"Me olemme Om-atin ystäviä", vastasi Ta-den.
Mies nyökkäsi. "Pidämme teistä huolta jälkeenpäin", sanoi hän ja katosi kuistin reunalta.
Kamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja Tarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa kiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä ja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton — Pan-at-lin ansiosta —, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei yrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja alkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli ratkaistava luonnon aseilla.
Toisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa kimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet sonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa syleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin — Es-sat veti Om-atin mukanaan, horjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he vaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli välttämätön — murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas reunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.
Tarzanilta pääsi tukahtunut huokaus, sillä hän oli kiintynyt Om-atiin, ja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana alhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä lähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin hämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista näkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja rynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina riippuen nappuloissa kahdella otteella — kädellä ja jalalla tai jalalla ja hännällä — he näyttivät painiskelevan pystysuoralla seinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta menetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti rytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas varmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä oli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten puolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä Om-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen jalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun hän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan vatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman tieto — kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja rehentelijälle — häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan saanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen kunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö — hän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin, tarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea pelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli hännällään puukkoa Om-atin kupeelta.
Tarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta, pudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin häntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten. Nyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista kajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää kohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla hetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että sen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan pelon hetkellisenä meteorina.
NELJÄS LUKU
Väijytys
Kun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja ottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin kuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä aurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla, herättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin heikkoa ja nopeasti häipyvää latua.
Tuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat, katsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän päällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin kahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at puhui. "Minä olen Om-at", huusi hän. "Kuka sanoo, että Om-at ei ole Kor-ul-jan gund?"
Hän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria liikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.
"Om-at on siis gund", sanoi hän ratkaisevasti. "Sanokaa minulle nyt, missä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?"
Muuan vanha soturi puhui. "Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen tietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja veljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan noista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On kysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin seistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea mies vierellään — kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta muukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja silloin Om-atin sopii olla gund."
Ei Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen Om-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä apinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen totta — waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja vieraasta heimosta.
Sitten puhui Om-at. "Aina on muutosta", huomautti hän. "Pal-ul-donin vanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta — loistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat, myrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen kukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa tapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon lakeja.
"— Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen.
Muukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt
Kor-ul-jan waz-donit enää surmatko!"
Kuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti silmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia, nurjamielistä uudistajaa vastaan.
"Lopettakaa nurinanne", kehoitti uusi gund. "Olen päällikkönne. Sanani on lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani päälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut esi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa. Ainoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat minulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon — nuorempana ei hän voi kuolla."
Tarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän ihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija tietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä — Om-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja todennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen. Ilmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.
"Minusta tulee teille hyvä gund", lausui Om-at nähdessään, että kukaan ei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan. "Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia — he eivät olleet turvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja pyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund minun ollessani poissa — odottakaa häneltä ohjausta ja minulta tilintekoa palatessani — ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille."
Hän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. "Ja te, ystävät", hän sanoi, "olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on teidän; tehkää mitä tahdotte."
"Minä lähden Om-atin kanssa etsimään Pan-at-lia", ilmoitti Tarzan.
"Ja minä", yhtyi Ta-den.
Om-at hymyili. "Hyvä!" huudahti hän. "Ja hänet löydettyämme me lähdemme yhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?" Hän kääntyi sotureihin. "Kuka tietää, missä hän saattaa olla?"
Kukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana mennyt luolaansa toisten mukana — ei ollut mitään vihiä hänen olosijastaan.
"Näytä minulle, missä hän nukkuu", esitti Tarzan; "anna minun nähdä jotakin hänelle kuuluvaa — vaatekappale — niin voin varmaan auttaa sinua."
Kaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi.
He olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.
"Kor-ul-jan gund", tarjoutui hän, "me tahtoisimme lähteä kanssasi etsimään Pan-at-lia."
"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan", ilmoitti Om-at, "useampia emme tarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan, vaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää — hän ei ole siellä. Olen itse katsonut."
He astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa
Es-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.
"Kaikki täällä on hänen", selitti Om-at, "paitsi tuo sotanuija permannolla — se oli Es-satin."
Apinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin huomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä saattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta viivytyksestä.
"Tule!" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä odottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle puolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli niitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta tarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin kehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa — naarasapina Kaalan — hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen terittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.
Komeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Lähtekäämme", huomautti hän. "Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos konsaan tahdomme hänet löytää."
"Mistä meidän on etsittävä?" kysäisi Tarzan.
Om-at raapi päätänsä. "Mistäkö?" kertasi hän. "No, koko Pal-ul-donista, jos on tarpeellista."
"Iso urakka", virkkoi Tarzan. "Tulkaa", hän lisäsi, "hän meni tätä kautta", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea kohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut Pan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli poikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan olevia, Tarzan seisahtui rutosti. "Hän meni tästä harjalle", lausui hän Om-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; "mutta täällähän ei ole mitään nappuloita."
"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä", sanoi Om-at; "mutta nappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda kiipeämiskalikat viidelle."
Nuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille viisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin, "Tarvitsen vain neljä", sanoi hän.
Om-at hymyili. "Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi raajarikko", huudahti hän.
"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä", vastasi Tarzan. "Menkää te toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään, että se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita varpaissanikaan kuten te."
"Hyvä on", vahvisti Om-at; "Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä seuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat — vihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne."
"Eivätkö vihollisenne voi tuoda omia nappuloitaan?" kysyi Tarzan.
"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä he tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille — toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä pysy."
Kallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta. Tuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies riensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.
Tovin kuluttua hän seisahtui ja kääntyi Om-atiin päin.
"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä ajoi takaa leijona."
"Voitko lukea sen ruohosta?" kysyi O-dan toisten keräytyessä apinamiehen ympärille.
Tarzan nyökkäsi. "En luule leijonan saaneen häntä", lisäsi hän.
"Missä hän siis voi olla?" sanoi Om-at.
"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres", vastasi apinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti heidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan toimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin. Hetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän suoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.
Tuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki kuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti silmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.
"Tarkoitat — että — hän hyppäsi?" kysyi hän.
"Välttääkseen leijonan", vastasi Tarzan. "Peto oli ihan hänen kintereillään — katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen turpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle."
"Onko mitään mahdollisuutta —" aloitti Om-at; mutta Tarzanin varoittava ele vaiensi hänet äkkiä.
"Alas!" kuiskasi apinamies; "monta miestä on tulossa. Ne juoksevat — harjanteen alapuolelta." Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset noudattivat hänen esimerkkiään.
Jonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat juoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa säestivät.
"Se on kor-ul-lulien sotahuuto", kuiskasi Om-at, "ihmisenpyytäjien metsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille suosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin meidän."
"Monta heitä on", sanoi Tarzan, "neljä- tai viisikymmentä, sanoisin, mutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka monta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena ylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti."
"Tässä he tulevat", virkkoi Ta-den.
"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa", huudahti O-dan. "He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi", hän lisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.
"Tulkaa!" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten katkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.
"Viisi ystävää!" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä heidät.
"Adenen yo!" säestivät O-dan ja In-sad.
Pakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä heihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.
"Kor-ul-luleja on paljon", huusi An-un. "Kunhan saisimme seisahtua taistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja kansaamme."
"Niin", vahvisti Om-at, "meidän on varoitettava kansaamme."
"Es-sat on kuollut", ilmoitti In-sad.
"Kuka on päällikkönä?" kysyi toinen An-unin pojista.
"Om-at", vastasi O-dan.
"Sepä hyvä", huudahti An-un. "Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet takaisin ja surmaat Es-satin."
Nyt ilmestyi vihollinen näkyviin heidän takanaan.
"Tulkaa!" huusi Tarzan; "kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan, kohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään kahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan tulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja sillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan kansaamme."
"Hyvä on", päätti Om-at. "Id-an, sinä olet vikkelä — vie sana Kor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan harjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä."
Id-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten rynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa sopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot. Kor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi odottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös saadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat, kenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä muu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at ja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden nostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän kumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä paossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät livistämään pois.
Tämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä pensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen kumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit ulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä. Pensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta sen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat muutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina kiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista — ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.
Kor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin vastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa, eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat olivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän pensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He puijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat viidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan, jonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja he noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt mitään.
Tarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän vihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään hän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten apinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä hyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti, mutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen silmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan humahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei hän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan miehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä hänen tuomionsa.
Ja tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä olentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja uhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään olevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään niinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden jännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun keskelle waz-donin kasvoja — iskun, joka musersi luut ja nykersi miehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen heidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia, armottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes apinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin tuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen lyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen, että hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen haavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää — hänellä oli kaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se jymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri honka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.
Toisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen kimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli ilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän vetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen: "Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!"
"Jad-guru tosiaankin", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan juurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. "Tarzan-jad-guru! Pahempikin hän oli."
VIIDES LUKU
Ahdistettu neito
Tarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin päässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen ainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi kulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen uumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri, ja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut kaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien ihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli ammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi liikkeelle.
Jousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa tänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi ainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi tehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden kallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa alttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan kirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä kuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.
* * * * *
Kun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti hän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli valinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan sääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta, missä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella kierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se oli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti jälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti pyörteitään uoman paasia vastaan.
Tähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen, kunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai vielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän ponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan huohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti häntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.
Hän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin vetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.
[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim. k'kor, rotkot, lausutaan kakor. Leijonat olisivat siis j'ja tai miehet d'don.]
Kasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi tulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa ja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä ja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä heittäneen Es-satin veitsellä.
Ah olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä koettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut säästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi uskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa kiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä palattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt — ei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään, vihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli löydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.
Hänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin ratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen korviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, — hälyä, jonka hän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä likemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi näki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja hätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon lähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä rientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat. Ja nyt ilmestyivät ahdistajat — meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita, tuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä luvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät poikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että vihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.
Vielä kerran hän näki hätyytetyt — kolme waz-donilaista soturia, kun he kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen mureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin noustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi. Saattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt hetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut liittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli myöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi kilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit heidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti jalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat nousemassa — muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri Jumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan putoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin päin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon pohjalle.
Pan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti puristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi veljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja pitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui tähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle — samalle, joka oli luisunut takaisin — ja omatekoisten elävien tikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen kuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet ajosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun näköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan kertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.
Tyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä saattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä eläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.
Hänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka olivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen takana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija, jotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa. Hänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi kohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat kor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli petoja, jotka söivät ihmisten lihaa.
Vain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän läksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin — siellä ei ainakaan ollut ihmisiä.
Varovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä puolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon nousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein Kor-ul-gryfin partaalla — rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä. Sankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut huojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea painosti pahaenteinen hiljaisuus.
Pan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään alapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja kivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet käsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä tarinoidessa, — kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa ja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat otukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat siten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että Jad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika. Pan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan gryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat kallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon lopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella tunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa kohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa. Permannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja lintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi toiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta keräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti tilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia yksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen silmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat olennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat hänen jokaista liikettään — tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja julmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina riippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot kehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.
Niinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin kuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että raikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin luolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset ajat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla sijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään sen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla kun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä Kor-ul-gryfissä.
Hän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä aurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita hän tunsi lapsuudestaan — samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan järeään tapaan seinäpiirrelmissä — nähtävästi oli waz-donien rotu vain vähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja menneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li sellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa hänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi aina niinkuin oli.
Että nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa lukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä ovat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan — kalliopintoihin syvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen pihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat piirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja jokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa, sillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on jättänyt merkiksi elämästään.
Ja niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja tutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut ulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä oli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei nyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin säästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut tulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia sisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa, eikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä kiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta siinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti lähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla oli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei ollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän ruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi — vain elannon välttämättömyys ajaisi hänet sinne.
Ja varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin tyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä pieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin — parhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli kovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana hän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän kovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut levolle.
Kuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja heikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui leijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului kumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se mylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän alapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan alapuolella, jossa Pan-at-li nukkui — putosi maahan sankkojen varjojen tummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle, saaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento —- hitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta yhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu siveltimellään, mestarikubisti.
Verkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato; mutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat ja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi Pan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja siihen vastattiin kylän yläpuolelta.
* * * * *
Apinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei ensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen valveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien. Sitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista soturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä järeätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien liioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.
"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund", kuuli hän erään heistä sanovan, "sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia. Hänellä ei ole häntää — hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei ole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat toisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta miestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä, nähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan."
Päällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja teeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän häntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä kantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden muodosta ja koosta.
"Näillä ja ilman häntää", hän virkkoi, "se ei voi kiivetä."
"Ei", yhtyi muuan soturi, "se putoisi varmasti kallionappuloiltakin."
"Ei ole ikänä nähty moista olentoa", sanoi päällikkö. "Se ei ole waz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee nimeltään."
"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän kutsuvan tätä", sanoi muuan soturi. "Tapammeko sen nyt?"
"Ei", vastasi päällikkö, "odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän, jotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu minua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan."
Hän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän mennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia heidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia oli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen heidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet päivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista silmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen ulos — selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät tuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä rinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin vankeja — jos milloinkaan.
Varovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan nahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen piirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään siteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu In-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja Tarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan silmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen — tämä ei enää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat koukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas. Siteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä tunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan — toinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen kurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei ehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento nykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin päällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen rintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan; mutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen kurkkuun — hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä, vastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.
Waz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi — hänen näköänsä himmensi kelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen kuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen jalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu karjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän huomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen hartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin tuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.
Tarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän kuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui ruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola, jossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa — tuskin kolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli uskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti aatos, joka veti hänen villit huulensa irviin — aatos, jonka herätti waz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja niiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella mustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan, jossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään soturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan; sitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja hisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka olivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.
Pohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta tukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te arvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa leijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta frakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla sykki hurja ja villi sydän.
Kylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä voisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli viimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että hänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä hänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin Pan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt viidakon turvaan.
Apinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai ainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt etsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt alkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta löytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja sieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen kapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun, koska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän nousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen reunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu viidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille aisteille.
Tarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut yön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at olivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät. Mutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti oli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi vähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli hänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain keskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on peloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa ympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla keinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli elellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina — viidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen, käyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei ihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon kummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies karjatanhualle pimeänä aamupuhteena.
Taaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa ei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti Tarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen maatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan nappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän ei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja piankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain varassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen kohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään sen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti jotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin häntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta apinalta.
Hitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen aukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle. Hän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin yläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan se johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen luolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.
KUUDES LUKU
Gryfin satimessa
Pan-at-li nukkui — ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa, rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että se erhe pian haipuisi pois — siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.
Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi — yhtä kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa — sen tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas Kor-ul-gryfiin.
Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui, ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.
"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä. Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin ystävä ja sinun."
Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt. Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän; "ja mistä tulet?"
"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan gundin luota etsimään sinua."
Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut — hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä eiäinmiehet olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.
Tor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut, pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin. Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli häntä kuolettavaa otettaan.
Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina, mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle — komeron reunalle.
Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti kuilun partaalla.
Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon — kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.
Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.
Äärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa nilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa kuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli hänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin keksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko olento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi — ja kuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli hengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan, sen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja hitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta palasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän tunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä ulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun Pan-at-lin sormet kirposivat.
Näinkin hän oli vähällä suistua rotkoon — vain hänen suuri voimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa tapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli vihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet? Tarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot ilmestyivät esiin kuistin reunalta.
"Sinä elät?" huudahti tyttö.
"Niin", vastasi Tarzan. "Missä se villainen otus on?."
Pan-at-li osoitti alas. "Tuolla", hän sanoi, "kuolleena."
"Hyvä!" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, "Olet vahingoittumaton?" hän kysyi.
"Tulit juuri ajoissa", vastasi Pan-at-li. "Mutta kuka olet sinä ja mistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?"
"Odota, odota", tokaisi Tarzan, "yksi kerrallaan, voi hyväinen, te olette kaikki samanlaisia — Kertshakin heimon naaraat, Englannin vallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen, niin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä Om-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät kimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta pääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen tämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua tavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi — lopun tiedät."
"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi", huomautti tyttö jälleen. "Es-sat on gund."
"Es-sat on kuollut", selitti apinamies. "Om-at surmasi hänet, ja nyt
Om-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi
Es-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun."
"Niin", kertoi tyttö, "Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet pökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin."
"Ja leijona ajoi sinua takaa", jatkoi Tarzan, "ja sinä hyppäsit kalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi, siitä en ole selvillä."
"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?" huudahti Pan-at-li. "Miten saatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin kalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla pelasti minua?"
"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin ilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin minä kysyä sinulta jotakin — miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa äsken tappelin?"
"Se oli tor-o-don", vastasi tyttö. "Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne ovat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot. Suuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään." Hän tuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.
"Ja nyt", sanoi Tarzan, "sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme Kor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä paljoakaan levännyt."
Turvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti aamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen suojamansa edessä.
Aurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut toista sankarillista olentoa penikulmien päässä — jumalaisen näköistä miestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen vallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä. Milloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin inhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla ponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla tolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan tavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä — limaista, vihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään runsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies olisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän oli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä ruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas enfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä paistanut niin kirkkaasti.
Hän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen eteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä olivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen oli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli jälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja lujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse ja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä nousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla syöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.
* * * * *
Tarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään raikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä leviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli Kor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen vihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen — se oli viidakkoa, rakasta viidakkoa.
Taaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko! Saattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili ja alkoi laskeutua rotkoon.
Kallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät silmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien riistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas syvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi ja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon ylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.
Ja sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen tuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon huudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui joutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja lähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.
Ja liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa allikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki viidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi kannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa ensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa kauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi oikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet jännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana. Kuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi maahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi saaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara oli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä hartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti tulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä käännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen olento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti elelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa — jättiläismäinen rumilas, joka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.
Herätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut siellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas Kor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä hän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li säikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä niin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili. Minkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme voineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he tuntevat gryfien tavat — että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat ja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi senvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei huutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen Tarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata, tapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla, jota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu mitaleja vähemmästä.
Pitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että Tarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen jälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut yrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui siihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä oli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä; mutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei ollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.
Hän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin tuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen kauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli tullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa — hän näki Tarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava karjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä määrättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin elähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li seuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla, joka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.
Otus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän kääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän ylettömänä hänen eteensä — ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se ei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että hänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei tahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako — siekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran ruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta paljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen hän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli puullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman lyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus kuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei ollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties viidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.
Mutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta jyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja kiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen kunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena pysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti siepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut mahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti päästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri yläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.
"Kuinka sinä tänne tulit?" kysyi hän.
Tyttö kertoi.
"Tulit varoittamaan minua!" sanoi Tarzan. "Se oli hyvin urhoollista ja uhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi. Otus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä ennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä."
"Se ei ole kummallista", selitti Pan-at-li. "Se on gryfin omituisuuksia — sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen kuin se on kimpussa — niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan huolimatta."
"Mutta minun olisi pitänyt haistaa se", huudahti Tarzan tyytymättömästi.
"Haistaa!" kertasi Pan-at-li. "Haistaa?"
"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?" Tarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan mylvähtelevää petoa — hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien hajua. "Kah!" äännähti hän. "Nyt käsitän!"
"Mitä niin?" kysyi Pan-at-li.
"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään tuoksua", selitti apinamies. "Pan-at-li, oletko koskaan kuullut triceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on ollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon museossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut, että sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet liian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä. Tämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni rakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan lisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on vierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut kehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti on jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa."
"Triceratops, Lontoo, paleo— en tiedä, mistä puhutkaan", huudahti
Pan-at-li.
Tarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa kaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti pystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin. Täysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi, likaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat keltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen sisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille lisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista selkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin sivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien viisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi, mutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa silmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja kammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla ihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen viisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja, joita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut — urheutta ja voimaa. Yksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.
Ilkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui paljastaen täydet vankat hampaat.
"Kasviensyöjä!" mutisi apinamies. "Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et sinä", ja sitten Pan-at-lille: "Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme kauriin lihaa ja sitten — takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo."
Tyttö vavahti. "Takaisin?" toisti hän. "Me emme milloinkaan lähde täältä."
"Kuinka niin?" kysyi Tarzan.
Vastaukseksi hän viittasi gryfiin.
"Joutavia!" huudahti mies. "Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä kallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää mihin olemme joutuneet."
"Et tunne gryfiä", vastasi Pan-at-li synkästi. "Minne hyvänsä menemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun juurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä meitä."
"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi", huomautti
Tarzan, "ja kerran tuo otus heittää sikseen."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ei koskaan", sanoi hän. "ja on tor-o-donit. Ne tulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille — gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat ruokansa gryfien kanssa."
"Saatat olla oikeassa", tuumi Tarzan, "mutta niinkään ollen en aio odotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan lopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä paikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme yrityksen", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta, Pan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen dinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä metriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä samalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.