelpaatte kumpikin", hän sanoi. "Te olette soveliaita kumppaneita waz-don Om-atille."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Tarzan.

"Toin teidät tätä kautta", vastasi musta, "saadakseni varmuuden, puuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne Es-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me olemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota häpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut meille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat — muiden luut valkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa."

Ta-den nauroi. "En haluaisi pistäytyä tänne päin usein", virkkoi hän.

"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole", vastasi Om-at; "mutta se on lyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin saa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!" ja hän kapusi edelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes heidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö — huimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä laakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa sen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson marmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta rakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä rakennusryhmiä — yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan kiinni — mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti sommiteltuja.

Reunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät rotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen keskusjärveen.

"Jad Pale ui jad ben Otho", jupisi Tarzan miesapinan kielellä; "Suuren Jumalan laakso — onpa se kaunis."

"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien pa-lul-donien valtias", sanoi Ta-den.

"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa", huudahti Om-at, "joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi."

Ta-den hymyili kohauttaen olkapäitään. "Älkäämme sinä ja minä käykö kiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet saamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi", lausui hän Om-atille; "mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit elävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden hallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä vihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen taisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien laita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan ho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee sotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä riittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin puolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita peltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin kaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin puolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me saamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin waz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän kuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas."

"Kenties olet oikeassa", myönsi Om-at. "Mutta se johtuu naapuriemme tyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja tahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu tunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän naisemme kauneimmat."

Ta-den irvisti. "Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä, Om-at", sanoi hän, "ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen tuki."

"Heittäkää jo!" huudahti Tarzan; "sellaiset keskustelut usein johtavat riitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni opiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita koskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen hintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen Pal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa jumalaa?"

"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme", huudahti Om-at hieman karvaasti ja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.

"Eriämme!" melkein ärjäisi Ta-den, "ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi ryhtyä järjettömään —"

"Seis!" huusi Tarzan. "Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää.
Älkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista."

"Viisaampaa", vahvisti Om-at; "mutta voinhan sinulle huomauttaa, että yhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä."

"Se on herjausta!" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän,
"Jad-ben-Otholla ei ole häntää."

"Vaiti!" karjaisi Om-at hypähtäen eteenpäin, mutta Tarzan ehättäysi väliin.

"Riittää!" äännähti hän. "Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme, jotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet käsittänemmekin."

"Olet oikeassa, hännätön", sanoi Ta-den. "No, Om-at, pitäkäämme huolta ystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho on kyllin voimakas huolehtimaan itsestään."

"Hyvä on!" myöntyi Om-at; "mutta —"

"Ei mitään muttia, Om-at", muistutti Tarzan.

Villainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. "Lähdemmekö taivaltamaan alas laaksoa kohti?" hän kysyi. "Alapuolellamme on asumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin nähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla alhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka olisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien kynsissä. Miten menettelemme?"

"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista", kehoitta Ta-den, "Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä kolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen kaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa isäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina tervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen on keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen — kuunnelkaa, tulkaa liki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen kuultaviinsa"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den, Pitkäpuu, Ja-donin — Leijonamiehen — poika, selitti uskaliaan suunnitelmansa.

Ja samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka olento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi okakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa tutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.

KOLMAS LUKU

Taistelu kallionkupeella

Yö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle länteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden valkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat varjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo asusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa olevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät edellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.

Se oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän tähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta mitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta karvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka lukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon alhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten hän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla. Lapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen olento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä tavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli isketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät ulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen pitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne tahtoi — jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti luolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.

Nämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina kahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä kuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan; tämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli kolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai useampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin puolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät valoa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään kalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko kallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä aukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli seinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään syöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista saattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet alas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.

Tässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään häiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin kallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa rotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.

Hän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten ulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville vesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui kuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun taljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon. Takaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän hiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli kaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt ja otti vasempaan käteensä.

Toisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja kolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo tunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan. Pihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli samasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan kun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli osana.

Yhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan vahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori naispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta hammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja toisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää karvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen kelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen vieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset rintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät kaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja kauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan kieltäminen.

Päällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä kiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän harppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä kuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa, sovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan molemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen luoksensa.

"Mitä tahdot?" kuiskasi toinen, vaikka kyllä tiesi.

"Pan-at-li", sanoi Es-sat, "päällikkösi on tullut noutamaan sinua."

"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan
Kor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta."

Es-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen hymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. "Minä lähden, Pan-at-li", sanoi hän; "mutta sinä lähdet mukaani. — Es-satin, päällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule."

"En ikinä!" huusi Pan-at-li. "Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin johonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten murhaajaan."

Päällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. "Naarasjato!" ärähti hän. "Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä tahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen vähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten muserretuksi niinkuin pirstaan tämän", ja hän otti pöydältä kivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. "Sinä olisit saanut olla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa; mutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta suoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se niille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta."

Hän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden kosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla rintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen permannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen tilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi palaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili kiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin hankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille hartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui selkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti silmällä.

Ulomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan oviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän kietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten kantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei ollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita kallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle nappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin verran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä reikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain varpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden kumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien vastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen näistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa jälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä. Kohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin reikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen hännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin uusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.

Kallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa paljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi jyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli heimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa ylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja kuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin yhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös, että kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.

Laelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka leikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan takana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen isänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli mahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän ei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio Kor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos kykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen oleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset luolat mahdottomiksi asua.

Pan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt päätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota. Toisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät rotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän tunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä pimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen yläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa näkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli etäältä kuulevansa uros-gryfin mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin suunnalta. Häntä värisytti.

Sitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi häntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa likemmäksi. Hän ei liikkunut — tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä, näköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää tulitäplää.

Pan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi kauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan tiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli kovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet äärimmäisilleen — ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä liialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.

Mutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista ja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li oli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat kajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja hänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.

Pan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut olla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen hänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla vaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen seuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain muutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin kaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun reunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.

Kor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia kohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison puun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.

"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle", kuiskasi Om-at. "Sitten etsin esi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää aikaa. Odottakaa täällä — tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme yhdessä Ta-denin väen luo."

Hän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan ylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion pintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa luolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän kuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui. Tässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin höllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi Pan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.

"Miten hän saa sen tehdyksi?" kysyi Tarzan. "En näe kohtisuorassa pinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä helpoimmin."

Ta-den selitti nappulajärjestelmän. "Sinäkin voisit nousta keveästi", hän sanoi, "vaikka hännästä on suurta apua."

He tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan; tähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja sitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan aukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän pintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja Ta-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän ensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan yläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia jotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin kallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja veti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan toisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi saavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä nämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi hänellä oli etua hännästään.

Apinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä terhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas ja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon hiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset samassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.

Hälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja pysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.

Päästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella permannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.

Kaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti. Tarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla hänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri vasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli autiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti oli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja joutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin. Siinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen, hän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet lähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen liikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja kumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan uhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin yläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä päämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun se suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin tarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla heittäytyessä taaksepäin.

Kamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella olevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin nytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka ilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut tuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen painon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä, irroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin kallisarvoista asetta.

Usean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat waz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai kauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja ajatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän oikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla kumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän olisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle, kuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin ruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot käännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän haasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi raskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys, ettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin, joista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.

Noiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion juurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. "Jad-guru-don! Jad-guru-don!" kirkuivat he, ja sitten: "Tappakaa hänet! Tappakaa hänet!"

Ja nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. "Jad-guru-don!" kertasi jälkimmäinen hymyillen: "Kauhea mies — Kauhea Tarzan! He voivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua."

"He eivät sur— mitä nyt?" Tarzanin ajatus "heidän" tekemisistään keskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn sulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli Om-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat törröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli sileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti kumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi että toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden ruhjaisun.

Noudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti Tarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin mörähtävä epäys. "Takaisin!" käski hän. "Tämä taistelu on minun yksin."

Apinamies ymmärsi ja astui syrjään.

"Se on gund-bar", selitti Ta-den, "päällikkötaistelu. Tuon miehen täytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin Om-atista saattaa tulla päällikkö."

Tarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki — urosapina Kertshakin heimon laki — alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain sivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun tikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen ulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli. Tarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen. "Takaisin!" huusi ho-don tulijalle. "Se on gund-bar." Mies tähysti tutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas heimolaisiaan kohti. "Takaisin!" huusi hän; "se on gund-bar Es-satin ja Om-atin kesken." Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania. "Keitä te olette?" kysyi hän.