Vihdoin hän nukahti — äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan valveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi oksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä väre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä saksalainen vai — hyvä Jumala! — oliko hän silloin tappanut hänet ja oliko tämä…? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä hän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.
Ja jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin oli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi keihäänsä kärjen reiästä ulos. — Kiljaiseekohan se pudotessaan? — tuumi hän.
YHDESKOLMATTA LUKU
Tarzan löytää Janen
Viimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli Tarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa kivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen toisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen työ, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen ruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.
Päästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja temppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli parhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin monta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä oli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio puistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville ulkoportaille.
Pimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta pujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin vartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti eteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän parhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin luulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan sivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai pidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä tapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä häikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi tullut temppelistä päin, huutaen: "Älkää päästäkö ketään portista! Vanki on karannut Pal-ul-jasta!"
Heti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. "Ksottor!" huudahti hän. "Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa hänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!"
Toiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin. Jos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä melkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen kiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut puheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli turvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he tekivätkin.
Ja nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja Ta-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja lihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät niin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat ennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen puutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin hoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä liikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa ulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä outoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti kuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi Tarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies käsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti paikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen tuumansa täytäntöön.
Täsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina Tarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän huomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja paiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista kellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja huutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja säikähdyttää vihollista.
Ei ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja heiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti; miehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen toisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän rynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen ranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului tuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies piteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista ulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi palatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi, mutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi hänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen takanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa apinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä se sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.
Syntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa hän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat Jad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä taholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen heidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi suoraan luoteeseen, A-luriin päin.
Hän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli kierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven alapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi osua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin yrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla melalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin menisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi häntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin lähettäisi sotureita häntä etsimään.
Parin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet valtasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut avoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä esikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään puussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla puolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta olivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin sieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä ilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu sekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä suloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden vanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.
Hän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä villiin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä. Vaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja ketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin ihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön huhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan tuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin kolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan päinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli viidakossa kaltaisiansa — ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se oli apinamiehestä samantekevää.
Hän saapui vihdoin pienelle joelle — sellaiselle kohdalle, missä puiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen täytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla hän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut lihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen pulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti senjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista varovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa koko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi venähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui määrätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää kohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen palaaminen A-luriin.
Näin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli yläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen hämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli tukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin hänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.
Oksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno tuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan kilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.
"Jane, rakkaani", virkkoi hän. "minä täällä olen!"
Sisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys, puolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti jotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä nahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän kärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui jättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä nykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa ruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.
Tarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut tauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt tainnoksiin.
Tajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan käsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä vasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja surut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö ainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.
"John", kuiskasi hän, "sano minulle, oletko sinä todellakin tässä?"
Vastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. "Minä se olen", virkkoi hän. "Mutta kurkussani on jotakin", hän lisäsi tavoitellen, "mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi."
Jane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. "Jumala on ollut meille laupias, Apinain Tarzan", sanoi hän.
Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen yhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin he saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä, sillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta kysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.
"Entä Jack", tiedusti Jane, "missä hän on?"
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Viimeksi kuulin hänestä Argonnen rintamalta."
"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen", lausui Jane, pieni surunsävel äänessään värähtävänä.
"Ei", vastasi Tarzan, "mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa muissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen."
Jane pudisti päätänsä. "Minä tahdon poikani", sanoi hän.
"Niin minäkin", säesti Tarzan, "ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli terve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt", lisäsi hän, "meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että rakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen waziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?"
"Vain Jackia etsiäkseni", sanoi toinen. "Uneksin aina kartanostamme enkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia, sillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä paikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli."
"Minä en ole Obergatz", huomautti Tarzan hymyillen. "Me lepäämme tänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua, mutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen."
Ja niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa matkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli villi-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret. Vuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen kuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä väsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata heidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.
* * * * *
Luutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti jälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka seurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän ei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli tunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi, joka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, — tuo naaraspaholainen ajaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin raatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja kätkeytyä.
Hän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän huomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä kärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean olkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan. Kun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä konttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän siten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen mielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota paetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen omistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava kärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli työntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt itselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin takaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän ottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi hänestä hengen.
Obergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa ääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut. Sitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän vilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli, mutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi pystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä — lian ja veren peittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta liejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi hedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta. Hän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja karjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan. Aikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä joki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki auringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin tarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia. Tämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä Bu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi. Hän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili edestakaisin rannalla. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Minä olen mahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini. Mitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?"
Hän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Tulkaa tänne, orjat, tulkaa noutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!" Mutta välimatka oli liian pitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja hourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin — ilmassa lentävään lintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen pikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten polvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita vikkeliä eläimiä.
Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti kalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan vedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut, levon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat tehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, — tuskin hän enää muuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä takaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri joen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi röhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi jotakin muuta — äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä nauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi joen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti ruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti hänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia roiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan, niin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen huomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka nyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain huvitti nuo kummalliset tulokset. "Minä muutun valkoiseksi", huudahti hän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt kokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä kimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.
"A-lur — Valon kaupunki!" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle jälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen hänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat pitäneet häntä Jad-ben-Othona.
"Minä olen Jad-ben-Otho!" huikkasi hän, ja sitten hänen silmänsä taas osuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi itseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa, nyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen vyöltään ja paiskasi järveen. "Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä", virkkoi hän ääneen. "He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja kukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala — minä olen Jad-ben-Otho ja menen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin."
Hän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli pehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti päätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen muiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella selvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen tajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän oli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli määrätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja saniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa — kukat loistelivat heleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat uljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.
Päästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin katselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän ruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston mies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä rinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. "Minä olen Jad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua palvelemaan!"
Kun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen tuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin ajelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä kohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli vielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen lipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt häntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden joukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että he saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta hänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat. Ylimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä yhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän puoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen; ja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle, saattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.
Rannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja kuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat Jad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.
"Tuokaa hänet tänne!" käski tämä. "Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä minä hänet tunnen."
Papit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. "Menkää tuomaan muukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet tunnemme."
Niin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen. Lu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa pääkoristuksissa. "Mistä sinä olet tullut?" kysyi hän.
"Minä olen Jad-ben-Otho", vastasi saksalainen. "Minä tulin taivaasta.
Missä on ylimmäinen pappini?"
"Minä olen ylimmäinen pappi", vastasi Lu-don.
Obergatz taputti käsiään. "Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle ruokaa", komensi hän.
Lu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän kumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien pappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.
"Hei, orjat", huusi hän nousten, "tuokaa vettä ja ruokaa suurelle jumalalle!"
Täten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin jumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean tavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin, A-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.
Oikea jumala — Jad-ben-Otho itse — oli ilmestynyt ja liittynyt ylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin käytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar ajatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen sallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa, eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.
Mutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää ja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska huhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä piankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.
Obergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto, mielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin nopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä hullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä vakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen käytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy herätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina olevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman, jonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko Pal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan kuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin toiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle itäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla katselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä auringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa näistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä uhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa kunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.
Jollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta heidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin ennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla ja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia tottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti tietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten seuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että kaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka oli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana kauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että hänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin kipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska kirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava vähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat kipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen ja välitön — puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä tulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti toivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai sääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Ja-don kerää joukkonsa
Tarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli järven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta ja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt olla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa toisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä Pal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä vielä paljon huolestuttanut — oli aikaa miettiä asiaa sitten kun urakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja jälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen; heillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet vaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut jäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Tarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella sijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja vuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit että waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut kumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes Kor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla kertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli tytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.
Oli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin läpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin käsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat lähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies heti tunsi.
"Mikä se on?" kuiskasi Jane.
"Gryf", vastasi apinamies, "ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman pahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta, paitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä takaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin. Täytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa."
"Mutta entä jos se huomaa?"
"Sitten minun täytyy uskaltautua."
"Uskaltautua mihin?"
"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen tovereista", vastasi Tarzan. "Kerroinhan sinulle — etkö muista?"
"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah,
John, sehän on sotalaivan kokoinen."
Apinamies nauroi. "Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se hyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä."
He siirtyivät verkalleen poispäin, jotteivät herättäisi pedon huomiota.
"Luulenpa, että tästä selviämmekin", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään värähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen ukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.
"'Suuri näytös alkaa pääteltassa'", lausui hän irvistäen.
Hän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "En voi tietää, Jane", sanoi hän. "Teemme parhaamme — siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Anna minulle keihääsi — äläkä juokse. Ainoa toivomme on hirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin niitä hallita… no, saamme nähdä!"
Otus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla silmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä tor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, "Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!" Hetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon. Apinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen kyynärpäänsä kohdalla. "Vhi-uu!" huikkasi hän jälleen käskevästä. Matala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni heitä verkalleen.
"Mainiota!" huudahti Tarzan. "Asema on kääntymässä meidän eduksemme. Voitko pysyä levollisena? — mutta eihän minun sitä tarvitse kysyäkään."
"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa", vastasi vaimo hiljaisesti, ja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.
Ja näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden jättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.
"Vhi-uu!" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella. Vihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin — eikä nähtävästi ollut osumaan tarkoitettukaan — oli toivottuna vastakaikuna.
"Tule", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen kanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat sarviharjaiselle selälle. "Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin ammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen kuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi. Huvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?"
"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme,
John", huomautti Jane nauraen.
Tarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet eivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.
"Esihistoriallinen tankki tämä", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen he jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan ho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle. Miehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he hypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf päästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat kaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään, hillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf oli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti valinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti vilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don viidakkoon, jonne oli pyrkinyt.
Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa — he ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin peloittavimman luontokappaleen selässä.
Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin — ja se hänen oli koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa, jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.
"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen. "Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä kaikki riippuu nopeudestasi, ja — muista: tapa mies, jos voit; mutta tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"
"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi
A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.
Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan. Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.
Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä. Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.
Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa, mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle, kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin, tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt — kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.
Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.
"Se on hän!" huusi hän tovereilleen. "Se on Dor-ul-Otho itse."
Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja. Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan. Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä; mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.
Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.
"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."
"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."
"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma, että voitto olisi meidän."
Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja, jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua. Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten palvella isänsä kansaa?"
"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että hän hymyilee Ja-donin asialle."
"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?" kysyi apinamies.
"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?" vastasi vanha päällikkö.
"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan, "voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"
"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan", vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla meille."
"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."
"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on miesteni melkein ainoana työnä."
"Hyvä", huudahti Tarzan. "Käske noutaa ne heti."
Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.
"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.
Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.
"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun hän ja Jane lähestyivät elukkaa.
Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta, joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa. Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla. Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen jumaluutta.
Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä Ja-luriin heidän kanssaan.
Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet kiivetä muureille sitä katselemaan.
Ja-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä näki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen jalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin onnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää, että Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin sotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa kestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden kahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha leijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.
O-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät yhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen ja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.
Tarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja Tarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin; heti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin joukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti sotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin päässä A-lurista.
Näiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane Ja-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen kanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi vaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen turvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi kaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.
Rotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt tehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria vastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen saapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta vaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja möristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen lähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä se äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi saattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat ehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Pan-satin kaksi kaappausta
Yön tullen livahti Ja-lurin palatsista soturi temppelialueelle, mennen alempien pappien asuntopuolelle. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään epäluuloa, koska ei ollut harvinaista, että sotureilla oli asiaa temppeliin. Vihdoin hän saapui kammioon, johon oli useita pappeja kerääntynyt ilta-aterian jälkeen. Uhrimenot olivat päättyneet, eikä heitä enää tarvittu mihinkään uskonnolliseen toimitukseen ennen auringon nousua.
Tiesihän soturi, niinkuin melkein koko Pal-ul-don tiesi, ettei Ja-lurin temppelin ja palatsin välillä ollut mitään vahvaa sidettä ja että Ja-don ainoastaan sieti pappien elelyä ja salli heidän harjoittaa julmia menojaan, koska ne olivat kuuluneet Pal-ul-donin ho-donien tapoihin ammoisista ajoista. Ja huimapää olisi tosiaan täytynyt sen miehen olla, joka olisi yrittänyt puuttua pappien asioihin. Tiedettiin hyvin, että Ja-don ei koskaan astunut temppeliin ja että ylimmäinen pappi ei koskaan käynyt palatsissa; mutta kansa saapui temppeliin uhrilahjoineen, ja uhrauksia toimitettiin iltaisin ja aamuisin niinkuin jokaisessa muussakin Pal-ul-donin pyhätössä.
Soturi tiesi tämän kaiken, tiesi ehkä paremmin kuin tavallisen sotamiehen olisi luullut tietävän. Ja niin hän täältä temppelistä etsi apua, jota tarvitsi tuumansa toteuttamisessa, minkälainen se sitten lienee ollutkin.
Astuessaan pappien huoneeseen hän tervehti näitä pal-ul-donilaiseen tapaan, mutta samalla hän teki sormellaan merkin, joka olisi sivullisessa herättänyt vain vähän huomiota, jos ollenkaan. Huoneessa oli niitä, jotka sen huomasivat ja osasivat tulkita; se ilmeni pian siitä, että kaksi papeista nousi ja astui aivan miehen luo hänen seisoessaan ovikäytävässä. Ja kumpainenkin toisti tullessaan soturin tekemän merkin.
Nuo kolme puhelivat vain lyhyen hetken, ja soturi kääntyi, lähtien huoneesta. Vähää myöhemmin poistui toinen hänen kanssaan haastelleista papeista, ja pian sen jälkeen toinenkin.
Käytävässä he tapasivat soturin odottamassa ja veivät hänet pieneen komeroon, joka avautui vähäisempään käytävään pikku matkan päässä tämän ja isomman yhtymäkohdasta. Täällä viipyivät kaikki kolme jonkun aikaa ja keskustelivat kuiskaillen; sitten soturi meni takaisin palatsiin ja papit palasivat asuntoonsa.
Ja-lurin palatsin naistenhuoneet olivat kaikki samalla puolella pitkää suoraa käytävää. Kussakin oli yksi ainoa käytävään avautuva ovi ja vastakkaisella seinällä useita ikkunoita puutarhan puolella. Eräässä näistä huoneista Jane nukkui yksinään. Käytävän kummassakin päässä seisoi yksi ainoa vartija; vartioston pääjoukko oleskeli erityisessä suojamassa naiselan ulko-oven lähellä.
Palatsi nukkui, sillä siellä, missä Ja-don hallitsi, oltiin aamuvirkkuja. Suuren pohjoisen päällikön pal-e-don-sossa ei vietetty sellaisia hurjia mässäyksiä, joiden remu kaikui A-luriri kuninkaan palatsissa. Ja-lur oli pääkaupunkiin verrattuna hiljainen soppi, mutta siellä pidettiin kuitenkin aina vartioita jokaisen Ja-donin ja hänen huonekuntansa huoneisiin vievän sisäänkäytävän suulla, samoin kuin sekä temppeliin että kaupunkiin päin avautuvilla porteilla.
Nämä vartiot olivat pieniä, käsittäen vain viisi, kuusi sotamiestä, joista yksi pysytteli valveilla toisten nukkuessa. Sellaiset olivat siis olosuhteet, kun saapui kaksi sotilasta, yksi kumpaankin päähän käytävää, niiden vartijain luo, jotka olivat valvomassa Jane Claytonin ja prinsessa O-lo-an turvallisuutta, ja kumpainenkin tulokkaista toisti heille ne tavanomaiset sanat, joilla vartijoille ilmoitettiin, että heidät vapautetaan vuorostaan. Nämä toiset olivat muka lähetetyt heidän sijaansa. Soturille ei koskaan ole vastenmielistä päästä vartiopalveluksesta. Vaikka hän muissa olosuhteissa ehkä tekisikin useita kysymyksiä, on hän tällöin mielissään, kun pääsee yleisesti vihatun velvollisuuden yksitoikkoisuudesta. Mitään huomauttamatta vartijat siis vastaanottivat vapautuksen ja riensivät pois makuulavitsoilleen.
Sitten ilmestyi vielä kolmas soturi käytävään, ja kaikki tulokkaat keräytyivät sen oven eteen, jonka takana apinamiehen puoliso uinui. Yksi heistä oli se vieras soturi, jonka Ja-don ja Tarzan olivat tavanneet kaupungin ulkopuolella ollessaan edellisenä päivänä tulossa Ja-luriin; ja hän oli sama, joka oli äsken pistäytynyt temppelissä, mutta hänen toveriensa kasvot olivat oudot toisilleenkin, koska pappi harvoin poistaa kamalan naamiopäähineensä edes virkaveljiensä läsnäollessa.
Hiljaa he kohottivat oviaukon uutimia ja hiipivät varovasti kammioon. Peränurkassa lepäsi lady Greystoke turkiskasalla, nukkuvan asennossa. Tunkeutujain paljaat jalat eivät saaneet aikaan mitään melua heidän astuessaan kivipermannon yli häntä kohden. Ikkunasta vuoteen läheltä pilkistävä kuunsäde valaisi täydellisesti nukkujan, paljastaen käsivarren ja olkapään kauniit ääriviivat komeiksi tummaa turkispohjaa vasten ja kolmea hiipijää kohti kääntyneiden kasvojen moitteettomat ääripiirteet.
Mutta ei nukkujan kauneus enempää kuin hänen avuttomuutensakaan herättänyt heissä mitään sellaisia tunteita kuin miehisen miehen povessa olisi herännyt. Näistä kolmesta papista hän oli vain savimöhkäle, eivätkä he kyenneet tajuamaan sitä intohimoa, joka oli toisia kiihoittanut vehkeilyyn ja murhiin tämän viehättävän amerikattaren omistuksesta ja parhaillaankin oli vaikuttavana tekijänä tuntemattoman Pal-ul-donin kohtaloissa.
Huoneen permannolla oli joukko taljoja, ja ehtiessään lähelle nukkujaa kolmikon johtaja pysähtyi ottamaan yhden pienemmistä. Seisoen nukkujan pään kohdalla hän piteli levitettyä taljaa hänen kasvojensa yläpuolella. "Nyt", kuiskasi hän, kietaisten taljaan naisen pään, ja hänen kaksi seuralaistaan hypähti tarttumaan hänen käsivarsiinsa ja kytkemään hänen ruumiinsa sillä välin kun johtaja tukahdutti hänen huutonsa karvaisella kääreellä. Nopeasti ja äänettömästi he sitoivat hänen ranteensa ja panivat suuhun tukkeen, eikä sinä lyhyenä aikana, joka heidän hommassaan kului, kuulunut mitään ääntä, jonka viereisten huoneiden asukkaat olisivat voineet erottaa.
Temmaten hänet tylysti pystyyn koettivat he pakottaa Janea astumaan ikkunaa kohti, mutta vangittu teki tenän ja heittäysi permannolle. Suuruksissaan he olisivat mielellään ryhtyneet julmuudella lannistamaan häntä tottelevaisuuteen, mutta eivät tohtineet, koska Lu-donin viha olisi saattanut ankarana kohdata jokaista hänen kauniin saaliinsa runtelijaa.
Ja niin heidän täytyi nostaa hänet permannolta ja kantaa häntä. Se ei ollut keveätä tehtävää, sillä vanki potki ja rimpuili tarmonsa takaa. Kuitenkin heidän onnistui laahata hänet ikkunasta puutarhaan, josta toinen Ja-lurin temppelin papeista johdatti heidän askeleensa kehän etelämuurissa olevalle pienelle teljetylle portille.
Heti sen takaa johtivat kiviportaat alas joen partaalle, ja niiden juurelle oli kiinnitetty useita ruuhia. Pan-sat sai todella kiittää onneaan, kun hänen apurinsa niin hyvin tunsivat temppelin ja palatsin, sillä muutoin hän tuskin olisi päässyt Ja-lurista vankinsa kanssa. Laskien naisen keveän veneen pohjalle Pan-sat astui itse siihen ja tarttui melaan. Hänen toverinsa irroittivat pienen aluksen ja työnsivät sen joen vuolteeseen. Suoritettuaan petturityönsä he kääntyivät takaisin temppeliin, Pan-satin meloessa voimakkaasti myötävirtaan ja siten lipuessa ruuhellaan nopeasti alas jokea, joka kuljettaisi hänet Jad-ben-luliin ja A-luriin.
* * * * *
Kuu pii laskenut, eikä eteläiseltä taivaanrannalta vielä kajastanut lähestyvän päivän hohdetta, kun pitkä jono sotilaita hiipi A-lurin kaupunkiin. Heidän suunnitelmansa olivat tarkoin lasketut, ja niiden menestyminen näytti varmalta. Oli toimitettu lähetti Ta-denin luo, jonka joukot odottivat kaupungin luoteispuolella. Pienen osaston kanssa oli Tarzanin määrä tunkeutua temppelin salakäytävästä, jonka aseman hän yksin tunsi, sillä välin kun Ja-don soturien pääjoukon kanssa hyökkäisi palatsin portteja vastaan.
Pientä osastoaan johtava apinamies liikkui hiipimällä A-lurin mutkikkaita kujia pitkin ja saapui kenenkään huomaamatta rakennukselle, joka kätki salakäytävän suun. Kun tämä paikka oli parhaiten suojattuna, koska sen olemassaolosta eivät tietäneet muut kuin papit, oli se jätetty vartioimatta. Helpottaakseen pienen joukon tunkeutumista kapean, mutkittelevan ja epätasaisen tunnelin kautta Tarzan sytytti soihdun, joka oli tuotu sitä tarkoitusta varten, ja astuen sotilaittensa edellä opasti heitä temppeliä kohti.
Apinamies oli varma siitä, että hän voisi saada paljon aikaan pienellä valiojoukollaan, niin pian kuin oli päässyt temppelin sisäsuojiin, koska hyökkäys siltä puolelta saattaisi helposti nujerrettavat papit sekasortoon ja sallisi Tarzanin takaapäin ahdistaa palatsin joukkoja, samalla kun Ja-don antautuisi heidän kanssaan taisteluun palatsin portilla ja Ta-den miehineen kiipeisi pohjoisille muureille. Suurta merkitystä oli Ja-don pannut siihen siveelliseen vaikutukseen, jonka Dor-ul-Othon salaperäinen ilmestyminen temppelin keskukseen tekisi viholliseen, ja vanha päällikkö oli kehoittanut Tarzania käyttämään kaikin tavoin hyväkseen sitä varmaksi katsomaansa seikkaa, että monet Lu-donin sotureista vielä horjuivat uskollisuudessaan ylimmäisen papin ja Dor-ul-Othon välillä, koska heitä edelliseen kiinnitti pikemminkin pelko, jonka hän oli seuralaistensa sydämissä osannut herättää, kuin minkään rakkauden tai uskollisuuden tunne.
Muuan pal-ul-donilainen sananlasku kuuluu vapaasti käännettynä: "Oikeaakin polkua mennessä voi päätyä väärille perille", ja sellaiseen tulokseen nyt lopultakin olivat suuren pohjoisen päällikön ja hänen jumalaisen liittolaisensa askeleet heitä johtamassa.
Ennakolta tutustuneena käytävien mutkiin ja saaden osakseen tuohuksen täyden valon, joka sittenkin oli vain himmeätä ja lepattavaa hohdetta, oli Tarzan jonkin matkaa muista edellä ja hartaassa kiihkossaan päästä viholliseen käsiksi ajatteli liian vähän niitä, joiden oli häntä tuettava. Eikä se ollut ihmeellistäkään, koska apinamies oli lapsuudestaan asti tottunut käymään elämän taistelut yksinään, joten hänen tavakseen oli tullut luottaa vain omaan oveluuteensa ja kuntoonsa.
Niin tapahtui, että hän paljon ennen sotureitaan saapui ylempään käytävään, josta avautui ovia Lu-donin ja alempain pappien kammioihin, ja kun hän kääntyi tähän himmeiden pikisoihtujen synkästi valaisemaan holviin, näki hän toisen ilmestyvän sinne vastapäisestä käytävästä — soturin, joka puolittain kantoi, puolittain laahasi naista mukanaan. Heti tunsi Tarzan köytetyn ja suukapulalla mykistetyn vangin, jonka oli luullut elelevän turvallisena Ja-donin palatsissa Ja-lurissa.
Soturi oli nähnyt Tarzanin samalla hetkellä. Hän kuuli kumean, petomaisen mörähdyksen apinamiehen huulilta, kun tämä syöksyi eteenpäin temmatakseen puolisonsa ja purkaakseen vangitsijaa vastaan tarmanganin villissä sydämessä kuohohtavan kostonhimon. Pan-satin lähellä oli sivukammion oviaukko. Sinne hän harppasi, vieden naisen mukanaan.
Hänen kintereillään tömisti Apinain Tarzan. Hän oli heittänyt soihtunsa pois ja vetänyt tupesta pitkän puukon, joka oli kuulunut hänen isälleen. Silmittömästi kuin hyökkäävä härkä hän syöksyi kammioon Pan-satin perässä ja huomasi uutimien laskeuduttua takanaan olevansa pilkkosen pimeässä. Samassa kuului hänen edestään kiven kolahdus kiveä vasten, ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi samanlainen kolahdus takaa. Mitään muuta ei tarvittu ilmaisemaan apinamiehelle, että hän jälleen oli vankina Lu-donin temppelissä.
Hän seisoi aivan alallaan siinä, mihin oli pysähtynyt kuullessaan ensimmäisen kivioven putoamisen. Ei häntä enää helposti syöstäisi gryfin kuoppaan tai muuhun samanlaiseen vaaraan, kuten oli tapahtunut Lu-donin saadessa hänet loukkuun Gryf-temppelissä. Hänen silmänsä alkoivat vähitellen tottua pimeyteen, ja hän huomasi himmeätä valoa tunkeutuvan huoneeseen jostakin reiästä, vaikkei muutamaan minuuttiin kyennyt päättelemään missä se oli. Vihdoin hän keksi katonlaessa pienen aukon, kolmisen jalkaa läpimitaltaan, ja siitä tunkeusi hänen vankilaansa jotakin, mikä oli pikemmin vain kuulakkaampaa pimeyttä kuin valoa.
Senjälkeen kun ovet olivat loksahtaneet kiinni, ei hän ollut kuullut mitään ääntä, vaikka alati pinnisti herkkiä korviansa saadakseen jotakin vihiä suunnasta, jonne ryöstäjä oli vienyt hänen puolisonsa. Nyt hän saattoi erottaa vankityrmänsä ääriiviivat. Se oli pieni huone, ei viittätoista jalkaa avarampi seinästä seinään. Käsien ja polvien varassa mitä varovaisimmin ryömien hän tarkasti koko permantopinnan. Ihan keskellä, kattoaukon alla, oli luukku, mutta muutoin oli permanto kiinteä. Tämän tietäen hänen tarvitsi vain välttää sitä kohtaa, mikäli permannosta oli kysymys. Sitten Tarzan kiinnitti huomionsa seiniin. Niissä oli vain kaksi aukkoa: ovi, josta hän oli astunut sisälle, ja sitä vastapäätä ovi, josta soturi oli kantanut Jane Claytonin. Kumpikin oli suljettu kivipatsaalla, jotka pakeneva soturi oli lähtiessään päästänyt alas.
* * * * *
Ylimmäinen pappi Lu-don lipaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia valkoisia käsiään tyydytyksestä, kun Pan-sat kantoi Jane Claytonin hänen luokseen ja laski uhrin hänen eteensä permannolle.
"Hyvin tehty, Pan-sat!" huudahti hän. "Sinä saat hyvän palkan tästä palveluksesta. Kunhan meillä nyt vain olisi väärä Dor-ul-Otho vallassamme, niin koko, Pal-ul-don pian viruisi jalkojemme juuressa."
"Mestari, hän on minulla!" sanoi Pan-sat.
"Mitä!" huudahti Lu-don. "Sinulla on Tarzan-jad-guru? Olet hänet ehkä tappanut. Kerro minulle, ihmeellinen Pan-satini, kerro nopeasti! Sydämeni pakahtuu halusta tietää."
"Olen pyydystänyt hänet elävältä, mestari", vastasi Pan-sat. "Hän on siinä pienessä kammiossa, jonka esi-isämme rakensivat niiden kaappaamiseksi, jotka olivat liian väkeviä miesvoimin nujertaa."
"Olet menetellyt hyvin, Pan-sat; minä…"
Säikähtynyt pappi syöksyi huoneeseen. "Joutuin, mestari, joutuin", huusi hän, "käytävät ovat täynnä Ja-donin sotureita!"
"Sinä olet hullu", ärjäisi ylimmäinen pappi. "Minun soturini pitävät hallussaan palatsia ja temppeliä."
"Puhun totta, mestari", vakuutti pappi; "käytävässä on sotilaita, jotka lähestyvät juuri tätä huonetta, ja ne tulevat kaupunkiin johtavalta salakäytävältä päin."
"Asia saattaa olla niinkuin hän sanoo", selitti Pan-sat. "Siltä suunnalta oli Tarzan-jad-guru tulossa, kun minä hänet huomasin ja saatoin satimeen. Hän johti paraikaa sotureitansa kaikkein pyhimpään."
Lu-don juoksi nopeasti ovelle ja vilkaisi käytävään. Ensi silmäyksellä hän näki, että pappi ei ollut aiheettomasti säikähtynyt. Kaksitoista sotilasta marssi käytävää pitkin häntä kohden, mutta he näyttivät hämmentyneiltä eivätkä suinkaan varmoilta asiastaan. Ylimmäinen pappi arvasi, että he menetettyään johtajansa, Tarzanin, olivat jotensakin eksyksissä temppelin maanalaisten holvien tuntemattomissa sokkeloissa.
Astuen takaisin huoneeseen Lu-don tarttui katosta riippuvaan nahkahihnaan. Hän nyki sitä voimakkaasti ja kautta temppelin kumahtelivat metallisen gongongin syvät soinnahdukset. Viisi kertaa sen lyönnit kiirivät käytävissä, ja sitten Lu-don kääntyi pappien puoleen. "Tuokaa nainen tänne ja seuratkaa minua", käski hän.
Hän meni ulos pienestä ovesta, ja toiset nostivat Jane Claytonin ylös ja seurasivat häntä. He etenivät kapean käytävän läpi ja portaita ylöspäin kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen taaksepäin sokkeloverkossa, kunnes päätyivät kierukkaportaille, jotka nousivat maanpinnalle isoimmassa alttaripihassa itäisen alttarin lähellä.
Kaikilta suunnilta kuului nyt sekä alhaalta käytävistä että ylhäältä maanpinnalta kiireisiä askelia. Hälytyssoittimen viisi kajahdusta oli kutsunut uskolliset puoluelaiset Lu-donin avuksi hänen yksityishuoneisiinsa. Papit, jotka tunsivat tien, opastivat vähemmän perehtyneet soturit paikalle, ja nyt eivät Tarzania seuranneet olleet ainoastaan johtajatta, vaan heitä vastassa oli aivan ylivoimainen joukko. He olivat rohkeita miehiä, mutta näissä olosuhteissa he olivat avuttomia, ja niin he peräytyivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ehdittyään pienemmän holvitien ahtaaseen alaan he tunsivat olevansa turvassa, koska ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan saattoi täällä hyökätä heidän kimppuunsa. Mutta heidän suunnitelmansa oli mennyt myttyyn, ja ehkä koko asiakin menetetty, koska Ja-don oli niin paljon rakentanut heidän yrityksensä menestykseen.
Kuullessaan temppelien gongongien kaiun Ja-don otaksui, että Tarzan oli miehineen alottanut taistelun, ja niin hän ryhtyi hyökkäykseensä palatsin porttia vastaan. Temppelin sisäpihaan kuuli Lu-don hurjia sotahuutoja, jotka antoivat tiedon todellisesta voimien mittelystä. Jättäen Pan-satin ja toisen papin vartioimaan naista, hän kiirehti palatsia kohti johtaakseen itse joukkojaan, ja astuessaan temppelialueen läpi hän toimitti lähetin ottamaan selvää alhaalla sokkeloissa käydyn nujakan tuloksista ja toisia airueita levittämään hänen puoluelaistensa kesken sanomaa, että väärä Dor-ul-Otho oli vankina temppelissä.
Kun taistelun melske kohosi A-lurin yli, kääntyi luutnantti Erich Obergatz pehmeällä taljavuoteellaan. Hän hieroi silmiään ja katsahti ympärilleen. Ulkona oli vielä pimeä.
"Minä olen Jad-ben-Otho", virkkoi hän. "Kuka rohkenee häiritä minun untani?"
Permannolla hänen makuusijansa jalkopäässä kyyröttävää orjatarta puistatti ja hän kosketti otsallaan permantoa. "Varmaankin on vihollinen hyökännyt, oi Jad-ben-Otho." Tyttö puhui lepytellen, sillä hän tiesi kokemuksesta, mihin hirvittävään ja hulluun raivoon vähäpätöisetkin seikat saattoivat suuren jumalan kiihoittaa.
Muuan pappi syöksyi äkkiä oviuutimen välitse, painui rähmälleen ja hieroi otsaansa permantokivitykseen. "Oi Jad-ben-Otho", huusi hän, "Ja-donin sotilaat ovat hyökänneet palatsiin ja temppeliin. Paraikaa he taistelevat käytävissä Lu-donin suojien lähettyvillä, ja ylimmäinen pappi pyytää sinua tulemaan palatsiin rohkaistaksesi uskollisia sotilaitasi."
Obergatz hypähti pystyyn.. "Minä olen Jad-ben-Otho", kiljasi hän.
"Salamoillani tuhoan jumalanpilkkaajat, jotka rohkenevat hyökätä
A-lurin pyhään kaupunkiin!"
Hetkisen hän reuhtoi juosten päämäärättä pitkin huonetta, papin ja orjattaren pysyessä rähmällään ja otsa maassa.
"Ylös", huudahti Obergatz potkaisten vihaisesti orjatyttöä kylkeen, "ylös! Jäisitkö sinä tänne odottamaan koko päiväksi, sillävälin kun pimeyden voimat saartavat valon kaupunkia?"
Suunniltaan säikähtyneinä, kuten kaikki, joiden täytyi olla suurta jumalaa palvelemassa, nousivat molemmat ja seurasivat Obergatzia palatsiin päin.
Sotilaiden huutojen yli kohosi yhä temppelinpappien kirkuna: "Jad-ben-Otho on täällä, ja väärä Dor-ul-Otho on temppeliin vangittuna!" Yhäti toistellut huudot kuuluivat vihollistenkin korviin, niinkuin oli tarkoitettukin.