NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tuomion hetki
Auringon noustessa olivat Ja-donin joukot vielä pidäteltyinä palatsin portilla. Vanha urho oli viereltä valloittanut korkean rakennuksen ja piti harjalla aina sotilasta tähystämässä palatsin pohjoismuuria kohti, siltä kun oli Ta-denin tehtävä hyökkäyksensä. Mutta minuutit venyivät tunneiksi, eikä toisesta sotajoukosta näkynyt merkkiäkään; ja sitten ilmestyi auringon loisteessa palatsirakennuksen katolle ylimmäinen pappi Lu-don, vallantavoittelija Mo-sar ja kummallinen alaston miehenhahmo, jonka pitkään tukkaan ja partaan oli punottu vereksiä saniaisia ja kukkia. Heidän takanaan seisoi parvi alempia pappeja, jotka veisasivat yhteen ääneen: "Tämä on Jad-ben-Otho. Laskekaa aseenne ja antautukaa!" Tätä he toistivat toistamistaan ja sen kanssa vuorotellen huutoa: "Väärä Dor-ul-Otho on vankina!"
Kun taistellaan suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativilla aseilla, syntyy tavallisesti hiljaisuudenkin toveja sotajoukkojen kesken, ja sellaisena aikana kohosi äkkiä ääni Ja-donin seuralaisten riveistä: "Näyttäkää meille Dor-ul-Otho! Me emme usko teitä!"
"Odottakaa!" huusi Lu-don. "Jollen minä tuo häntä esille ennenkuin aurinko on liikkunut oman leveytensä verran, niin palatsin portit avataan teille ja minun sotilaani laskevat aseensa."
Hän kääntyi erään pappinsa puoleen, antaen lyhyitä määräyksiä.
* * * * *
Apinamies astuskeli ahtaan koppinsa permannolla. Katkerasti hän soimasi itseään typeryydestä, joka oli vienyt hänet tähän uuteen ansaan. Mutta oliko se typeryyttä? Mitäpä muuta hän olisi saattanut tehdä kuin rientää puolisonsa avuksi? Hän yritti arvailla, kuinka he olivat saaneet hänet Ja-lurista siepatuksi, ja sitten hänen mieleensä äkkiä muistuivat sen soturin piirteet, jonka vallassa hän oli nähnyt Janen. Ne tuntuivat omituisen tutuilta. Hän vaivasi aivojaan yrittäen muistella, missä oli miehen ennen nähnyt, ja sitten asia hänelle valkenikin. Mies oli sama vieras soturi, joka oli liittynyt Ja-donin joukkoihin Ja-lurin ulkopuolella sinä päivänä, jona Tarzan oli ratsastanut isolla gryfillä Kor-ul-jan viereisestä asumattomasta rotkosta alas pohjoisen päällikön pääkaupunkiin. Mutta kuka hän muuten oli? Tarzan tiesi, että hän ei sitä ennen ollut häntä koskaan nähnyt.
Nyt hän kuuli gongongin kumahtelun ulkoa käytävästä ja hyvin heikkoa jytyä kiireisistä askelista, joita huudot säestivät. Hän arvasi, että hänen sotilaansa oli huomattu ja kahakka alkanut. Tuskaksi kävi, että hänen ei ollut sallittu ottaa siihen osaa.
Yhä uudelleen hän koetteli vankilansa ovia ja permannon keskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään hievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon, mutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään edestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.
Tunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä, ikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän ihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi, voisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen salakammiosta. Hän epäili sitä.
Mutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan jotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli jotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä kaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta ylhäältä — ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Hän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän painausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski sen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt eläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä — sellaiset pikku piirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen yhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina kuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.
Hän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui koko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti hän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi kahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään ääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.
Hiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui ylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen silmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen kyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan kykenemättömänä etenemään tai peräytymään.
Heti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan papinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna, ja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut kireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin takana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen ja vetivät hänet aukosta sisälle.
Melkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he olivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä. Pappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun vanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä pitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat papit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty, jättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä vangitsijoitaan.
Ja nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat hänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle sanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.
Taistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan uusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön väen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri silloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen hänet kummankin puolueen sotilaille.
"Tässä on väärä Dor-ul-Otho!" kirkaisi Lu-don.
Obergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan köytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat apinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta ja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen sinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain Tarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen apinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle upseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen kodin hävityksessä.
Kapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston tavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz katsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa painajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja avuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua — hän ei näkynyt tajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain kyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi muidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti ei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli jumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä seisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui lähemmäksi Obergatzia.
"Sinä olet Jad-ben-Otho", kuiskasi hän, "kiellä hänet!"
Saksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen papin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.
"Minä olen Jad-ben-Otho!" kirkaisi hän.
Tarzan katsoi häntä suoraan silmiin.
"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta", sanoi hän sujuvalla saksankielellä. "Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita olen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt lopultakin."
Luutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin huomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki molempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina portilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn apinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja häviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin terävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin hänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan tarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille kasvoille.
"Minä olen Jad-ben-Otho", lausui Obergatz jämerästi. "Tuo olento ei ole minun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa alttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet pois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot uskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi." Ja hän kohotti oikean kämmenensä.
Ne, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten Obergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla seisovien sotilaiden puoleen: "Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit, jotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä seisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No, heittäkää pois aseenne!"
Ja-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä johtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don riensi miestensä luo. "Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja astukoot palatsiin", huusi hän, "mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat eivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa jalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!" huudahti hän seuraajilleen.
Muutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän läpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin tiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana ja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli poistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa hyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.
Ajoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja sitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia apujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli kutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti tarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin johdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin Ja-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.
Suuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön, ja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha päällikkö raahattiin Lu-donin eteen.
"Viekää hänet temppelipihaan", huusi ylimmäinen pappi. "Hän saa olla rikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa samanlaisen tuomion hänelle itselleen."
Sisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin eri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja avuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia tuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen. Tarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.
"Tämä näyttää lopulta", sanoi hän tyynesti. "Hänessä oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme."
"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John", vastasi puoliso. "Ja viimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että he, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan."
Tarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus kuin toisellakin — hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen jäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian monet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti pilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.
"Heittiö", huudahti Jane Clayton.
Tarzan hymyili. "On minua ennenkin näin lyöty, Jane", sanoi hän, "eikä lyöjä ole koskaan jäänyt henkiin."
"Onko sinulla siis yhä toivoa?" kysyi vaimo.
"Olen vielä elossa", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut riittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä täydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan kuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan tuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi Tarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli liian uljas sitä edes itselleen myöntämään.
Katsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja rohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa sydämessään kohtalon julmuutta.
Ja nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei saksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle puolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten Ja-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan soturiin.
"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta", huudahti hän, osoittaen syyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane Claytoniin.
"Entä nainen?" kysyi Lu-don.
"Naisesta minä päätän myöhemmin", vastasi Obergatz. "Minä puhun hänen kanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat seuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä."
Hän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. "Aika lähenee", sanoi hän
Lu-donille. "Valmista uhri."
Lu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä tarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä kivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan käännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista. Vaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi nainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa. "Hyvästi, John!" kuiskasi hän.
"Hyvästi", vastasi toinen hymyillen.
Papit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi uhriveitsen Obergatzille. "Minä olen voimallinen jumala", huusi saksalainen; "näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni päälle!" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.
"Näin kuolevat jumalan herjaajat!" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti äänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel. Samassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa uhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului räiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt kääntyivät soturit ja kansa — tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa etsien — pihan länsipäätä kohti.
Temppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa — ho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon, joka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja lanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa välkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja hänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka päästä nousi siniharmaa savukiemura.
Sitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon korviin. "Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa välityksellä!" huusi hän. "Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet Dor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä naiselta, joka on jumalan pojan puoliso."
Kiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa järjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja ainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet yllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille kuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä päivältä kehittyneet vallanhaaveet.
Uhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista. Pan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin tarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa puristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan kummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja alipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle. "Vangitkaa papit", huusi Ta-den sotureille, "älköönkä kukaan empikö, jottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja."
Soturit ja kansa olivat nyt nähneet sellaisen todistuksen jumalallisesta voimasta, että se olisi saanut vähemmänkin taikauskoiset ja valistuneemmat ihmiset vakuutetuiksi; ja kun monet heistä olivat vielä vast'ikään horjuneet Lu-donin, Jad-ben-Othon ja Ja-donin Dor-ul-Othon välillä, ei heidän ollut vaikea nopeasti keikahtaa takaisin jälkimmäisen puolelle, varsinkin sen eittämättömän todisteen lumoissa, joka oli käsissään suuren jumalan airueella, kuten Ta-den oli häntä nimittänyt.
Ja niin riensivät sotilaat reippaasti esille, saartaen papit; ja vilkaistessaan sitten temppelipihan läntiselle muurille he näkivät suuren sotilasjoukon parveilevan sen yli. Ja heitä hämmästytti ja säikähdytti erityisesti se huomio, että monet näistä olivat mustia ja karvaisia waz-doneja.
Etunenässä saapui välkkyväaseinen muukalainen, oikealla puolellaan ho-donilainen Ta-den ja vasemmallaan Om-at, Kor-ul-jan musta gund.
Muuan alttarin lähellä seissyt soturi oli tarttunut uhriveitseen ja sillä katkaissut Tarzanin, Ja-donin ja Jane Claytonin siteet, ja nyt seisoivat kaikki kolme vieretysten alttarin ääressä. Kun tulokkaat tunkeutuivat temppelin länsipäästä väkijoukon läpi heitä kohti, laajenivat Janen silmät kummastuksesta ja toivosta, vaikka hänen oli vaikea uskoa silmiään. Ja heilauttaen aseen nahkahihnassa selkäänsä syöksyi muukalainen eteenpäin ja otti hänet syliinsä.
"Jack!" huudahti Jane, nyyhkyttäen hänen olkaansa vasten. "Jack, poikani!"
Ja sitten tuli Apinain Tarzan, kietoen käsivartensa heidän molempain ympäri; ja Pal-ul-donin soturit ja kansa polvistuivat temppelipihassa, koskettaen otsallaan maata alttarin juurella, missä nuo kolme seisoivat.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Kotia kohti
Oli tuskin kulunut tuntia Lu-donin ja Mo-sarin kukistumisesta, kun Pal-ul-donin päälliköt ja arvokkaimmat soturit keräytyivät A-lurin palatsin suureen valtaistuinsaliin korkean pyramiidin askelmille, asettivat Ja-donin sen laelle ja julistivat hänet kuninkaaksi. Vanhan päällikön toisella puolella seisoi Apinain Tarzan ja toisella Korak, Tappaja, mahtavan apinamiehen kunnokas poika.
Kun lyhyt juhlallisuus oli ohi ja sotilaat kohotetuin nuijin vannoneet uskollisuutta uudelle hallitsijalleen, lähetti Ja-don luotettavan joukon noutamaan O-lo-aa, Pan-sat-lia ja oman huonekuntansa naisia Ja-lurista.
Ja sitten soturit pohtivat Pal-ul-donin tulevaisuutta. Tuli kysymys temppelin johdosta ja pappien kohtalosta, jotka jokseenkin poikkeuksetta olivat olleet uskottomia kuninkaan hallitukselle, aina koettaen vahvistaa omaa valtaansa ja huolehtia omasta mukavuudestaan ja vaurastumisestaan. Silloin kääntyi Ja-don Tarzanin puoleen. "Julistakoon Dor-ul-Otho kansalleen isänsä toivomukset", sanoi hän.
"Asia on hyvin yksinkertainen", vastasi apinamies, "kunhan vain haluatte tehdä, mikä on Jumalan silmissä otollista. Pappinne ovat valtaansa lisätäkseen opettaneet teille, että Jad-ben-Otho on julma jumala, että hänen silmiään viehättää veri ja kärsimykset. Mutta papiston perinpohjainen tappio on osoittanut teille, että sellaiset opit ovat vääriä.
"— Ottakaa siis temppelit miesten hoivasta ja antakaa ne sensijaan naisille, jotta niissä hallittaisiin lempeydellä ja ihmisrakkaudella. Huuhdelkaa veri itäisestä alttaristanne ja kuivatkaa iäksi läntinen vesiallas.
"— Kerran annoin Lu-donille tilaisuuden tähän, mutta hän ei totellut käskyjäni, ja taaskin ovat uhrikopit täytetyt onnettomilla. Päästäkää ne vapaiksi kaikista Pal-ul-donin temppeleistä., Uhratkaa sellaisia lahjoja, jotka ovat kansallenne mieluisia, ja laskekaa ne jumalanne alttarille. Siellä hän ne siunaa, ja Jad-ben-Othon papittaret jakelevat ne niille, jotka niitä enimmin tarvitsevat."
Kun hän lakkasi puhumasta, kuului väkijoukosta ilmeisen hyväksymisen sorinaa. Jo kauan sitten olivat asukkaat kyllästyneet pappien ahneuteen ja julmuuteen, ja nyt, kun valtuutus saapui korkeuksista ja tarjosi käytännöllisen keinon vapautua vanhasta uskonnollisesta järjestelmästä, silti vaatimatta mitään muutosta kansan vakaumukseen, tervehtivät he sitä ilomielin.
"Entä papit?" kysyi eräs. "Me surmaamme heidät omalla alttarillaan, jos
Dor-ul-Otho suvaitsee niin käskeä."
"Ei", sanoi Tarzan. "Älkää vuodattako enempää verta. Antakaa heille vapautensa ja oikeus valita itselleen joku sopiva toimi."
Sinä iltana katettiin upea pitopöytä pal-e-don-sossa, ja ensi kertaa vanhan Pal-ul-donin historiassa istuivat mustat soturit rauhassa ja ystävyydessä valkoihoisten seurassa. Ja-donin ja Om-atin kesken vahvistettiin sopimus, että hänen heimonsa ja ho-donit olisivat iäti liittolaisia ja ystäviä.
Täällä kuuli Tarzan myöskin syyn; miksi Ta-den ei ollut hyökännyt määräaikana. Ja-donilta oli lähetti tuonut määräyksen siirtää hyökkäyksen puolipäivään. Vasta miltei liian myöhään olivat he saaneet selville, että hän olikin Lu-donin valepukuinen pappi. Sitten he olivat hänet surmanneet, kiivenneet muureille ja rynnänneet temppelin sisäpihaan aivan viimeisessä silmänräpäyksessä.
Seuraavana päivänä saapuivat O-lo-a, Pan-at-li ja Ja-donin huonekunnan naiset A-lurin palatsiin, jonka suuressa valtaistuinsalissa O-lo-a naitettiin Ta-denille ja Pan-at-li Om-atille.
Viikon viipyivät Tarzan, Jane ja Korak Ja-donin vieraina, samoin kuin Om-at mustine sotureineen. Ja sitten apinamies ilmoitti lähtevänsä Pal-ul-donista. Hämärät olivat heidän isäntäinsä käsitykset siitä, missä taivas sijaitsi, kuten keinoistakin, joilla jumalat matkustaisivat taivaallisten kotiensa ja ihmisten asumusten väliä, eikä siis tehty mitään kysymyksiä, kun saatiin kuulla, että Dor-ul-Otho puolisonsa ja poikansa kanssa vaeltaisi maitse vuorten yli Pal-ul-donista pohjoiseen päin.
He samosivat Kor-ul-jan kautta sen heimon soturien ja Ta-denin johtaman suuren ho-donilaisen sotaväenosaston saattamana. Joukko kansaa seurasi heitä A-lurin ulkopuolelle, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja Tarzan rukoillut heille Jumalan siunausta, näkivät nuo kolme eurooppalaista yksinkertaisten, uskollisten ystäviensä lankeavan maahan heidän jälkeensä, kunnes matkue oli ehtinyt loitos kaupungin lähistöltä ja hävinnyt metsään.
He levähtivät päivän Kor-ul-jassa, jolloin Jane tarkasteli näiden omituisten ihmisten vanhoja luolia, ja sitten he liikkuivat eteenpäin, välttäen Pastar-ul-vedin ryhmyistä hartiaa ja kaartaen vastapäistä rinnettä pitkin suurta rämettä kohden. He matkasivat mukavasti ja turvallisesti ho-donilais- ja waz-donilaissaattueen ympäröiminä,
Monet miettivät epäilemättä kysymystä, kuinka nämä kolme pääsisivät suuren rämeen poikki, mutta kaikkein vähimmin se asia vaivasi Tarzania. Hän oli elämässään kohdannut monia esteitä vain havaitakseen, että lujalla tahdolla saattoi niistä aina selviytyä. Hänen mielessään väikkyi helppo ratkaisu, mutta se oli kokonaan sattumasta riippuvainen.
Oli viimeisen päivän aamu, kun heidän purkaessaan leiriään kohosi kumea mylvähdys läheisestä lehdosta. Apinamies hymyili. Sattuma oli tullut. Arvolleen sopivalla tavalla lähtisi siis Dor-ul-Otho puolisonsa ja poikansa kanssa kartoittamattomasta Pal-ul-donista.
Hän kantoi yhä kädessään keihästä, jonka Jane oli tehnyt ja jota hän juuri siksi oli pitänyt niin suuressa arvossa, että oli vapaaksi päästyään etsittänyt sitä kautta A-lurin temppelin. Se olikin löydetty ja tuotu hänelle.
Mylvähdyksen kuullessaan ho-donilaiset soturit, joista oli osa seurannut Tarzanin mukana Ja-donin leiristä Ja-luriin, katsahtivat kysyvästi apinamieheen, kun taas Om-atin waz-donit etsivät puita; sillä gryf oli Pal-ul-donissa ainoa eläin, jota ei suuren sotilasjoukonkaan ollut hyvä kohdata. Sen sitkeätä, panssaroitua nahkaa eivät heidän heittopuukkonsa voineet lävistää, ja nuijat poukkosivat siitä tehottomina kuin Pastar-ul-vedin kalliohartiasta.
"Odottakaa", sanoi apinamies ja astui keihäs kädessä gryfiä kohti, hihkaisten tor-o-donien kaamean huudon. Mylvinä taukosi, muuttuen matalaksi mörinäksi, ja pian tuli jättiläiselukka näkyviin. Nyt seurasi vain toisintaa apinamiehen aikaisemmasta kokemuksesta näiden isojen ja hurjien eläinten parissa.
Niin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan Pal-ul-donia reunustavan rämeen yli esihistoriallisen triceratopsin selässä, suon pienempien matelijain paetessa kauhusta sihisten. Vastapäisellä rannalla he kääntyivät huutamaan hyvästinsä Ta-denille, Om-atille ja niille uljaille sotureille, joita olivat oppineet ihailemaan ja kunnioittamaan. Ja sitten Tarzan kannusti jättiläisratsuaan eteenpäin pohjoista kohti, jättäen sen vasta kun oli varma, että waz-donit ja ho-donit olivat ehtineet jokseenkin hyvään turvaan etuvuorten rosoisiin rotkoihin.
Käännettyään eläimen pään jälleen Pal-ul-donia kohti laskeutuivat nuo kolme maahan, ja navakka läimäys sen paksuun nahkaan lähetti sen majesteetillisesti löntystämään takaisin syntymäseutuaan kohti. Hetkiseksi he pysähtyivät katselemaan maata, josta olivat juuri poistuneet — tor-o-donien ja gryfien, jan ja jaton, waz-donien ja ho-donien maata, alkuperäistä tienoota, kauhun ja äkkikuoleman, rauhan ja kauneuden maata, jota he kaikin olivat joutuneet rakastamaan.
Ja sitten he vielä kerran kääntyivät pohjoiseen ja lähtivät kevein ja uljain sydämin pitkälle matkalleen maiden parasta — kotiseutua — kohti.