NELJÄS LUKU.
Pimeyttä.
Kello kolme aamulla saapui Birlstoneen kersantti Wilsonin hartaasta pyynnöstä Sussexin salapoliisien paras mies päämajasta. Hän saapui läähättävän juoksijan vetämillä kevyillä rattailla. Kello viiden ja neljänkymmenen junassa aamulla oli hän lähettänyt ilmoituksensa Scotland Yardiin ja kello kaksitoista päivällä oli hän Birlstonen asemalla meitä vastaanottamassa. White Mason oli ulkonäöltään levollinen ja vakava mies, puettu väljään tweed-pukuun, punakka, lihavahko. Hänen hieman vääriä, vankkoja sääriään koristivat säärystimet. Hän näytti kelpo maatilanvuokraajalta, ent. metsänhoitajalta tai miltä muulta hyvänsä pikemmin kuin maaseudun rikospoliisin hyvältä edustajalta.
— Tämä on tapaus, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi, sanoi hän vähä vähä. Sanomalehtien edustajat tulevat surisemaan ympärillämme kuin kärpäset, kun he oivaltavat mistä on kysymys. Toivon että saamme työmme suoritetuksi ennenkuin he pistävät nenänsä tähän juttuun ja sotkevat kaikki jäljet. En voi muistaa mitään tämäntapaista. Useita seikkoja, on meidän alistettava teidän harkittavaksenne, mr Holmes, ellen erehdy. Ja myöskin te, tohtori Watson, saatte osanne siitä, sillä kyllä herrat lääkäritkin tahtovat sanoa sanansa ennenkuin me lopetamme. Teillä on huoneet "Westvillen vaakunassa". Muuta paikkaa ei ole, mutta se kuuluu olevan siisti ja hyvä. Palvelija ottaa laukkunne. Tännepäin, hyvät herrat, olkaa hyvä!
Hän oli hyvin toimelias ja hyväntahtoinen mies, tämä Sussexin salapoliisi. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet huoneemme. Vielä kymmenen minuutin kuluttua olimme ravintolan seurusteluhuoneessa ja saimme lyhyen selostuksen niistä tapahtumista, joista kerrottiin edellisessä luvussa. Mac Donald teki muutamia muistiinpanoja sillä välin kun Holmes istui kuunnellen niin ihastuneena ja ihailevana kuin kasvientutkija, joka katselee harvinaista ja kallisarvoista kukkaa.
— Merkillistä! sanoi hän kun kertomus oli hänelle esitetty. Vallan merkillistä! Saatan tuskin muistaa tapausta, jonka yksityiskohdat olisivat olleet omituisemmat.
— Uskoin teidän niin sanovan, mr Holmes, puhui White Mason hyvin mielissään. Seuraamme aikaamme täällä Sussexissa. Olen nyt kertonut teille miten asiat olivat siihen hetkeen saakka, kun lähdin kersantti Wilsonin luota kello kolmen ja neljän välillä aamulla. Takaan että tammavanhus sai panna parastaan! Mutta huomasin sitten ettei minun olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, sillä siellä ei ollut mitään, mihin olisin heti voinut ryhtyä. Kersantti Wilson oli ottanut selon kaikista tosiasioista. Tarkistin ne, harkitsin niitä ja ehkä lisäsinkin muutaman, joista itse pääsin selville.
— Mitkä ne olivat, kysyi Holmes.
— Niin, ensin annoin tutkia vasaran. Siinä auttoi minua tohtori Wood. Siinä emme huomanneet mitään väkivallan merkkejä. Olin toivonut, että jos mr Douglas oli puolustautunut vasaralla, olisi hän voinut iskeä merkin murhaajaan ennenkuin hän pudotti sen matolle. Mutta siinä ei ollut mitään tahraa.
— Se tietenkään ei todista mitään, sanoi tarkastaja Mac Donald. Moni murha on tehty vasaralla, vaikkei vasaraan ole jäänyt mitään jälkeä.
— Aivan oikein. Se ei todista ettei vasaraa ole käytetty. Mutta olisihan siinä voinut olla tahroja ja se olisi meitä auttanut. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut. Sitten minä tarkastin pyssyä. Siinä on käytettävä isoja haulipatruuneja ja kuten kersantti Wilson huomautti, olivat liipasimet yhdistetyt teräslangalla, niin että takimmaista painettaessa molemmat panokset laukesivat. Tuo poikkisahattu pyssy ei ollut kahta jalkaa pitempi. Sitä saattoi helposti kantaa takin alla. Valmistajan nimeä ei kokonaisuudessaan näkynyt, mutta kirjaimet "PEN" näkyivät piippujen välisessä rihlassa. Lopun nimestä oli saha katkaissut.
— Oliko siinä kiemurainen P ja olivatko kirjaimet E ja N pienemmät? kysyi Holmes.
— Juuri niin oli.
— Pennsylvania Small Arm Company — tunnettu amerikalainen toiminimi, sanoi Holmes.
White Mason katsoi ystävääni kuin vähäpätöinen kyläpoliisi katsoo Harley Streetin erikoisasiantuntijaan, joka viimeksimainittu yhdellä sanalla voi ratkaista ne vaikeudet, jotka saattavat edellisen ymmälle.
— Tuo auttaa meitä suuresti, mr Holmes. Olette epäilemättä oikeassa. Hyvin ihmeellistä. Säilytättekö muistissanne maailman kaikkien asetehtaitten nimet?
Holmes keskeytti keskustelun tästä aineesta torjuvalla kädenliikkeellä.
— Kyllä se on todellakin amerikalainen haulikko, jatkoi White Mason. Luulen lukeneeni, että joissakin osissa Amerikaa käytetään aseena katkaistua haulikkoa. Huolimatta nimestä piipussa, olisin minäkin keksinyt tuon asian. On siis jonkullainen todistus siitä, että mies, joka tuli taloon ja surmasi sen isännän, oli amerikalainen.
Mac Donald ravisti päätään.
— Ei hätäillä! sanoi hän. Vielä en ole kuullut mitään, joka todistaisi, että joku vieras yleensä olisi tullut taloon.
— Avonainen akkuna, veritahrat akkunalaudalla, omituinen kortti ja jalkineitten jäljet akkunakomerossa, sekä pyssy.
— Mikään tästä ei ole sellaista, ettei sitä olisi voitu järjestää silmäinlumeeksi. Mr Douglas oli amerikalainen tai oli kauan asunut Amerikassa. Samoin oli mr Barkerin laita. Ei tarvitse ulkoa tuottaa amerikalaista amerikalaisten tekojen selitykseksi tässä.
— Mutta Ames — hovimestari!
— Mitä hänestä? Onko hän luotettava?
— Hän on ollut kymmenen vuotta mr Charles Chandosin palveluksessa luotettava ja järkkymätön kuin kallio. Douglasilla hän on palvellut aina siitä saakka kun tämä viisi vuotta sitten tuli kartanoon. Hän ei milloinkaan ole nähnyt sellaista pyssyä tässä talossa.
— Pyssy oli aijottu kätkettäväksi. Senvuoksi piiput oli sahattu poikki. Se mahtui mihin laatikkoon tahansa. Ei hän voine vannoa, ettei sellaista pyssyä ole talossa ollut.
— Hän ei kuitenkaan ole nähnyt sellaista.
Mac Donald ravisti itsepäistä skotlantilaista päätään.
— En ole vieläkään vakuutettu siitä, että joku on tullut taloon, sanoi hän.
— Pyydän harkitsemaan — hänen skotlantilainen murteensa kuului selvemmin kun hän innostui ja syventyi todisteluihinsa. Pyydän teitä harkitsemaan mitä se tietää, että otaksutaan jonkun ulkoa tulleen tuoneen pyssyn tänne ja tehneen kaikki nämä teot. Se on suorastaan käsittämätöntä. Se on vastoin tervettä järkeä. Eikö ole niin, mr Holmes, kaikesta kuulemastanne päättäen.
— Antakaahan siis kuulua oma mielipiteenne, mr Mac, sanoi Holmes, puolueettomimmalla äänensävyllään.
— Mies ei ole mikään murtovaras — edellyttäen että hän todella on olemassa. Tuo sormusjuttu ja kortti viittaavat suunniteltuun murhaan jostain yksityissyystä. Sitähän ei voida kieltää. Kuvitelkaammepa nyt miestä, joka hiipii taloon vakavassa aikomuksessa tehdä murha. Jos hän tietää jotain, niin hän tietää sen, että hänen on vaikea paeta, kun talo on veden ympäröimä. Minkälaisen aseen hän valitsisi? Vähimmän hälinää synnyttävän, luulisi. Kun teko on tehty, niin voi hän siinä tapauksessa toivoa voivansa hyvin nopeasti puikahtaa ulos akkunasta, kahlata vallihaudan poikki ja päästä tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Sen käsittää helposti. Mutta onko otaksuttavaa, — että joku tulisi tänne mukanaan hälyyttävin ase mitä on olemassa, hyvin tietäen että se kutsuisi paikalle talon jok'ainoan olennon, minkä nämä vain kynnelle kykenevät, ja kun olisi luultavinta että hänet nähtäisiin ennenkuin pääsisi vallihaudan poikki? Onko se uskottavaa, mr Holmes?
— Puhutte sangen vakuuttavasti, sanoi ystäväni miettiväisesti, ja tuollaisella menettelytavalla pitäisi olla hyvin harvinaiset syyt. Saanko kysyä teiltä, White Mason, tutkitteko heti vallihaudan vastaisen puolen katsoaksenne oliko jälkiä kestään, joka oli noussut vedestä?
— Ei ollut mitään jälkiä, mr Holmes, mutta hauta on reunustettu kivillä ja saattoi tuskin odottaa löytävänsäkään sellaisia.
— Ei jälkiä eikä merkkejä?
— Ei.
— Vai niin! Estääkö meitä, mr White Mason, nyt mikään lähtemästä heti kartanoon? Ehkä huomaamme jonkun muun vähäpätöisen seikan, josta voi tehdä johtopäätöksiä.
— Juuri sitä minäkin aijoin ehdottaa, mr Holmes, mutta luulin olevan
parasta tutustuttaa teidät kaikkiin olosuhteisiin ennenkuin lähdemme.
Otaksun, että jokin seikka on herättänyt erikoista huomiotanne —
White Mason katsoi arkaillen yksityissalapoliisiin.
— Olen ennen työskennellyt mr Holmesin kanssa, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Hän noudattaa pelin periaatteita.
— Ainakin omaa käsitystäni niistä, sanoi Holmes ja hymyili. Kun minä ryhdyn jotain tapausta tutkimaan, niin ryhdyn siihen palvellakseni oikeutta ja edistääkseni poliisin toimintaa. Jos minä milloinkaan työssä olen eronnut julkisesta poliisista, niin olen tehnyt sen siksi, että poliisi ensin on eronnut minusta. Ei milloinkaan ole tarkoituksenani menestyä sen kustannuksella. Samalla minä korostan, mr White Mason, oikeuttani työskennellä omalla tavallani, ja ilmoittaa tulokset aikana, jonka itse valitsen — mieluummin kokonaisina kuin hajanaisina.
— Kyllä minä tiedän, että teidän läsnäolonne on meille kunniaksi ja me aijomme sanoa teille kaiken minkä tiedämme, sanoi White Mason sydämellisesti. Tulkaa nyt mukaan, tohtori Watson, ja kun se aika tulee, niin toivomme kaikki saavamme sijan teidän kirjassanne.
Kuljimme omituista vanhaa kyläkatua, jota katkolatvaiset jalavat reunustivat. Kadun päässä oli kaksi vanhaa kivipatsasta, sammaltuneita, sateitten ja tuulten pahoinpitelemiä. Niitten päässä oli jotain merkillistä ja muodotonta, mikä ennen oli ollut Birlstonen Capusin pystyynkohoava leijona. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pitkin kiemurtelevaa tietä nurmikkojen ja tammien välissä, millaisia vain tapaa maaseudulla Englannissa, tie äkkiä kääntyi, ja edessämme oli pitkä, matala, Jaakko-kuninkaitten aikuinen, likaisen maksanvärisistä tiilistä rakennettu talo, jonka sivuilla oli vanhanaikuinen puutarha oksitettuine lehtikuusineen. Kun pääsimme lähemmäksi, näimme puisen nostosillan ja kauniin, leveän vallihaudan, joka kylmässä, talvisessa auringonpaisteessa päilyi tyvenenä ja kirkkaana kuin elohopea. Kolme vuosisataa oli tuo vanha kartano nähnyt kuluvan, kolme vuosisataa syntymisineen ja tupaantulijaisineen, maalaishuveineen ja ketunajoineen. Kyllä oli ihmeellistä että vanhuuden ijällä tämä synkkä tapaus oli luonut varjonsa yli näitten kunnianarvoisien muurien ja kuitenkin — nämä omituiset terävät katonharjat ja esiinpistävät päädyt muodostivat sangen sopivan kehyksen kamalille ja julmille salajuonille. Kun katselin syvällä seinässä olevia akkunoita ja koko tuota pitkää, synkkää julkipuolta, jonka peruskiviä vesi huuhteli, niin ymmärsin, ettei mikään näyttämö olisi voinut olla sopivampi sellaista murhenäytelmää varten.
— Tuo akkuna se on, sanoi White Mason, tarkoitan akkunaa lähinnä oikealla nostosillasta. Se on avoinna, aivan samoin kuin se huomattiin yöllä.
— Kyllä siitä on kovin ahdas päästä sisään.
— Niin onkin, ei mies liene ollut lihava. Ei tarvita terävää älyä sen johtopäätöksen tekemiseen. Mutta te tai minä siitä kuitenkin jotenkuten keinottelisimme itsemme sisään.
Holmes astui vallihaudan reunalle ja katseli toiselle puolelle.
Sitten tarkasteli hän rantakivitystä ja sen viereistä nurmikonreunaa.
— Olen katsellut tarkkaan, mr Holmes, sanoi White Mason. Ei siinä ole mitään. Ei mitään merkkiä siitä, että joku olisi tullut maihin. Mutta miksi hän jättäisikään jälkiä?
— Aivan oikein. Miksi hän jättäisi jälkiä? Onko vesi aina sameaa.
— Tavallisesti on sillä tämä väri — virta sekoittaa siihen savea.
— Miten syvä on hauta?
— Noin kaksi jalkaa sivuilla ja kolme keskellä.
— Siis voimme kokonaan luopua ajatuksesta että mies olisi hukkunut haudan poikki tullessaan?
— Varmaankin. Ei lapsikaan voisi siihen hukkua.
Kuljimme nostosillan yli ja meidät päästi taloon omituinen, kulmikas ja näivettynyt vanha mies, jonka ilmoitettiin olevan hovimestari Ames. Ukkoraiska oli kalpea ja vapisi vielä säikähdyksensä jälkeen. Kylän poliisikersantti, pitkä, surumielinen, turhantarkka olento, oli vielä vartiossa onnettomuushuoneessa. Tohtori oli poistunut.
— Onko mitään uutta tapahtunut, kersantti Wilson? kysyi White Mason.
— Ei, sir.
— Voitte lähteä kotiinne. Olette saanut kylliksenne. Jos tarvitsemme teitä, lähetämme teitä hakemaan. Hovimestari voi jäädä tänne ulkopuolelle. Pyytäkää häntä ilmoittamaan mr Cecil Barkerille, mrs Douglasille ja taloudenhoitajattarelle, että me hetken kuluttua ehkä haluamme puhua heidän kanssaan. Nyt, herraseni, sallinette minun esittää ensin ne käsitykset, jotka minä olen saanut asiasta, niin voitte sitten muodostaa oman mielipiteenne.
— Onko se itsemurha vai murha — siinä ensimäinen kysymyksemme, eikö totta, arvoisat herrat? Jos tässä olisi tapahtunut itsemurha, niin täytyisi meidän uskoa, että tämä mies on ensiksi ottanut sormestaan vihkisormuksen ja kätkenyt sen, että hän sitten, yönuttuun pukeutuneena, on tullut tänne alas, survonut vähän multaa akkunakomeroon verhon taakse, uskottaakseen ihmisille, että joku on seisonut siellä häntä odottamassa, avannut akkunan, sivellyt verta akkunalaudalle…
— Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.
— Se on minunkin mielipiteeni. Itsemurha on tässä mahdoton. Siis on tehty murha. Ja nyt meidän on saatava selko siitä, onko murhan tehnyt joku, joka tuli ulkoa, vai joku, joka oli jo ennestään talossa.
— Kertokaahan todisteenne.
— Molempiin vaihtopuoliin liittyy sangen suuria vaikeuksia, mutta jommalla kummalla tavalla sen on täytynyt tapahtua. Otaksukaammepa ensin, että rikoksen tekivät joku tai jotkut, jotka ennestään olivat talossa. He saivat tämän miehen tänne alas kun kaikki oli rauhallista ja hiljaista, mutta kukaan ei vielä ollut nukkunut. Sitten he suorittivat tekonsa maailman kummallisimmalla, hälyyttävimmällä aseella — aseella, jota ei milloinkaan ennen ole nähty talossa. Tämä selitys ei tunnu kovin uskottavalta, vai mitä?
— Ei, ei siltä tunnu.
— Hyvä, mutta kaikki myöntänevät sen, että sitten kun laukaus oli ammuttu, kului enintään minuutti, ennenkuin koko seurue — ei ainoastaan mr Barker, vaikka hän kehuu tulleensa ensiksi, vaan myöskin Ames ja kaikki muut — oli saapunut paikalle. Tahdotteko väittää, että rikollinen niin lyhyessä ajassa olisi ennättänyt jättää jälkiä akkunakomeroon, avata akkunan, sivellä verta akkunalaudalle, ottaa vihkisormuksen kuolleelta ja kaiken muun? Onko se mahdollista?
— Esityksenne on selvä, sanoi Holmes. Minun tekee mieleni yhtyä siihen.
— Siinä tapauksessa on meidän palattava siihen otaksumaan, että rikoksen on tehnyt joku ulkoa tullut. Vieläkin kohtaamme muutamia sangen suuria vaikeuksia, mutta ne eivät enää ole mahdottomuuksia. Mies tuli taloon kello puoli viiden ja kuuden välillä — siis hämärän alkamisen ja sillan nostamisen välillä. Talossa oli ollut muutamia vieraita ja ulko-ovi oli auki, niin ettei mikään estänyt häntä. Ehkä hän oli tavallinen murtovaras, ehkä hänellä oli jotain kaunaa mr Douglasia vastaan. Kun mr Douglas oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Amerikassa ja haulikko lienee amerikalaista tekoa, lienee viimemainittu olettamus uskottavin. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen mihin hän pääsi, ja piiloutui akkunaverhon taakse. Sinne hän jäi kello yhteentoista saakka illalla. Siihen aikaan tuli mr Douglas huoneeseen. Noitten molempain miesten kohtaus oli lyhyt, sillä mrs Douglas väittää, ettei hänen miehensä ollut hänen luotaan poissa kuin muutaman minuutin, ennenkuin hän kuuli laukauksen.
— Sen todistaa kynttiläkin.
— Aivan niin. Kynttilää, joka oli uusi, ei ole palanut kuin puoli tuumaa. Mr Douglas on varmaankin asettanut sen kädestään pöydälle ennenkuin hänen kimppuunsa hyökättiin, muuten se luonnollisesti olisi kaatunut samalla kuin hän kaatui. Se todistaa, ettei hänen kimppuunsa karattu heti kun hän tuli huoneeseen. Kun mr Barker tuli, sytytti hän lampun ja sammutti kynttilän.
— Kaikki tuohan on selvää.
— Näillä perusteilla voimme nyt kertoa tapahtuman kulun. Mr Douglas tulee huoneeseen. Hän laskee kynttilän kädestään. Verhon takana näkyy mies. Hän on asestettu tällä pyssyllä. Hän sanoo, että hän tahtoo saada vihkisormuksen — taivas tiesi miksi, mutta niin sen on täytynyt tapahtua. Mr Douglas luopui siitä. Kylmäverisesti tai taistellen — onhan mahdollista, että Douglas tarttui vasaraan, joka löydettiin matolta — ampui roisto sitten Douglasin tällä hirveällä tavalla. Sitten heitti hän pyssyn sekä myöskin, siltä näyttää, tämän kummallisen kortin, jossa on merkki V. L. 341, mitä se nyt sitten merkinnee, sekä pakeni akkunasta ja vallihaudan poikki samassa silmänräpäyksessä kuin mr Barker tuli huoneeseen ja huomasi rikoksen. Mitä arvelette siitä, mr Holmes?
— Hyvin mielenkiintoista, mutta se ei tunnu oikein vakuuttavalta.
— Olisihan suorastaan hassua, ellei jokainen muu selitys olisi vielä mahdottomampi, huudahti Mac Donald. Joku on surmannut miehen, ja ken sen lieneekin tehnyt, niin voin minä selvästi todistaa, että hänen olisi pitänyt tehdä se toisella tavalla. Mitä hän tarkoittaa, kun valitsee niin vaarallisen pakotien? Mitä hän tarkoittaa käyttäessään haulikkoa, kun hänen ainoa pelastuksenmahdollisuutensa oli äänettömyys? Kuulkaahan nyt mr Holmes, teidän on annettava meille vihjaus, koska kerran sanotte, ettei mr White Masonin todistelu tunnu vakuuttavalta.
Holmes oli tarkoin kuunnellut tätä pitkää puhetta eikä häneltä ollut jäänyt ainoakaan sana kuulematta hänen tarkan katseensa suuntautuessa milloin sinne milloin tänne, ja hänen otsansa rypistyessä ajatusten ponnistellessa.
— Haluan kernaasti useampia tosiasioita ennenkuin muodostan itselleni mielipidettä, mr Mac, sanoi hän ja laskeutui polvilleen kuolleen viereen. Häntä on todellakin runneltu pahasti. Pyytäkää hovimestaria tänne hetkiseksi… Ames, kuulin että te monasti olette nähnyt tämän hyvin harvinaisen merkin, poltetun kolmion ympyrän sisässä mr Douglasin käsivarressa?
— Olen nähnyt sen monasti, sir.
— Ja ette liene koskaan kuullut mitään viittaustakaan sen merkityksestä?
— En, sir.
— Kun se poltettiin ihoon niin se varmaankin tuotti tuskaa, sillä se on varmasti poltettu. Huomaan nyt että mr Douglasin leuassa on palanen iholaastaria. Näittekö sen hänen eläessään?
— Näin, hän sai haavan kun ajoi aamulla partaansa.
— Oletteko milloinkaan huomannut, että hän ennen on saanut haavoja?
— En pitkään aikaan, sir.
— Sitä sietää ajatella! sanoi Holmes. Tietenkin se voi olla pelkkä sattuma, mutta se voi myöskin viitata hermostumiseen, josta ilmenee hänelle olleen syytä peljätä jotain vaaraa. Huomasitteko hänen käytöksessään eilen mitään outoa, Ames?
— Huomasin, että hän oli hieman levoton ja liikuttunut, sir.
— Todellako? Sitten hyökkäys ei lienee ollut niin vallan odottamaton? Ehkä te, mr Mac, otatte huoleksenne kyselemisen?
— En, mr Holmes, te teette sen paljon paremmin.
— Hyvä on, siirrymme sitten tähän korttiin — "V. L. 341." Se on karkeata kartongipaperia. Onko teillä sellaista paperia talossa?
— En luule.
Holmes meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi vähän mustetta kummastakin mustepullosta imupaperiin. Tätä ei ole kirjoitettu tässä huoneessa. Tämä muste on mustaa, tuo on tumman sinipunertavaa. Se on kirjoitettu karkealla kynällä ja nämä kynät ovat hyvin teräviä. Ei, luulen että se on tehty muualla. Ettekö voi yrittää selittää näitä merkkejä, Ames?
— En, en ymmärrä ollenkaan mitä se tarkoittaa.
— Mitä te arvelette, mr Mac?
— Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan merkin.
— Niin minustakin, sanoi White Mason.
— Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu. Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on valittu tämä pyssy?
— Niin, sanokaa miksi!
— Ja miten selittää sormuksen katoaminen?
— Käsittämätöntä!
— Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä märkää muukalaista.
— Se on varmaa, mr Holmes.
— Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen jälki. Tavattoman leveä se on — se miltei viittaa lautajalkaan. Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla pöydän alla on?
— Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi
Ames.
— Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?
— Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.
— Yksi käsipunnus —, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt, voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.
— Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.
— Onko joku vangittu?
— Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan kyynärän päässä porstuan ovelta.
Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää, joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen omistajasta.
— Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.
— Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan kuitenkin nähdä.
VIIDES LUKU
Murhenäytelmän henkilöt.
— Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme rakennukseen.
— Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.
— Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.
Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä — ei juuri sellainen, johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän, Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.
— Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.
Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli. Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.
Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.
Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone, jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli ollut paljon aikaisemmin — vähintäin puolituntia ennen kuin kello soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut. Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.
— Seuratkaa häntä. Jääkää hänen luokseen! oli hän sanonut rouva
Allenille.
Hän oli siksi mennyt emäntänsä kera tämän makuuhuoneeseen ja koettanut rauhoittaa häntä hiukan. Rouva Douglas oli ollut hyvin kiihtynyt ja hänen koko ruumiinsa oli vavissut, mutta hän ei ollut yrittänyt mennä alakertaan. Hän istui yönutussaan tulen ääressä pää käsiin kätkettynä. Rouva Allen oli ollut hänen luonaan suurimman osan yötä. Toiset palvelijat olivat panneet levolle eivätkä saaneet mitään tietää ennenkuin vähää ennen kuin poliisi saapui.
Tämän kertoi taloudenhoitajatar, jolla ristikuulustelussa ei ollut muuta lisättävää kuin valitushuutoja ja kauhunilmauksia.
Herra Cecil Barker tuli todistajana rouva Allenin jälkeen. Mitä tuli edellisen yön tapauksiin oli hänellä vain vähän lisättävää siihen, mitä hän jo oli sanonut poliisille. Omasta puolestaan oli hän varma siitä, että murhaaja oli päässyt pakoon akkunasta. Siinä suhteessa piti hän veritahraa ratkaisevana. Sitäpaitsi ei ollut muuta mahdollisuutta päästä pakoon kun nostosilta oli ylhäällä. Hän ei voinut käsittää minne murhaaja oli joutunut tai miksi hän oli jättänyt polkupyörän, jos se nyt oli hänen. Eihän ollut mahdollista, että hän oli hukkunut juoksuhautaan, joka ei miltään kohdalta ollut kolmea jalkaa syvempi.
Omasta puolestaan oli hänellä hyvin varma teoria murhasta. Douglas oli umpimielinen mies eikä puhunut milloinkaan erinäisistä vaiheista elämässään. Aivan nuorena hän oli Irlannista muuttanut Amerikaan. Hänellä oli ollut siellä varsin suuri menestys ja Barker oli ensi kerran tavannut hänet Kaliforniassa, missä heillä oli yhteinen kaivososuus Benito Canyoniksi nimitetyllä paikalla. Heillä oli ollut varsin hyvä onni, mutta aivan äkkiä oli Douglas myynyt osuutensa ja lähtenyt Englantiin. Hän oli siihen aikaan leski. Barker oli sitten muuttanut rahaksi omaisuutensa ja muuttanut Englantiin, missä hän oli asettunut asumaan Lontooseen. Silloin he olivat uudistaneet ystävyytensä. Douglas oli tehnyt sen vaikutuksen, että häntä uhkasi joku vaara ja Barker oli aina arvellut, että hänen äkillinen lähtönsä Kaliforniasta sekä talon vuokraaminen niin rauhallisessa maassa kuin Englanti oli yhteydessä tämän vaaran kanssa. Hän oli kuvitellut, että joku salainen seura, joku järkähtämätön järjestö ajoi Douglasia takaa eikä lepäisi ennenkuin oli surmannut hänet. Jotkut sanat, jotka Douglas oli tullut sanoneeksi, olivat herättäneet hänessä tämän käsityksen vaikkei Douglas ollut milloinkaan sanonut hänelle, mikä tämä salainen seura oli, eikä myöskään miten hän oli joutunut sen vihoihin. Hän otaksui, että kirjoitus kortissa jotenkin tarkoitti tätä salaista seuraa.
— Kuinka kauvan olitte yhdessä herra Douglasin kanssa Kaliforniassa? kysyi tarkastaja Mac Donald.
— Viisi vuotta kaikkiaan.
— Sanotte, että hän oli silloin naimaton?
— Leski.
— Oletteko milloinkaan kuullut, mistä hänen ensimäinen vaimonsa oli kotoisin?
— Ei, mutta muistan Douglasin sanoneen, että hän oli syntyperältään ruotsalainen ja olen nähnyt hänen valokuvansa. Hän oli hyvin kaunis. Hän kuoli tyfoidikuumeeseen vuotta ennenkuin opin Douglasin tuntemaan.
— Ettekö aseta hänen entistä elämäänsä yhteyteen jonkun Amerikan osan kanssa?
— Olen kuullut hänen puhuvan Chicagosta. Hän tunsi hyvin kaupungin ja oli työskennellyt siellä. Olen kuullut hänen puhuvan rauta- ja hiilialueista. Hän oli aikoinaan matkustanut varsin paljon.
— Oliko hän politikko? Oliko salaisella seuralla tekemistä politiikan kanssa?
— Ei, hän ei piitannut ollenkaan politiikasta.
— Teillä ei ole syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä vikapääksi rikokselliseen tekoon?
— Päinvastoin — rehellisempää miestä en ole milloinkaan tuntenut.
— Oliko hänen elämässään Kaliforniassa mitään omituista?
— Hän oleskeli mieluimmin kaivososuudellamme vuoristossa ja työskenteli siellä. Hän ei milloinkaan tahtonut lähteä muiden miesten seuraan jos hän saattoi välttää sen. Tämä antoi minulle ensimäisen aiheen luulla, että häntä ajettiin takaa. Kun hän sitten äkkiä läksi Europaan, tulin vakuutetuksi siitä. Luulen, että häntä oli jotenkin varoitettu. Ennenkuin oli viikkoa kulunut hänen lähdöstään tuli puoli tusinaa miestä kysymään häntä.
— Mitä miehiä?
— He näyttivät sangen vaarallisilta — tulivat kaivokselle ja tahtoivat tietää missä hän oli. Minä sanoin heille, että hän oli lähtenyt Europaan, mutta etten tiennyt, mistä häntä piti sieltä etsiä. Heillä ei ollut hyvä mielessä, sen huomasin selvästi.
— Olivatko nämät miehet amerikalaisia — kalifornialaisia?
— En tiedä olivatko he kalifornialaisia, mutta kyllä he olivat amerikalaisia. En tiedä, mitä he olivat ja olin iloinen kun he lähtivät.
— Ja tämä tapahtui kuusi vuotta sitten?
— Lähemmäs seitsemän.
— Ja te olitte silloin viisi vuotta ollut yhdessä hänen kanssaan Kaliforniassa, joten tuo juttu on tapahtunut vähintäin yksitoista vuotta sitten.
— Niin kyllä.
— Sen on täytynyt olla erittäin syvää vihaa, joka on voinut säilyttää niin kauvan katkeruutensa. Se ei varmaankaan aiheutunut mistään pikkuseikasta.
— Minusta se synkisti koko hänen elämänsä. Hän ei oikein voinut sitä milloinkaan karkoittaa mielestään.
— Mutta ettekö arvele, että jos jotakuta alituisesti uhkasi vaara, jonka laadun hän tuntee, niin pitäisi hänen turvaa saadakseen kääntyä poliisin puoleen?
— Se oli ehkä vaara, jolta ei kukaan voinut häntä varjella. Olen unohtanut sanoa teille, että hän aina kantoi asetta. Hänellä oli aina revolveri taskussa. Mutta onnettomuudeksi oli hän eilen illalla puettu yönuttuun ja oli jättänyt aseen makuuhuoneeseen. Hän luuli kai olevansa turvassa, kun nostosilta oli ylhäällä.
— Tahtoisin saada hiukan tarkemman selon aikamääristä, sanoi Mac Donald. Kuusi vuotta sitten Douglas lähti Kaliforniasta. Vuotta myöhemmin saavuitte te tänne, vai kuinka?
— Niin, se on totta.
— Ja hän on ollut naimisissa viisi vuotta. Te tulitte kai jokseenkin samoihin aikoihin kun hän meni naimisiin.
— Noin kuukautta ennen häitä. Minä olin hänen sulhaspoikansa.
— Tunsitteko rouva Douglasia ennen hänen avioliittoaan?
— Ei, en tuntenut. En ollut käynyt Englannissa kymmeneen vuoteen.
— Mutta sitten olette tavannut häntä varsin usein?
Barker katsoi tuikeasti salapoliisiin.
— Olen tavannut Douglasia varsin usein senjälkeen, vastasi hän. Ja jos olen tavannut rouvaakin, on se tapahtunut siksi ettei voi seurustella aviomiehen kera tuntematta hänen vaimoaan. Jos kuvittelette että on jossakin yhteydessä. —
— En kuvittele mitään, herra Barker. Minun täytyy tietysti tehdä kaikki kysymykset, jotka ovat yhteydessä jutun kanssa, mutta en tietysti tahdo loukata teitä.
— Muutamat kysymykset ovat loukkaavia, vastasi Barker harmistuneena.
— Tahdomme vain saada selon tosiasioista. On tärkeätä teille ja kaikille, että ne selviävät. Hyväksyikö herra Douglas täydellisesti ystävyyden teidän ja hänen vaimonsa välillä?
Barker kalpeni ja hänen suuret vahvat kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin.
— Teillä ei ole oikeutta tehdä sellaisia kysymyksiä! ärjäsi hän.
Mitä on sillä tekemistä rikoksen kanssa jota tutkitte?
— Minun täytyy toistaa kysymys.
— Siinä tapauksessa kieltäydyn vastaamasta siihen.
— Voitte kieltäytyä vastaamasta, mutta ymmärrätte kai, että kieltäytymisenne sinänsä on vastaus, sillä te ette kieltäytyisi ellei teillä olisi jotakin salattavaa.
Barker seisoi muutaman sekunnin tuikean näköisenä ja rypisti, ajatuksiin vaipuneena kulmakarvojaan. Mutta sitten hän katsahti ylös ja hymyili.
— Otaksun, sanoi hän, että herrat yksinkertaisesti tekevät velvollisuutensa, ja että ainoastaan voin pyytää teitä olemaan vaivaamatta rouva Douglasia tämän asian takia, sillä hänellä on ilmankin suruja. Voinhan sanoa teille, että Douglas raukalla todella oli huomattava vika ja että se oli hänen mustasukkaisuutensa. Hän piti minusta niin paljon kuin mies voi pitää ystävästä. Ja hän tunsi harrasta hellyyttä vaimoaan kohtaan. Hän tahtoi niin mielellään, että minä olisin täällä ja kirjoitti alinomaa ja pyysi minua tulemaan. Ja kuitenkin sattui, että kun hänen vaimonsa ja minä puhuimme toistemme kanssa tai olimme yhtä mieltä jostakin asiasta, niin vyöryi kuin mustasukkaisuuden aalto hänen ylitseen, hän menetti itsehillitsemiskykynsä ja saattoi lausua mitä mielettömimpiä syytöksiä. Monta kertaa olen tästä syystä päättänyt, etten enää tulisi tänne, mutta silloin kirjoitti hän katuvia ja rukoilevia kirjeitä, jotka pakottivat minut tulemaan. Vaikkapa olisivat viimeiset sanani, voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, ettei kellään miehellä ole ollut uskollisempaa eikä rakastavampaa vaimoa, sekä voisin lisätä, luotettavampaa ystävääkään.
Hän puhui tuntehikkaasti ja vakaumuksella, mutta kuitenkaan ei tarkastaja Mac Donald tahtonut jättää ainetta.
— Tiedätte kai, että vainajan vihkimäsormus oli otettu pois hänen sormestaan?
— Siltä näyttää, sanoi Barker.
— Mitä sillä tarkoitatte? Tiedättehän, että se on totta?
Mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä.
— Kun sanon, että siltä näyttää, tarkoitin, että voitaisiin ajatella, että hän on itse ottanut pois sormuksen.
— Se seikka, että sormus on poissa — kuka sitten lieneekin sen ottanut — voisi kenessä hyvänsä herättää ajatuksen, että avioliitto ja murhenäytelmä olivat jossakin yhteydessä keskenään, eikö totta?
Barker kohautti leveitä olkapäitään.
— Ei ole minun asiani sanoa, mitä ajatuksia se voi herättää, vastasi hän, mutta jos tarkoitatte, että se mitenkään heittäisi varjon tämän naisen kunniaan — hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän malttoi nähtävästi mielensä ja hillitsi jälleen vihansa — niin olette väärässä, enempää en voi sanoa.
— En luule, että minulla tällä kertaa on muuta kysyttävää, sanoi Mac
Donald kylmästi.
— Oli vielä muuan pikkuseikka, huomautti Sherlock Holmes. Kun tulitte huoneeseen, paloi vain yksi kynttilä pöydällä, vai kuinka?
— Niin kyllä.
— Sen valossa näitte tuon kauhean mikä oli tapahtunut.
— Niin kyllä.
— Soititte heti apua?
— Soitin.
— Ja apu tuli kohta?
— Noin minuutin kuluttua.
— Mutta kun väkeä tuli sisään, oli kynttilä sammutettu ja lamppu sytytetty. Se tuntuu hyvin kummalliselta.
Taas näytti Barker epäröivän.
— En ymmärrä, että se olisi kummallista, mr Holmes, vastasi hän oltuaan hetken vaiti. Kynttilä valaisi heikosti. Lamppu oli pöydällä ja minä sytytin sen.
— Ja puhalsitte kynttilän sammuksiin?
— Niin puhalsin.
Holmes ei enää kysynyt muuta ja luotuaan ajattelevaisesti ja, kuten minusta näytti, uhmaavasti katseen toisesta toiseen kääntyi Barker ja poistui huoneesta.
Tarkastaja Mac Donald oli lähettänyt yläkertaan kirjelapun, jossa hän sanoi tulevansa mrs Douglasin huoneeseen, mutta tämä oli vastannut tulevansa ruokasaliin. Nyt astui hän sisään — pitkä, kaunis, noin kolmikymmenvuotias nainen, hyvin umpimielinen ja hillitty, aivan toisenlainen kuin se traagillinen ja epätoivoinen olento, jonka olin odottanut näkeväni. Tosin olivat hänen kasvonsa kalpeat ja piirteet pingoittuneet kuten ankaran iskun jälkeen, mutta hänen esiintymisensä oli tyyntä ja kaunismuotoinen käsi, joka nojasi pöydänkulmaan, oli yhtä vakava kuin omani. Hänen surulliset rukoilevat silmänsä siirtyivät omituisen kysyvin ilmein toisesta toiseen piirissämme. Kysyvää katsetta seurasi äkkiä nopeasti lausutut sanat:
— Oletteko vielä keksinyt mitään? kysyi hän.
Mielikuvitusko oli syynä siihen, että minusta hänen äänessään oli enemmän pelkoa kuin toivoa.
— Olemme ryhtyneet kaikkiin ajateltaviin toimenpiteisiin, mrs Douglas, vastasi tarkastaja. Voitte olla vakuutettu siitä, ettei mitään ole laiminlyöty.
— Älkää säästäkö mitään kustannuksia, sanoi hän tyynellä, kumealla äänellä. On varma toivomukseni, että koetetaan kaikin tavoin.
— Mahdollisesti voitte sanoa jotakin, joka valaisee asiaa.
— Pelkään, etten voi, mutta kaikki mitä tiedän, on teidän käytettävänänne.
— Olemme kuulleet mr Cecil Barkerilta, ettette nähnyt — tarkoitan ettette käynyt huoneessa, jossa murhenäytelmä tapahtui.
— Ei, hän sai minut kääntymään takaisin rappusissa. Hän pyysi ja rukoili minua palaamaan huoneeseeni.
— Sen ymmärrän. Olitte kuullut laukauksen ja heti tullut alas?
— Panin yönutun päälleni ja läksin alakertaan.
— Kuinka pitkän ajan kuluttua laukauksen perästä mr Barker pidätti teidät portaissa?
— Ehkä parin minuutin. On vaikea määritellä aikaa sellaisina hetkinä. Hän rukoili minua, etten menisi kauvemmas. Hän vakuutti, etten voisi mitään tehdä ja sitten talutti taloudenhoitajatar, mrs Allen minut portaita ylös. Kaikki oli kuin kamalaa unta.
— Voitteko sanoa meille, kuinka kauvan miehenne oli alakerrassa ennenkuin kuulitte laukauksen?
— Ei, sitä en oikein tiedä. Hän meni alakertaan pukeutumishuoneestaan, enkä kuullut milloin hän lähti. Hänellä oli tapana tehdä kierros talossa joka ilta, sillä hän oli levoton tulen vuoksi. Se on ainoa, jonka vuoksi olen nähnyt hänet levottomana.
— Siihenpä juuri halusinkin tulla, mrs Douglas. Vasta Englannissako te tutustuitte mieheenne?
— Niin. Me olemme olleet naimisissa viisi vuotta.
— Oletteko kuullut hänen puhuvan jotakin tapauksesta Amerikassa, jonka takia vaara uhkaisi häntä?
— Kyllä, vastasi hän viimein. Minulla on aina ollut tunne, että vaara uhkasi häntä. Hän ei tahtonut puhua kanssani siitä asiasta. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, sillä meidän välillämme vallitsi mitä täydellisin rakkaus ja luottamus, vaan se johtui siitä, ettei hän mitenkään tahtonut saattaa minua levottomaksi. Hän luuli, että minä surisin sitä, jos saisin tietää kaikki, ja siksi hän vaikeni.
— Kuinka saatoitte silloin tietää sen?
Mrs Douglasin kasvoja valaisi haihtuva hymy.
— Voiko mies koko elämänsä kätkeä salaisuutta ilman että nainen, joka rakastaa häntä, saa siitä vihiä? Tiesin sen monista merkeistä. Minä ymmärsin sen hänen kieltäytymisistään puhua minun kanssani erinäisistä tapauksista hänen Amerikassaoloajallaan. Ymmärsin sen erinäisistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin hän ryhtyi. Ymmärsin sen muutamista sanoista, jotka hän tuli lausuneeksi. Ymmärsin sen tavasta, jolla hän katseli odottamattomia muukalaisia. Olin aivan varma siitä, että hänellä oli mahtavia vihollisia, että hän luuli heidän olevan hänen jäljillään ja että hän aina oli varuillaan heitä vastaan. Niin varma olin siitä asiasta, että tunsin todellista tuskaa, jos hän tuli kotiin myöhemmin kuin odotin häntä.
— Rohkenenko kysyä, mitkä olivat ne sanat, jotka hän tuli lausuneeksi! — kysyi Sherlock Holmes.
— "Kauhun laakso", vastasi mrs Douglas. Niitä sanoja hän käytti, kun kysyin häneltä. "Olen ollut kauhun laaksossa, enkä ole vielä päässyt sieltä pois". "Emmekö milloinkaan pääse pois Kauhun laaksosta?" oli minulla tapaa kysyä häneltä, kun hän näytti tavallista vakavammalta. "Toisinaan luulen, ettemme milloinkaan pääse", vastasi hän joskus.
— Te kai kysyitte häneltä, mitä hän tarkoitti "Kauhun laaksolla."
— Niin, sen tein, mutta silloin hän tuli hyvin vakavaksi ja pudisti päätään. "On tarpeeksi pahoin, että toinen meistä on vaeltanut sen varjossa", sanoi hän. "Jumala suokoon, ettei se milloinkaan lankeisi sinun ylitsesi." Se oli kai joku todellinen laakso, jossa hän oli asunut ja jossa hänelle oli tapahtunut jotakin kamalaa, siitä olen varma, mutta enempää ei minulla ole siitä kerrottavaa.
— Eikö hän milloinkaan maininnut mitään nimiä.
— Kyllä; hän makasi kerran kuumehoureissa, kun hänelle oli metsästysretkellä sattunut onnettomuus kolme vuotta sitten. Silloin muistan hänellä alati olleen erään nimen huulillaan. Kun hän lausui sen, ilmaisi hänen äänensä vihaa ja todellista kauhua, Mc Ginty oli tuo nimi — päämestari Mc Ginty. Kysyin häneltä, kun hän parani, kuka Mc Ginty oli ja kenen päämestari hän oli? "Ei ainakaan minun pääni, Jumalan kiitos," vastasi hän ja nauroi — enempää en saanut häntä sanomaan. Mutta on varmasti jotakin yhteyttä "päämestari" Mc Gintyn ja "Kauhun laakson" välillä.
— On vielä yksi seikka otettava huomioon, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Tehän tutustuitte mr Douglasiin eräässä täyshoitolassa
Lontoossa ja menitte siellä hänen kanssaan kihloihin? Oliko jotakin
romantillista, jotakin hämärää tai salaperäistä häitten yhteydessä.
— Romantillista se oli kyllä — niinhän on aina — mutta ei mitään salaperäistä.
— Eikö hänellä ollut kilpakosijaa?
— Ei, minä olin täydellisesti…
— Olette epäilemättä kuullut, että hänen vihkisormuksensa on otettu häneltä. Eikö se herätä teissä mitään epäluuloa? Jos otaksumme että joku vihollinen entisajoilta on keksinyt hänen jälkensä ja tehnyt rikoksen, niin mitä mahdollista syytä on hänellä voinut olla ottaa hänen vihkisormuksensa?
Olisin voinut vannoa, että nuoren naisen huulilla häivähti mitä heikoin hymyn varjo.
— Sitä en todellakaan tiedä, vastasi hän. Kyllähän se on kummallista.
— Nyt emme enää pidätä teitä kauvemmin ja minä olen pahoillani, että meidän täytyy vaivata teitä tällaisena aikana, sanoi tarkastaja. Muutamat muut kohdat ovat tosin selvittämättä, mutta me voimme kääntyä puoleenne sikäli kuin uusia seikkoja ilmaantuu.
Hän nousi ja taas huomasin tuon nopean kysyvän katseen, jonka hän tullessaan oli luonut meihin. Minkä vaikutuksen on todistukseni tehnyt teihin? Hän olisi yhtä hyvin voinut lausua ääneen kysymyksen. Kumartaen päätään lähti hän huoneesta.
— Kaunis nainen, hyvin kaunis nainen, sanoi Mac Donald miettiväisesti, kun ovi oli sulkeutunut mrs Douglasin jälkeen. Tuo Barker on kyllä ollut täällä usein vieraana. Hän on sitä lajia miehiä, jotka vetävät naisia puoleensa. Hän myöntää, että vainaja oli mustasukkainen ja ehkä hän parhaiten tiesi mitä syytä hänellä oli olla sitä. Ja sitten tuo sormus. Sitä ei voi lakata ajattelemasta. Mies, joka tempaa vihkisormuksen vainajan kädestä — mitä sanotte siitä Holmes?
Ystäväni oli istunut pää käsiin painettuna ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Nyt hän nousi ja soitti kelloa.
— Ames, sanoi hän kun hovimestari tuli sisään, missä mr Cecil Barker on nyt?
— Minä katson.
Hän tuli heti takaisin ja sanoi mr Barkerin olevan puutarhassa.
— Voitteko muistaa, Ames, mitä mr Barkerilla oli jalassaan yöllä, kun tulitte hänen luokseen kirjoitushuoneeseen?
— Kyllä, mr Holmes, hänellä oli huopatohvelit jalassaan. Minä menin noutamaan hänelle saappaat, kun hän meni poliisia hakemaan.
— Missä ovat tohvelit nyt?
— Ne ovat tuolin alla eteisessä.
— Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.
— Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit olivat veren tahrimat — niin olivat muuten omanikin.
— Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.
Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.
— Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.
Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen. Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.
Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä rautatankoja.
— Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki. Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?
— Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.
White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden elähyttämänä lihavia käsiään.
— Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän lopuksi, ja niin saattaakin tulla.
KUUDES LUKU.
Vähän valoa.
Noiden kolmen salapoliisin oli tutkittava useata syrjäseikkaa, minkä vuoksi minä palasin yksin vaatimattomaan asuntoomme kyläravintolassa. Sitä ennen minä kuitenkin lähdin pienelle kävelylle kummalliseen vanhanaikuiseen puutarhaan, joka oli talon sivustoilla. Sitä ympäröi kaikkialta rivi omituisen muotoisiksi leikattuja lehtikuusia. Lehtikuusien rivien sisäpuolella oli avara ja kaunis nurmikenttä, jonka keskellä oli aurinkokello. Kokonaisvaikutus oli niin rauhallinen ja tyynnyttävä, että se tuntui hyvin suloiselta minun hieman kiihottuneille hermoilleni. Tässä rauhallisessa ilmapiirissä saattoi unohtaa tai vain hurjan sekavana painajaisena muistaa synkän kirjoitushuoneen ja sen lattialla pitkällään olevan verisen ruumiin. Ja kuitenkin — kun juuri kävelin siellä ja koetin virvoittaa sieluani lempeän sulotuoksuisessa ympäristössä, sattui jotakin hyvin kummallista, mikä palautti muistiini murhenäytelmän ja jätti mieleeni hyvin synkän vaikutuksen.
Olen sanonut, että puutarhaa ympäröi rivi koristeelliseen muotoon leikattuja lehtikuusia. Kaukana rakennuksesta nämä kuuset tihenivät pensasaidaksi. Pensasaidan ulkosivulla, talosta tuleville näkymättömissä, oli kivipenkki. Kun lähenin tätä paikkaa, olin kuulevinani ääniä — jonkun karkealla miehenäänellä lausutun huomautuksen, mihin vastaukseksi kuului pieni naisen naurahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin tullut toiselle puolelle pensasaitaa, joka päättyi siinä lähellä ja katseeni sattui mrs Douglasiin ja tuohon Barkeriin, ennenkuin he olivat huomanneet minun tulleen. Rouva Douglasin ulkonäkö järkytti hermojani. Ruokasalissa hän oli ollut niin häveliäs ja ylevä. Nyt hän oli heittänyt kaikki murheenmerkit. Hänen silmänsä säteilivät elämänhalua ja hänen kasvojaan värähdytteli vielä nauru, jonka tuo toinen oli aiheuttanut. Barker istui etukumarassa kädet ristissä ja kyynärpäät polviin nojaten ja hänenkin kasvoillaan väreili samantapainen hymy. Silmänräpäyksen kuluttua — mutta silmänräpäyksen liian myöhään molemmat jälleen olivat teeskennellyn vakavia, sillä he olivat nähneet minut. He vaihtoivat nopeasti pari sanaa, minkä jälkeen Barker nousi ja tuli minua vastaan.
— Anteeksi, sir, mutta eikö minulla ole kunnia puhua tohtori
Watsonin kanssa?
Kumarsin niin kylmästi, että varmasti saattoi selvästi huomata, minkä vaikutuksen he olivat minuun tehneet.
— Luulimme teitä siksi, sillä onhan teidän ystävyyssuhteenne mr Sherlock Holmesiin yleisesti tunnettu. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tulisitte pariksi minuutiksi puhelemaan mrs Douglasin kanssa?
Seurasin häntä tuikean näköisenä. Näin sieluni silmillä selvästi lattialla viruvan silvotun ruumiin. Ja muutamia tunteja murhenäytelmän jälkeen istuivat murhatun vaimo ja hänen paras ystävänsä nauramassa pensaan takana puutarhassa, joka oli ollut hänen! Tervehdin sangen tylysti nuorta rouvaa. Tuolla salissa olin ottanut osaa hänen suruunsa. Nyt kohtasin hänen katseensa säälimättömin silmin.
— Pelkään että pidätte minua tunteettomana ja kovasydämisenä, sanoi hän.
Kohautin olkapäitäni.
— Eihän minulla ole mitään sen asian kanssa tekemistä, sanoin minä.
— Ehkä joskus arvostelette minua oikein. Jos vain voisitte kuvitella —
— Tohtori Watsonin ei tarvitse kuvitella mitään, tokaisi Barker vapaasti. Kuten hän itse sanoo, ei hänellä ole vähintäkään tekemistä asian kanssa.
— Aivan oikein, sanoin minä, ja siksi pyydän saada jatkaa kävelyäni.
— Viipykää hetkinen! huudahti mrs Douglas rukoilevasti. On kysymys, jota te olette pätevämpi ratkaisemaan kuin kukaan muu maailmassa ja vastauksella voi olla suuri merkitys minulle. Paremmin kuin kukaan muu tunnette mr Holmesin ja hänen suhteensa poliisiin. Jos otaksumme, että hänelle täydessä luottamuksessa ilmoitetaan joku asia, niin onko luultavaa että hän silloin ilmoittaa sen salapoliisille.
— Juuri niin, sanoi Barker kiihkeästi. Onko hän itsenäinen vai kuuluuko hän kokonaan heidän joukkoonsa?
— En todellakaan tiedä, onko minulla oikeutta pohtia tuota kysymystä, vastasin minä.
— Pyydän, rukoilen sitä teiltä, tohtori Watson. Vakuutan, että siitä on meille — minulle suurta apua, jos te tässä suhteessa rupeatte neuvonantajaksemme.
Hänen äänellään oli niin rehellinen sävy, että hetkeksi kokonaan unohdin hänen kevytmielisyytensä enkä toivonut muuta kuin tehdä hänelle mieliksi.
— Mr Holmes on riippumaton tutkija, sanoin minä. Hän on oma herransa ja toimii oman harkintansa mukaan. Samalla tuntee hän velvollisuutensa niitä kohtaan, jotka viran puolesta työskentelevät samalla alalla, eikä hän salaisi mitään, mikä auttaisi heitä jättämään rikollisen oikeuden käsiin. Tässä kaikki mitä voin sanoa, ja pyydän teitä kääntymään mr Holmesin puoleen, jos haluatte tarkempia tietoja.
Ja sitten kohautin hattuani ja lähdin edelleen jättäen heidät penkille kätköönsä pensasaidan taa. Katsoin taakseni kääntyessäni pensasaidan päässä ja huomasin silloin, että he edelleenkin hyvin vilkkaasti keskustelivat, ja kun heidän katseensa olivat suunnatut minuun, päätin minä että he pohtivat kohtaustamme.
— Minä en tosiaankaan pyri heidän uskotukseen, sanoi Holmes, kun kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko iltapäivän kartanossa neuvotellen ammattitoveriensa kanssa ja palasi ahmiakseen erinomaisella ruokahalulla teetä ja niitä pikkuruokia, mitä olin hänelle tilannut. Ei mitään uskottuja salaisuuksia, Watson — niistä tulee paljon kiusaa, jos on toimitettava vangitseminen salaliiton ja murhan johdosta.
— Luulet siis asian päättyvän siten?
Hän oli iloisimmalla ja hyväntahtoisimmalla tuulellaan.
— Watson hyvä, kun olen lopettanut neljännen munani, olen valmis selittämään sinulle koko tilanteen. En sano, että olemme päässeet kokonaan salaisuuden perille — kaukana siitä — mutta päästyämme kateissa olleen käsipunnuksen jälille —
— Punnuksen!
— Watson hyvä, onko mahdollista, ettet ole oivaltanut sitä tosiasiaa, että koko tapahtuman selvitys riippuu tuosta kateissa olleesta käsipunnuksesta? No, älä siitä suutu, sillä meidän kesken sanoen luulen, ettei tarkastaja Mac eikä paikkakunnan ylikonstaapeli ole käsittänyt tämän seikan valtavaa merkitystä. Yksi käsipunnus, Watson! Ajattele atleettia, jolla on vain yksi punnus. Ajattele yksipuolista kehitystä — selkärangan koukistumisen suurta vaaraa. Järkyttävää, Watson järkyttävää!
Hän istui suu täynnä paahdettua leipää ja silmät säteillen vallattomuutta, tarkaten minun älyllistä hämmentymistäni. Pelkkä hänen erinomaisen ruokahalunsa näkeminen sai minut vakuutetuksi hänen menestyksestään, sillä muistin hyvin selvästi päiviä ja öitä, jolloin hän ei ollut nauttinut palaakaan, jolloin hänen pilkkana pidetty ajatuskykynsä oli ponnistellut ratkaistakseen jonkun pulman, laihojen eloisain kasvojen yhä surkastuessa sielullisen keskittymisen voimakkuuden johdosta. Vihdoin sytytti hän piippunsa ja istuen uunin nurkassa tuossa vanhassa ravintolassa puhui hän hitaasti ja katkonaisin lausein tapauksesta — pikemmin ääneensä ajattelevan kuin harkittua mielipidettä esittävän miehen tavoin.
— Vale, Watson — suurenmoinen epäämätön vale — sen tapaamme jo kynnyksellä. Siinä lähtökohtamme. Koko Barkerin kertoma tarina on valetta. Mutta mrs Douglas vahvistaa todeksi Barkerin tarinan. Siis valehtelee hänkin. He valehtelevat molemmat ja ovat samassa juonessa. Tästä johtuu ratkaiseva arvoitus: miksi he valehtelevat ja mikä on se totuus, jota he niin innokkaasti koettavat salata? Lyökäämme viisaat päämme yhteen, Watson, ja koettakaamme tunkea valheen läpi ja paljastaa totuus.
Mistä minä tiedän heidän valehtelevan? Siitä että kasku on niin huonosti sommiteltu eikä suorastaan voi olla tosi. Ajattelehan! Tämän selityksen mukaan ei murhaajalla ollut murhan jälkeen täyttä minuuttiakaan aikaa ottaa sormus, joka oli toisen sormuksen takana kuolleen sormessa, pistää takaisin ulommainen sormus — mitä hän ei milloinkaan olisi tehnyt — ja asettaa tuo kummallinen kortti uhrin viereen. Väitän että tämä oli vallan mahdotonta. Voisit huomauttaa — mutta uskon sinusta liian paljon hyvää, Watson, luullakseni sinusta sellaista — että sormus on saatettu ottaa ennenkuin mies surmattiin. Se seikka, että kynttilä on palanut vain hetkisen, todistaa, ettei kohtaus ole kestänyt kauan. Oliko luultavaa että Douglas, jota on kuvattu pelottomaksi, niin nopeasti saataisiin luopumaan vihkisormuksestaan, tai että hänet on pakotettu siihen? Ei, ei, Watson, murhaaja oli hyvän aikaa lampun palaessa kuolleen luona. Siitä ei minulla ole pienintäkään epäilystä. Pyssynlaukaus näyttää olleen kuoleman aiheuttajana. Se on siis laukaistu aikaisemmin kuin meille on sanottu. Mikään erehdys ei ole voinut aiheuttaa sellaista ilmoitusta. Edessämme on siis kahden laukauksen kuulleen henkilön salajuoni — tuon miehen Barkerin ja vaimo Douglasin. Kun lisäksi vielä voin todistaa, että Barker on harkiten ja tahallaan laittanut veritahran akkunalaudalle johtaakseen poliisin harhaan, niin täytynee sinun myöntää, että hänen asiansa alkavat olla sangen huonosti.
Nyt meidän on harkittava, mihin aikaan murha todella tehtiin. Aina puoli yhteentoista palvelijat olivat talossa liikkeellä, niin että varmasti se ei tapahtunut sitä ennen. Neljännestä vailla yksitoista he kaikki olivat menneet omiin suojiinsa paitsi Ames, joka oli ruokakammiossa. Olen senjälkeen kun jätit meidät, iltapäivällä tehnyt muutamia kokeita ja huomannut, että vaikka Mac Donald pitäisi millaista meteliä tahansa kirjoituskamarissa, niin se ei kuulu ruokakammioon, jos kaikki ovet ovat suljetut. Toisin on taloudenhoitajattaren huoneen laita. Se ei ole niin etäällä ja sieltä minä saatoin kuulla hänen äänensä, kun hän huusi oikein kovasti. Haulikon pamahdus vaimentuu jonkun verran, jos se laukaistaan aivan maalin vieressä, niinkuin tässä epäilemättä tapahtui. Luultavasti paukaus ei ollut kovin voimakas, mutta illan hiljaisuudessa sen äänen olisi pitänyt tunkeutua rouva Allenin huoneeseen. Hän on, kuten hän on meille sanonut, hieman kuuro, mutta siitä huolimatta sanoi hän olleensa kuulevinaan oven paiskattavan kiinni noin puoli tuntia ennenkuin hälyytys tapahtui. Puoli tuntia ennen sitä olisi kello ollut neljännestä vailla yksitoista. Olen vallan vakuutettu, että hän silloin kuulikin pyssynlaukauksen ja että murha tehtiin juuri silloin. Jos noin on asia, on meidän nyt otettava selkoa siitä, mitä mr Barker ja mrs Douglas, edellyttäen etteivät he ole murhaajia, ovat puuhailleet kello neljännestä vailla yhdestätoista, jolloin laukauksen ääni sai heidät juoksemaan alas, kello neljännes yli yhdentoista, jolloin he soittivat kelloa ja kutsuivat paikalle palvelijat. Mitä he tekivät ja miksi he eivät heti hälyyttäneet? Kas siinä nyt ratkaistava kysymys ja kun siihen on saatu vastaus, olemme päässeet paljon lähemmäksi tehtävämme ratkaisua.
— Minä olen puolestani vakuutettu siitä, että nämä henkilöt ovat liitossa keskenään. Hänen täytyy olla sangen sydämetön kun hän saattaa istua nauramassa pilapuheelle muutamia tunteja senjälkeen kuin hänen miehensä on murhattu.
— Olet oikeassa. Hän ei esiinny missään loistavassa valossa vaimona, ei edes omassa selonteossaan tapahtumasta. Kuten tiedät, Watson, en minä rajattomasti ihaile naisia, mutta kokemukseni ovat minulle elämässäni opettaneet, että harvat ovat ne miestään vähänkin kunnioittavat naiset, jotka olisivat antaneet toisen miehen jyrkästi lausumain sanain estää heitä rientämästä kuolleen miehensä luo. Jos minä joskus menen naimisiin, Watson, niin toivon herättäväni vaimossani sellaisen tunteen, että se estää häntä antamasta taloudenhoitajattaren kulettaa itseään pois, kun minun ruumiini on vain muutaman kyynärän päässä hänestä. Näyttämölle asetus oli sangen kurja, sillä kokemattomimmankin salapoliisin huomio olisi kiintynyt tavallisen nais-ulinan puutteeseen. Jo sellaisenaan tämä seikka oli kylliksi johtaakseen minun mieleeni, että kaikki oli ennakolta keksittyä.
— Pidät siis Barkeria ja mrs Douglasia syyllisenä murhaan?
— Sinä teet niin kauhean suoria kysymyksiä, Watson, sanoi Holmes. Ne sattuvat minuun kuin luodit. Jos esität asian niin, että mrs Douglas ja Barker tietävät totuuden murhasta ja ovat liitossa sen salaamiseksi, niin voin antaa sinulle rehellisen vastauksen. Olen varma heidän tietävän totuuden. Mutta sinun vähän hirveämpi päätelmäsi ei ole niinkään selvä. Harkitkaamme hetkinen niitä vaikeuksia, jotka sitä sekottavat.
Otaksukaamme että näitä molempia yhdistää rikollinen rakkauden side ja että he ovat päättäneet vapautua siitä miehestä joka on heidän tiellään. Tämä on sangen rohkea otaksuma, sillä sitä eivät ensinkään tue vastaukset palkollisille asiasta varovasti tehtyihin kysymyksiin. Päinvastoin on monta todistusta siitä, että herra ja rouva Douglas sydämellisesti pitivät toisistaan.
— Mutta se ei mitenkään voi olla totta, sanoin minä ajatellen puutarhassa näkemiäni kauniita hymyileviä kasvoja.
— Ja ainakin he näyttivät pitävän toisistaan. Otaksukaamme kuitenkin että rouva ja Barker ovat tavattoman viekas pari, jonka on onnistunut pettää kaikki ihmiset ja joka on päättänyt surmata aviomiehen. Hän sattuu olemaan henkilö, jota uhkaa vaara — —
— Vain he ovat niin sanoneet. Holmes näytti miettiväiseltä.
— Nyt ymmärrän, Watson, sanoi hän. Olet muodostanut asiasta mielipiteen, jonka mukaan kaikki mitä he ovat sanoneet on valetta. Sinun mielestäsi ei milloinkaan ole ollut mitään salaista vaaranuhkaa eikä mitään salaseuraa eikä "Kauhun laaksoa" eikä mitään mestari Macia — eikä mitään muutakaan. No niin, voihan tuokin käydä laatuun, mutta katsokaammepa, minne se johtaa. He keksivät tämän todistelusarjan selittääkseen murhan. He antavat kertomuksensa lisäksi tuon polkupyörän olla puistossa todistuksena siitä, että pelissä on joku ulkoa tullut mukana. Veritahra akkunalaudalla viittaa samaan, niin myös tuo kortti kirjoituksineen. Kaikki tämä sinun otaksumaasi, Watson. Mutta nyt tulemme niihin pieniin juonikkaisiin, kulmikkaisiin, vastakohtaisiin palasiin, jotka eivät sovi muun kanssa yhteen. Miksi kaikista aseista valita poikkisahattu haulikko — ja lisäksi amerikalainen haulikko? Kuinka he saattoivat olla varmoja siitä, ettei pamahdus ilmaisisi heitä? Olihan sula sattuma ettei rouva Allen rientänyt huoneestaan kysymään kuka paiskoi ovia. Miksihän sinun rikollinen parisi teki kaiken tuon Watson?
— Myönnän, etten voi selittää sitä.
— Vielä yksi seikka. Jos nainen ja tämän rakastaja tekevät sopimuksen aviomiehen murhaamisesta, niin tokkohan he ilmaisevat syyllisyytensä mielenosotuksellisesti riistämällä häneltä vihkisormuksen sitten kun hän on kuollut? Pidätkö sitä luultavana Watson?
— En, sitä en tahdo väittää.
— Ja sitten vielä yksi seikka. Jos hetkeksikään on pälkähtänyt rikollisen päähän panna puiston pensaitten joukkoon polkupyörä, niin hän on varmaankin heti huomannut, ettei se olisi viisasta. Typerinkin salapoliisi huomaisi sen kohta ansaksi, sillä polkupyörää pakolainen parhaiten tarvitsi päästäkseen pakenemaan?
— Minusta asia näyttää selittämättömältä.
— Ja kuitenkin pitäisi ihmisälyn keksiä selitys. Luulen, että jos viettäisin illan yksinäni tuossa kirjoitushuoneessa, niin siitä olisi minulle suurta hyötyä.