"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää, minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"
"On siis sellaistakin puhuttu?" tutkisteli Tarzan.
"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan", tunnusti
O-lo-a.
"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan, niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.
Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen kajoamisesta."
"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan.
"Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"
Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden kerron sinulle kaikki mitä tiedän."
"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa. Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."
Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule, Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi", ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.
Prinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.
"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät, huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin pyhää aluetta vartioitiin.
Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.
Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta, mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.
Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite. Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.
"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.
Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi. "Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän, "ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."
Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn, jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho", sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani käytettävissäsi."
YHDESTOISTA LUKU
Jumalan haastajat
Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden ja ylellisyyden tunnun.
Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä. Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.
"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?" tiedusti hän.
Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."
Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta. Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.
"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä merkitsee?"
"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen määräyksen välittäjä enkä antaja."
Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon kaikesta vastuusta.
"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin; kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle — ja se vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.
Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."
Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen huvittavuuden.
Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei ollut tilaakaan kolmelle.
"Mutta kuka", kysyi Tarzan, "on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?"
"Lu-don on syyttäjäsi", selitti Ko-tan.
"Ja Lu-don on tuomarisi", huusi ylipappi.
"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.
Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös lopullinen."
Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon kysymyksiin."
"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.
"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."
"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."
Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta. Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.
— Tässä on mies, — ajatteli Tarzan, — joka tietäen uskonnostaan enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon paikkansapitämättömyyden.
Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.
Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia. "Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."
Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don johti heidät isoimmalle alttaripihalle.
Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania samanlaiselle paikalle oikealle.
Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.
Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo iltaisin.
"— Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.
Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta", käski Lu-don, osoittaen Tarzania.
"Olen nähnyt hänet ennen", sanoi waz-don. "Minä olen Kor-ul-lulin heimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin, muutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla. Vihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät Tarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen miehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan hänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan vaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan nuijaniskun päähänsä.
"— Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan katkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan rotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle."
"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!" huudahti Ja-don, joka jo aikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.
"Tämä on vain askel totuutta kohti", tokaisi Lu-don. "Kenties Ko-tanin suvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä painavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran tarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista jumalanherjaajaa vastaan."
Ja-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat pidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. "Sinä olet Jad-ben-Othon temppelissä, Ja-don", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi niellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran vihan ylipappia kohtaan.
Ja nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. "Mitä tyttäreni tietää tästä asiasta?" hän kysyi. "Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti todistamaan?"
"En", vastasi Lu-don, "en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä muuan, joka todistaa hänen edestään." Hän viittasi eräälle alipapille. "Tuo prinsessan orjatar tänne", käski hän.
Pappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta, astahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.
"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan orjattaren kanssa", selitti pappi, "kun läheisestä lehvistöstä äkkiä ilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet nähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien hänet puhutteli olentoa nimeltä — Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama nimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole Kor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa kor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki. Vielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen tuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet Kor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus, jota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, — kuinka heitä molempia rotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne toisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen vangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo."
"Eikö ole selvää nyt", huudahti Lu-don, "että tämä olento ei ole jumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?" sanoi hän melkein kirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.
Tyttö peräytyi pelästyneenä. "Vastaa minulle, orja!" huusi ylipappi.
"Hän näkyi olevan enemmän kuin kuolevainen", vastasi Pan-at-li vältellen.
"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!" tiukkasi Lu-don.
"Ei", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen
Tarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.
"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika", huusi Ja-don. "Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen jumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et ole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?"
"Riittää!" keskeytti Lu-don. "Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja minä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet kuolemaan." Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti valmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. "Ja jos olen väärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun seisoessani tässä teidän kaikkien edessä."
Järven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi siinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka nyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta kohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa murhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja orjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.
Tarzan katkaisi äänettömyyden. "Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don", härnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua; "hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi nähden."
"Todistaa, herjaaja! Miten voit sen todistaa?"
"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi", vastasi Tarzan, "sinä olet omaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen tavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis Jad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä kuluttava tulensa minun omaan poveeni."
Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat, että Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän pettäjän tuhoutumisen.
"Sinä et uskalla", ilkkui Tarzan "koska tiedät, että minua ei isketä kuoliaaksi ennen sinua."
"Sinä valehtelet", huudahti Lu-don, "ja minä tekisin sen, jollen olisi saanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle toisenlaisen kohtalon."
Moni ihaileva ja kunnioittava "ah!" kuului kuorossa pappien ryhmästä. Ko-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä. Salaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut oli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei rohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.
Eikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies pohjoisesta. "Ehdotus oli paikallaan", huudahti hän. "Manaa Jad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit vakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään."
"Jo riittää", ärähti Lu-don. "Milloin on Ja-donista tehty ylipappi? Tarttukaa vankiin", huusi hän papeille ja sotureille, "ja huomenna hän kuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla."
Sotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin käskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit sensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä harpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.
Peli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät enää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin rakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän kohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon, jonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.
Alttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa ylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä nyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa soturia ja pappia.
Se julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi herjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen. Mutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka sieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja selkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet korkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina käymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa astui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.
Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen tapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen epävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä tuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla paiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo kaksi liikettä olisivat olleet vain yksi — niin vikkelästi hän toimi —, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni temppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi katsomaan alhaalla seisovia.
"Kuka rohkenee uskoa", huusi hän, "että Jad-ben-Otho hylkäisi poikansa?" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle puolelle.
Aitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän vastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen onnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli Ja-don, ja se toinen oli Pan-at-li.
Lu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet temppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain muutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti kompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin kauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut apinamiehen pakoa. "Tarttukaa häneen", huusi hän, "ottakaa herjaaja kiinni", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja hämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen peittää kämmenellään suunsa.
Papit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen takaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai ylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi Lu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen välttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen apureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli kadonnut.
Heti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät temppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin seinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia vakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen väitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista miestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin nolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.
KAHDESTOISTA LUKU
Urhea muukalainen
Ja sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta apinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan vuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen enfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa kohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään, keikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen valppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta hänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja silmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi polku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa kohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi rotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri kun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen suoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.
He pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Muukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka alastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö. Miehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko; jälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen olkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään riippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä, Kor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena, mutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon hänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja apinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.
Viimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen kämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva navalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä rystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.
Otaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi olla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan tämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan polkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen, että hän ei ymmärtänyt.
Merkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä, jotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta vuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi Tarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän apinamiestä ystävänä tai vihollisena.
Muukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset isotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia muita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa siitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi, osoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt, jos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli lähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on ho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi kiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä muukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin pääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän jälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä he astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.
Niitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä vanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä ja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa vähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä tasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli metallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin rauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla litteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan näyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden yhdistämiseksi.
Ensin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti jousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan karvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä heränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin kerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi kysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän, vaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät yrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli joutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.
Nyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne Ta-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että hänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea Tarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen seuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön, luolan eteiskomerossa.
Viimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän puolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa matkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä ystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta, että hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana — heimon, joka ennen Ta-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista keskuudessaan.
Vihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa miehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö; mahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut ainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan komean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä välin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. "Ja minä luulen, Om-at", jatkoi ho-don, "että hän etsii Kauheata Tarzania."
Tämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen korviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. "Tarzan", huudahti hän, "Apinain Tarzan!" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille, että juuri häntä hän etsi.
He käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin vastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti muukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli iskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.
Viimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä rinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.
"Hän on Tarzan-jad-gurun ystävä", huudahti Ta-den.
"Joko ystävä tai suuri valehtelija", vastasi Om-at.
"Tarzan", huudahti muukalainen, "tunnetteko te hänet? Elääkö hän? Ah, kunpa osaisin puhua teidän kieltänne!" Ja turvautuen taaskin merkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui nimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon, takaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti kysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti "häh", jota yleismaailmallista tiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti Om-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että vaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen olinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää muukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.
Hän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee "muukalaista", ja osoitti aurinkoa ja sanoi as. Tämän hän kertasi useasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita hän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa adenen, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti "viittä." Jälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa itäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat as adenen. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon siirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi päivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui Tarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja keskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että Tarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin ylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä päässytkään.
Tähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen sen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia nappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata Tarzania.
"Lähtekäämme hänen kanssaan", virkkoi Om-at; "emmehän ole vielä rangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta."
"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti", kehoitti Ta-den, "jotta ehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken kor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota niin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä saamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon."
"Suuri on ho-donien viisaus", vastasi Om-at. "Olkoon niinkuin sanot, ja otettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan mitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin reunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli."
Ta-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia Kor-ul-lulin sotureita — että saisivat kiittää onneaan, jos vangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat tappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että Om-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen tilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.
Ei ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada hänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö oli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että seikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli hyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä menestyminen oli tärkeintä kaikesta.
Hän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan osastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he lähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin kiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä asteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin uudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta liian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.
Harjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne saavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka pelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he ottivat vangiksi, mikä — omituista kyllä — vain lisäsi olennon pelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon mahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.
"Vie hänet Kor-ul-jaan", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, "ja pidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle tehtäkö mitään pahaa."
Niin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue hiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille sikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi — valtavan ottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin luolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa alaspäin jollekin retkelle menossa.
Kuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon kummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina turvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla jokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa piirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä rauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.
Huuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta, ja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili ilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat moneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi vihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli auringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät tantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.
Temmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho ystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä silmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit kor-ul-jalaisista, jotka vain "vaatetusta" lukuunottamatta olivat samanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli huomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä pantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.
Kellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. — Hän taistelee hurjasti kuin jato, — tuumi päällikkö. — Voimakas tosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat lähtöisin; — ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen hyökkääjään.
Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. — Ja aina kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt, vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana, pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä, kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.
Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat muukalaisen — väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan haavoittumattoman paholaisen — reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja ottivat heidät vangiksi.
Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he kertoivat saman tarinan — että olivat pidättäneet Tarzanin viisi päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan. Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana — se aseeton mies, jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.
Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."
"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me tapamme sinut."
"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni muassani."
"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he saavat vapautensa."
"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata heimonne luo."
"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.
"— Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.
"— Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin kylässä — hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa meidät, ja niin tehtiinkin.
"— Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi joukostamme on elossa. Olen puhunut."
"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?" kysyi Om-at.
"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle, että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun kuulteni. — Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"
Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."
"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään A-lurin kaupunkiin päin.
"Tuolla on Tarzan-jad-guru", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.
KOLMASTOISTA LUKU
Temppelipapin hahmossa
Kun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei hänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi varmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän tässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota häntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut hänelle selvillä.
Oli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä turvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää pensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava viidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi, piileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi ilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä, siinä oli varsin vakava pulma.
— Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, — jupisi hän itsekseen, — mutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan pätevämpi.
Luottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän varmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja temppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä saatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen tarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua ylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti karanneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.
Niinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi jokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas sellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin kammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli kiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja mutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan täsmälleen ja epäröimättä.
Hänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä, koska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle pihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi; mutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä alipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen, jota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.
Tarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla, että hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis tarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin pappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin tehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.
Ruumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten päähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen alati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten pettämiseksi.
Suojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos olisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen huolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista. Senjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä. Vähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli kaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja hännän.
Nopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi sen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän taakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin kykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti Jad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä tarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.
Hän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät hännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton laahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.
Astellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi vihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen. Hätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo kuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne vilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti liikuskeli palatsin lähettyvillä.
Näin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn puutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä osaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi helpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä, että oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli hän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan pensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti piiloutua.
Ryömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti odottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä välin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan ulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen läheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.
Istuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä katsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään, havaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen läsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien paljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun hiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan myöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien rajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a yksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään — surullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä kyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen puutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät kulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa kohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.
"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", sanoi toinen tulijoista, "muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni vastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut hänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja kaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan Kiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna tavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli päässyt vartijain ohitse."
"Hän ei ole täällä", vastasi O-lo-a. "Minä olen oleskellut puutarhassa jonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni. Mutta etsikää, jos haluttaa."
"Ei", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, "se ei ole tarpeellista, koska hän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain ummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin täytynyt hänet nähdä."
"Minkä papin?" kysyi O-lo-a.
"Joku pappi meni vartijain ohitse juuri ennen meitä", selitti mies.
"Minä en häntä nähnyt", sanoi O-lo-a.
"Epäilemättä hän meni ulos toisesta veräjästä", huomautti toinen pappi.
"Epäilemättä", myönsi O-lo-a, "mutta onpa kummallista, etten häntä nähnyt." Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.
— Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, — tuumi Tarzan, joka piti Butoa toisinaan perin typeränä elukkana. — Helppoa pitäisi olla tuommoisten eksyttäminen!
Papit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli juoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein läähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli näännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.
"Pan-at-li", huudahti O-lo-a, "mitä on tapahtunut? Näytät säikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!"
"Voi, Pal-ul-donin prinsessa", huohotti Pan-at-li, "ne tahtoivat tappaa hänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka väitti olevansa Dor-ul-Otho!"
"Mutta hän pääsi karkuun", sanoi O-lo-a. "Sinähän olit siellä. Kerro!"
"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he hyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin kasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua kohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin reunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta, oi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi."
"Ja miksi sinä sitä rukoilet?" kysyi O-lo-a. "Eikö moinen hirveä herjaaja ole ansainnut kuolemaa?"
"Ah, sinä et tunne häntä!" vastasi Pan-at-li.
"Entä tunnetko sinä?" tokasi O-lo-a. "Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi ja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista rankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle kerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!"
Pan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö hänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen? "Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen", sanoi hän.
"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta", tiukkasi
O-lo-a.
"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea", sanoi Pan-at-li, "ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä, kuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna tuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi Jad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat kuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle pahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli hän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan, joka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos ho-donit eivät olisi minua vanginneet."
"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella", virkkoi O-lo-a uneksivasti, "eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja jalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli jotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa."
"Ja", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle, joka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan kunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä; "ja", sanoi hän, "eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen olinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen sellaisia asioita tietää?"
"Ehkä hän oli nähnyt Ta-denin", huomautti O-lo-a.
"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?" väisti Pan-at-li. "Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole jumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän seurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja kahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan, johon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä tietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä maahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon miehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja suojelijakseen paitsi hänet?"
"Ehkä Lu-don on erehtynyt — ehkä hän on sittenkin jumala", sanoi
O-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.
"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!" huudahti Pan-at-li. "Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon, saattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi, prinsessa."
"Ah, kunpa hän sen voisi!" huoahti O-lo-a. "Mutta voi! se on myöhäistä!
Sillä huomenna minut annetaan Bu-lotille."
"Hänellekö, joka eilen saapui asuntoosi isäsi kanssa?" kysyi Pan-at-li.
"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa", huudahti prinsessa inhoten. "Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä taistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan, eikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li, poimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä siroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani muiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en tietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua, Pan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen on minulle rakkainta hommaa, — ne olivat Ta-denin mielikukkia."
Naiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta kukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei heidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin. Huudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä kukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin lymypaikan ympärillä.
"Oi, katsohan, Pan-at-li!", sanoi O-lo-a äkkiä, "tuolla on niiden kaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa kukkaa… Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen, että kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea." Ja prinsessa pujottausi pensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan apinamiehen pään yläpuolella.
Niin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei ehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että kohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois ennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta kukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi tyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.
Tukahtuneesti kirahtaen tyttö peräytyi, ja apinamies nousi katsoen häneen.
"Älä pelkää, prinsessa", rauhoitti hän; "Ta-denin ystävä sinua tervehtii", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi Pan-at-li haltioituneena. "Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!"
"Ja nyt kun olette minut löytäneet", kysyi Tarzan, "luovutatteko minut ylipappi Lu-donille?"
Pan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. "Prinsessa, prinsessa", rukoili hän, "älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!"
"Mutta jos isäni, Ko-tan", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, "saisi kuulla petollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin prinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin Jad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat minut tuhoon."
"Mutta he eivät saa koskaan tietää", huudahti Pan-at-li, "että olet hänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on todistajani, että minä en sinua koskaan petä."
"Oi sano minulle, muukalainen", pyysi O-lo-a, "oletko todella jumala?"
"Dor-ul-Otho, ei enemmän", vastasi Tarzan rehellisesti.
"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?" kysyi prinsessa.
"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin", vastasi Tarzan, "eivät he ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi ruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata."
"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?" kysyi prinsessa ilmeisen hajanaisesti.
"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan", vastasi apinamies.
"Kuun ajan olin alati hänen seurassaan."
"Ja…" jatkoi neitonen epäröiden, "ra…" — hän loi silmänsä maahan, ja hänen poskensa karahtivat punaisiksi — "rakastaako hän minua yhä?"
Nyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. "Rakastaa", sanoi hän "Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona voi vaatia hänet omakseen."
"Mutta huomenna minut annetaan Bu-lotille", selitti tyttö murheellisesti.
"Pysyköön se päivä aina huomisena", vastasi Tarzan, "sillä huominen päivä ei koskaan saavu."
"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät täytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan saa omakseni."
"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua", virkkoi apinamies. "Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?"
"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!" huudahti O-lo-a. "Ja minä tiedän, että sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka rohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin."
"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan", sanoi Tarzan. "Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi teitä ja kävisi epäluuloiseksi."
"Me menemme", vastasi O-lo-a, "mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan ruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho oli mielissään siitä, mitä olen tehnyt." Hän kääntyi ja käveli pois Pan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.
Hämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan kahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut tiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an kanssa.
"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä tiedät O-lo-an mainitsemista huhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä muukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla, jonka olet täällä ollut?"
"Kyllä", vastasi Pan-at-li, "minä olen kuullut toisten orjatarten puhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei uskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan kätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja Ko-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu tohtivan häntä ottaa."
"Tiedätkö, mihin hän on temppelissä kätketty?" kysyi Tarzan.
"En", sanoi Pan-at-li. "Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko tämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen kuullut muiden puhuvan."
"Puhuivatko ne ainoastaan yhdestä?" kysyi Tarzan.
"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa, mutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut."
Tarzan nyökkäsi. "Kiitos, Pan-at-li", sanoi hän. "Olet ehkä auttanut minua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa."
"Toivon, että olen auttanut sinua", sanoi tyttö kääntyessään pois palatsia kohti.
"Sitä minäkin toivon", huudahti Tarzan pontevasti hänen jälkeensä.