NELJÄSTOISTA LUKU
Leijonamies lähettinä
Kun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla surmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää olisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään illalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja niinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja pudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.
Välttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle palatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä, jolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi sellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti sieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi- ja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma päämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän hyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.
Käyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä kasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen koristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt Lu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli unohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui merkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella rakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että Lu-don valehteli.
Ja nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli kolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista. Siinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna kovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli oviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut kyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien käpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella, nekin ristikolla varustettuina.
Nähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja tunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu taitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se oli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut aiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä sisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi ymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät paljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän ei ollut muuta odottanutkaan.
Jolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne kyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei ilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen ympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin ikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän pysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja äänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä mitään pelkoa.
Hän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät kaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti louhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia ulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat rakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää ei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.
Mutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän laski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että toisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita, vaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen kerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon kautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin valtaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja jos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei niissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin huoneen lattialta.
Oli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen leveät hartiat mahtuisivat sisälle?
Hän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän verhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla tuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä toistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla hänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen. Niin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä huuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela eläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.
Ja nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta — Lu-donin vaativan äänen, sen hän olisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa sointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä toivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.
Hän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä varkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden ainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se survaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen sisäpuolelle.
Samassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta, riuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen pystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi olevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi ääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen kuulunut. "Jane, Jane", huusi hän, "missä olet?" Mutta vastauksena oli vain äänettömyys.
Hän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen manalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen tuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi siitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän oli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia pyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän vain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä pitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi virunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana. Mutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.
Hän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä mitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi alaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi paiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin silattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului Lu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho."
Apinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan hänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän näki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.
Alussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka kantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän oli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta kivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.
Se tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen hengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen huomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä, mutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä holvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.
Tietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina luolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka tiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei uskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin menettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa tilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet uhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset. Silloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä säännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja hän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin ihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan vangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä, eikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan tuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän kaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten — ja sen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo selvästi itse kokenut.
Välttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen, että löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen antautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, — kun ottelun tulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison lopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä eroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja mielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen tilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin kiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden toivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt puolisonsa. Jane eli!
Suojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen sielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen tieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen korviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen oli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen eteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän isompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen silmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai minusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja seinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet suistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa kalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.
Käytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin soveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille, eikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä kiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän alaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän kummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä vähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä isommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen mahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa, jotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua tavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei varmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön kuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen ukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot oli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa tehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja niin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun huomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.
Nyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki edessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti eteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset muurit kohosivat korkeina joka taholla — sileät, kohtisuorat muurit, joiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan oli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli epäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.
Samassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon partaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla hän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui kumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän ulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka taholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta silmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä käskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan "vhi-uu!" -huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi mylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä kohden.
Ei oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen takanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho. Mahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja sukelsi tummiin aaltoihin.
* * * * *
Toivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja kärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut liekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä matalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän hiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi Jane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä pappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä kovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen ruumiilliseen kauneuteensa, — hänen soreat piirteensä ja säteilevä viehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden ominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don himoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta hän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska Pal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä pojalle.
Kuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin pelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don hylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä omakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä voittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä helpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys vääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki saalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan seisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa ja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se suututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli todella kuningatar, kenties jumalatar — sopiva puoliso ylimmäiselle papille.
"Sinä et sitä tee!" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea.
"Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille."
Ahdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia.
"Rakkaus ei kuoleta", vastasi hän ilkkuen.
Pappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti jokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen lattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen, kietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi mukanaan lattialle.
Jane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä kuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan eteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta. Heti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän ja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla jättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska huoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.
Heikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se oli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki Lu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin tapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan liikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don hymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän jälleen paikalleen kattoon.
Astuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut, ylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen syvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen aukkoon: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!"
Napsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta varomattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi ylipappi jälleen pystyyn.
"Nyt, kaunokainen!" huusi hän sitten: "Ja-don! Mitä sinä täältä haet?"
Jane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa sotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja tinkimättömän arvovallan leima.
"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä", vastasi Ja-don, "siirtämään kauniin muukalaisen Kiellettyyn puutarhaan."
"Kuningas uhmaa minua, Jad-ben-Othon ylimmäistä pappia?" huudahti
Lu-don.
"Se on kuninkaan käsky — minä olen sanonut sanottavani", järäytti Ja-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan pappia kohtaan.
Lu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan, jonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli tähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa katossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia niin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!
"Tule", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, "pohtikaamme asiaa!" ja siirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.
"Siinä ei ole mitään pohtimista", vastasi Ja-don, mutta seurasi kuitenkin pappia, peläten petosta.
Jane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden ja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää. Tekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä kahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan saattoi toivoa jotakin — Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen toisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden. Hän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea vilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.
"Soturi", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, "jos tahdot elää, niin älä astu sille kohdalle permantoa!"
Lu-don loi vankiinsa vihaisen katseen. "Vaiti, orjatar!" tiuskaisi hän.
"Ja missä siinä piilee vaara?" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista välittämättä.
Nainen viittasi hihnoihin. "Katso!" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi ehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja irtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä itsestään.
Ja-don katsoi häneen kysyvästi. "Hän olisi tehnyt minulle sievän kolttosen, jollet olisi tullut väliin", sanoi hän; "pitänyt minua tuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä sokkeloihin."
"Hän olisi tehnyt enemmänkin", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa. "Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa väliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut onkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin usein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että siellä on vangittuna temppelin paholainen — valtavan iso gryf."
"Temppelissä on gryf", selitti Ja-don. "Sen ruokkimiseksi kuten uhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa heille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme, joita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt kauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet sinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua varoitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja vihollisiasi?"
"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi", vastasi Jane, "ja sinä näytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa, sillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista, että niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun kuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne sisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle — naisellekin."
Ja-don katseli häntä pitkän tovin. "Ko-tan aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", sanoi hän. "Niin hän itse minulle kertoi, ja tottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä sinusta orjattarenkin."
"Miksi hän sitten tahtoisi tehdä minusta kuningattaren?" kysyi Jane.
Ja-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen puheensa. "Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan, että sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön, eikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan sellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain ainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa kuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan hallitsijasuvun?"
"Mutta minä olen jo naimisissa", huudahti Jane, "minä en voi mennä toiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan."
"Ko-tan on kuningas", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi selvittänyt kaikki.
"Etkö siis tahdo minua pelastaa?" kysyi Jane.
"Jos olisit Ja-lurissa", vastasi toinen, "kykenisin suojelemaan sinua kuningastakin vastaan."
"Mikä ja missä on Ja-lur?" kysäisi Jane, tarttuen oljenkorteenkin.
"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen", kuului vastaus. "Olen päällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa."
"Missä se on?" tiedusteli vanki. "Onko se täältä kaukana?"
"Ei", vastasi soturi hymyillen, "kaukana se ei ole, mutta älä sitä ajattele — sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta ajamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot tietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin muureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, — lähellä jokihaarojen yhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin valloittamaton kaupunki — ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan astunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa vielä poika."
"Ja olisinko minä siellä turvassa?" kysyi Jane.
"Kenties", vastasi toinen.
Oi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen hehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen turhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien eteen Ja-lur!
"Sinä olet järkevä", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa. "Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan alueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet paremmin toimeen kuin tässä vankilassasi."
"Entä Ko-tan?" kysyi Jane, ja väristys puistatti hänen hentoa ruumistaan.
"On erinäisiä juhlamenoja", selitti Ja-don, "joihin kulunee useita päiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla vaikeasti järjestettävissä." Hän naurahti.
"Kuinka niin?"
"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen", huomautti soturi.
— Viivytystä, — tuumi nainen, — siunattua viivytystä! — Sitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena — oikea feenikslintu.
VIIDESTOISTA LUKU
Valtataistelu alkaa
Heidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita Gryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin rastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat hakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen piiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi pappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää Ja-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä tunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen omistamisesta.
"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä", sanoi toinen heistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien. Kamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin uskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa muukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.
"Hän lähtee kuninkaan käskystä", sanoi soturi, "ja sillä valtuudella, että päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!"
Palatsinsotilaat tunkeutuivat esille. "Me olemme täällä, Ja-lurin gund", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, "tottelemassa käskyjäsi."
Toinen pappi tuli nyt väliin. "Salli heidän mennä", kehoitti hän toveriaan. "Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja temppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan liikkumisvallan."
He saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä oleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen seuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle näistä Ja-don luovutti holhokkinsa.
"Vie hänet prinsessan luo", käski päällikkö, "äläkä päästä karkaamaan."
Monien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt soihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein pysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle. Täällä opas iski sauvalla ovipieleen.
"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", huusi hän, "täällä on muukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki."
"Käske hänen astua sisälle", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan huoneesta.
Eunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän näki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa neljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin osaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat ilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä puuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti keskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle päivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa, mutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili turkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen nurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa waz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.
Janen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija seisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä varaan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. "Oletpa kaunis!" virkkoi hän koruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea, että kauneus voi koitua kiroukseksi.
"Se on todella imartelevaa", vastasi hän nopeasti, "niin säteilevän olennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an."
"Kah", huudahti tämä riemastuneena, "sinä puhut minun kieltäni! Minulle kerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä maasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan."
"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua", selitti Jane; "mutta etäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, — ja minä olen kovin onneton."
"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", huudahti tyttö; "sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!"
"Mutta minä en tule", vastasi vanki; "rakastan toista, jonka kanssa jo olen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa ja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle myötätuntoa."
Prinsessa oli pitkän tovin ääneti. "Minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa itseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja orjatarhan sinä olet."
* * * * *
Juomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä alkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä huomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika. Mo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta mielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että Bu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit; kuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen paremmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut kuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se liitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä Mo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan pelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä vallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen käytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä tapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.
Alkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin taipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä ollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse sanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.
"Tässä", sanoi hän, "juon O-lo-an maljan", ja hän tyhjensi sarkkansa yhdellä siemauksella. "Ja tämän", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon naapuriltaan, "juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa oikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!"
"Kuningas ei ole vielä kuollut!" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen; "eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, — on aikaa pelastaa Pal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä."
Kuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin hyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen, selkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja Mo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta. Edellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan selvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi unohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin lamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi punnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja kiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja uhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole selitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli vaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta puukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat Pal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa, ja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus voinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas Ko-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.
Lyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena kauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää kohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut puukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar asettui seisomaan poikansa viereen.
"Ko-tan on kuollut", huusi hän. "Mo-sar on kuningas! Suojelkoot
Pal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!"
Mo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet ja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt tunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin vallanvaatijaa.
"Vangitkaa heidät molemmat!" huusi hän. "Pal-ul-donin soturit valitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt rangaistuksensa kavalluksestaan."
Johtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi Ko-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun. Hurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta kuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun kahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään huomaamatta pois juhlasalista.
He riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän vierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat saattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden käskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä varten. Kun kaikki oli valmista, — ja siihen ei pitkää aikaa kulunut, koska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, — kääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.
Äkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. "Prinsessa", kuiskasi hän. "Me emme saa lähteä kaupungista ilman prinsessaa — hänet omistaessamme on valtaistuin jo puolittain hallussamme."
Bu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut kyllänsä taistelusta ja vaarasta. "Rientäkäämme nopeasti A-lurista", kehoitti hän, "tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö ei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi."
"On runsaasti aikaa", vakuutti Mo-sar. "Ne tappelevat vielä pal-e-don-sossa. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun Ko-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan turvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt — Jad-ben-Otho on sen meille säätänyt. Tule!"
Vastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille, että näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän sisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa. Ovikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit olivat poistuneet.
"Pal-e-don-sossa tapellaan", ilmoitti päällikkö kiihtymystä teeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. "Kuningas tahtoo, että menette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa. Joutukaa!" käski hän, kun miehet epäröivät.
Soturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna kihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt, niin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen Mo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin, jonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia sotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat tottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti, "paikkaan-missä-miehet-syövät."
Odottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar eteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti poikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet sitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti seisaalle. "Mitä tämä merkitsee!" kysyi hän suuttuneesti.
Mo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt eksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin väkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane Claytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja ihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.
"O-lo-a", huudahti hän, "kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot meille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on syntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat päihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois A-lurista — ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!"
"Isänikö kuollut?" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät suuriksi. "Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa", päätti hän. "Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes soturit valitsevat uuden hallitsijan, — sellainen on laki Pal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa minua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, — ja Jad-ben-Otho tietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi. Mene!" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.
Mo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen minuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan kauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin juoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu kuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä kuningattarekseen.
"Bu-lot", huusi hän pojalleen, "ota sinä oma naisesi, ja minä otan — omani!" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea vyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li aavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden rimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.
Sitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa — hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, — eikä Pan-at-li ollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi olivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet pois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin. Bu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin huomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä takaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja kynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui Pan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja…
Uutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä loikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin Bu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin, ja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä lattialle. Bu-lot — pelkuri, kavaltaja ja murhaaja — kuoli tietämättä, kuka hänet kellisti.
Kun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin temppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea itsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi viivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran esittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei — nuo tyynet harmaat silmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja olosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi vähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein, rivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan arastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan molskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen takanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään. Hän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa siitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian pieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti pinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen kintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa — ei muuta toivoa. Apinamies käytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin vetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan alitse reikää kohti.
Pettynyt Lu-don kiehui raivosta, kun muukalaisnainen oli suistanut hänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan Gryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti teljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä vangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi kuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä riistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän oli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri. Ehkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden — verukkeen, jolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi valtaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin todellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään ikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana pääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli, hapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli hänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. — Sitä naaraspaholaista! — jupisi hän. — Mutta hän saa maksaa, hän saa maksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!
Hän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan. Ajaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin päällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes petollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän valitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi odottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja — sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa hänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin ehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.
"Aika on tullut", ilmoitti hän heille, "korottaa temppelin mahti ratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee väistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä pappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te toiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita, jotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö."
Tuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku tunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi puukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään palatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen päästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin. Mo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin varmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja kaupunkiin.
Kun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää pal-e-don-son suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don kummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja kiihtyneenä.
"Mitä nyt, Pan-sat?" huudahti Lu-don. "Ajavatko sinua paholaiset?"
"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin istuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on paennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa, mutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin saamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat paenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut kuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois palatsista."
"Ja-don", jupisi ylimmäinen pappi. "Ne hupsut huutavat hänet kuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat — ole nopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää anastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että Ja-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin. Hälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie heidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät. Siellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen kuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat — älä viivyttele silmänräpäystäkään.
"— Mutta maltas", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta; "näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta naisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä vangittuna?"
"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja väkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen", vastasi Pan-sat. "Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty, sitä en tiedä."
"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan", sanoi Lu-don, "epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan tehtäväsi, Pan-sat."
Lu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu pappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän kuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi keskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää hänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi pappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa, tietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään salakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä palatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään huomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.
KUUDESTOISTA LUKU
Lu-donin juoni raukeaa
Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis, halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se ei ollut helposti ratkaistava kysymys.
Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti rannalla — ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo — uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä. Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä suihkuina.
Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli, seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli lähettyvillä — arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista kammioista.
Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona, virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan. Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.
Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.
He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.
Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin. Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat, jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli pieni muraläjä.
Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän, jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse. Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan käytävän pimennossa taampana.
Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä. Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.
Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä, piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa, joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.
Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle, josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.
Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot. Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.
Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille, joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta O-lo-an asuinsijoilta.
Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.
Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle. Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa. Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.
Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.
Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian alkavan tulvia heidän huuliltaan.
"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka Ja-don toi tänne temppelistä?" — "Hän on vasta hetkisen ollut poissa", vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei mukanaan."
"Minne päin?" kysyi Tarzan. "Kerro nopeasti."
"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta
Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen
Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."
"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja palauttaakseni sinut Om-atille."
Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse, jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.
Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja! Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten, että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen jumaluuteensa.
Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.
"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi — Mo-sar, josta tulisi Lu-donin juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset miehet."
He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä", kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"
"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.
Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä, jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana — mutta hänestä se ei ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, — ja viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden, joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien noustessa liikekannalle — papiston komennuksesta.
"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."
"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden. Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."
"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."
"Sano minulle", kysyi Tarzan, "miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?"
"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja järveä nimitetään Jad-in-luliksi."
He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.
Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Janen pako
Mo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi vangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti pakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta ei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille suunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan joka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi kantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula suuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen rohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja hentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä kokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai luovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli pakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin seuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.
Ja näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu Jad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli vahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä veistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne oli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari, joka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.
Tällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät vankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien sijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.
"No, kaunokainen", sanoi hän, "olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä pahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä." Ja luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti häneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että hän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta liukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien takana.
Ja laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa, seuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta Jad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen. Lepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja väsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia kyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi päätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.
Näin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen vihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli riippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä pitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön kummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.
Jane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet hän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun vankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni Fritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä ryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan mukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että oli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän yksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.
Ensiksi häntä oli saksalaisen päämajan käskystä pidetty panttivankina, josta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut tarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset lopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien kokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet loitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä siitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja häirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä sissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla, jonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää häntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut hengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli tehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli eksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä sellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät hänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken ryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa, olivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä selvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta. Tällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka oli käynyt noin kalliiksi.
Lähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten brittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen luutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina Schneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt apinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä alkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä ollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta, sillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään kurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun toiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi rettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän ei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane Claytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto oli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet pahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen, kun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa esiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.
Purkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä palaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat hellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja ennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä selvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia, joka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää palkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei Obergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja lyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka oli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi kiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman valkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.
"Nyt he jo kiistelevät siitä, kuka saa teidät omistaa", kertoi hän
Janelle.
"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?" kysyi Jane. "Kuulitko heidän siitä mainitsevan?"
"Tänä yönä", vastasi vaimo, "sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään taistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he tulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen."
Jane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan heräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti hökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan ennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka hänen vieraansa oli.
Lyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain soturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet päättäväisesti.
"Sellainen puhe on hyödytöntä", sanoi hän. "Olette ärsyttänyt itseänne vastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai valhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin pako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene lähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai puheella suostuttaa sellaista ylivoimaa."
"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?" virkkoi luutnantti ja hänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.
"Asia on aivan niinkuin teille kerroin", vastasi toinen. "Ne tulevat tänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja, kivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään. Niin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan teitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra luutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät käytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos kaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän ole tarvis palata. — Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin turvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista kohtelua."
"Minä vannon", vastasi mies juhlallisesti, "Jumalan ja keisarin nimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady Greystoke."
"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin sivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen", lausui Jane.