Vanhanpuoleinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, ystävälliset kasvot ja hyvä otsa, nousi seisomaan pöydän päässä, puheenjohtajaa vastapäätä.
— Herra rahastonhoitaja, sanoi hän, saanko kysyä, kuka osti tämän miehen omaisuuden, jonka olemme karkoittaneet paikkakunnalta?
— Kyllä, veli Morris. Sen on ostanut Merton Countyn Rautatieyhtiö.
— Ja kuka osti Todmanin ja Leen kaivokset, jotka samaten joutuivat viime vuonna myytäviksi?
— Sama yhtiö, veli Morris.
— Ja kuka osti Mansonin ja Shumanin ja Van Deherin ja Atwoodin rautatehtaat, jotka kaikki on hiljattain myyty.
— Ne osti kaikki Länsi Gilmertonin Yleinen kaivosyhtiö.
— En ymmärrä, veli Morris, sanoi puheenjohtaja, mitä meitä liikuttaa kuka ne osti, kosk'eivät he voi viedä niitä mukanaan paikkakunnalta.
— Kaikesta kunnioituksesta huolimatta teitä kohtaan, arvoisa Mestari, arvelen, että se liikuttaa meitä paljonkin. Tätä menettelytapaa olemme nyt jatkaneet kymmenkunta vuotta. Olemme vähitellen karkoittaneet kaikki pienkapitalistit seudulta. Mikä on seurauksena? Me saamme heidän sijaansa suuria yhtiöitä kuten Rautatieyhtiö ja Yleinen Rauta-yhtiö, joiden johtajat asuvat New Yorkissa tai Philadelphiassa eivätkä piittaa ollenkaan meidän uhkauksistamme. Me voimme kiristää rahoja heidän paikallisilta pomoiltaan, mutta siitä on vain seurauksena, että toisia lähetetään heidän sijaansa. Ja me teemme sen vaaralliseksi itsellemme. Pienkapitalistit eivät voi meitä vahingoittaa. Heillä ei ole rahaa eikä valtaa. Niinkauvan kuin emme rahainkiskomisella rasita heitä liikaa, pysyvät he meidän vallanalaisuudessamme. Mutta jos nuo suuret yhtiöt huomaavat, että meistä on heille haittaa, eivät he säästä vaivoja eivätkä kuluja kukistaakseen meidät ja saattaakseen meidät oikeuden käsiin.
Näitä turmiota ennustavia sanoja seurasi äänettömyys ja kaikkien kasvot synkistyivät ja synkeitä katseita vaihdettiin. Niin kaikkivaltiaita ja voittoisia he olivat olleet, että pelkkä ajatuskin mahdollisesta kostosta oli kadonnut heidän mielestään. Ja kuitenkin ajatus vavahdutti huolettomimpiakin heistä.
— Minun neuvoni on, jatkoi puhuja, että meidän on hellitettävä ohjia pienkapitalisteihin nähden. Sinä päivänä kun heidät kaikki on karkoitettu, on tämän seuran valta murrettu.
Epämiellyttävät totuudet eivät ole suosittuja. Kuului vihaisia huudahduksia, kun puhuja oli istuutunut. Mc Ginty nousi pilvi otsalla.
— Veli Morris, sanoi hän, te olette aina ollut turmionennustaja. Niin kauvan kuin osaston jäsenet pitävät yhtä, ei mikään voima Yhdysvalloissa voi heitä loukata. Emmekö ole tarpeeksi usein kokeneet sitä oikeussalissa? Luulen, että suuretkin yhtiöt huomaavat, että on helpompi maksaa kuin taistella, samoin kuin pienet yhtiöt. Ja nyt veljet — Mc Ginty riisui mustan samettilakkinsa ja viittansa puhuessaan — on tämä osasto päättänyt asiansa täksi illaksi, lukuunottamatta muuatta vähäpätöistä juttua, josta mainitsen erottaessa. Nyt on tullut veljellisen seurustelun ja huvittelun hetki.
Kummallinen totta tosiaan on ihmisluonto. Nämät miehet, joille murha oli jokapäiväinen asia, jotka kerran toisensa perästä olivat surmanneet perheenisän, miehen, jota kohtaan heillä ei ollut mitään mieskohtaista tunnetta, ajattelemattakaan katumusta tai säälimättä hänen itkevää vaimoaan ja avuttomia lapsiaan, saattoivat heltyä kyyneliin kuullessaan tuntehikasta ja surullista musiikkia. Mc Murdolla oli kaunis tenori ja jollei hänen ennemmin olisi onnistunut hankkia osaston suosiota, olisi hän ehdottomasti saanut sen laulettuaan heille "Mä porraspuulla istun, Mary" ja "Allan-järven rannoilla." Ensimäisenä yönä oli uudesta tulokkaasta tullut veljien suosikki, jolle kaikki ennusti ylennystä ja vaikutusvaltaa. Tosin vaadittiin muitakin ominaisuuksia kuin hyviä seurustelulahjoja ennenkuin oli ansiokas Vapaa Mies ja näistä hän antoi esimerkin ennenkuin ilta oli lopussa. Whiskypullo oli monta kertaa kiertänyt miehestä mieheen ja miehet olivat tulistuneet ja valmiit väkivaltaisuuksiin, kun heidän päämestarinsa vielä kerran kääntyi heidän puoleensa.
— Pojat, sanoi hän, tässä kaupungissa on muuan mies, joka tarvitsee läksytyksen ja teidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sen. Puhun James Stangerista, Heraldin toimittajasta. Oletteko nähnyt, kuinka hän taas on kirjoittanut meitä vastaan?
Kuului hyväksymisen muminaa, jota moni kirous säesti. Mc Ginty otti sanomalehden taskustaan.
— "Laki ja järjestys!" Tämä on otsakkeena. Hirmuhallitus Rauta- ja Hiiliseudulla. Kaksitoista vuotta on nyt kulunut ensimäisistä salamurhista, jotka todistavat rikoksellisen järjestön olemassa-olon keskuudessamme. Siitä päivästä lähtien nuo rikokset ovat jatkuneet, kunnes ne nyt ovat saavuttaneet huipun, joka tekee meistä sivistyneen maailman häpeäpilkun. Siinä tarkoituksessako suuri isänmaamme vastaanottaa helmaansa muukalaisen, joka pakenee Euroopan tyranniutta? Siksikö, että he itse sortaisivat miehiä, jotka ovat antaneet heille turvapaikan ja jotta muodostuisi hirmuvaltaisuuden ja laittomuuden valtio itse vapauden tähtilipun pyhien poimujen varjossa, tila, joka herättäisi meissä kammoa, jos lukisimme siitä jossakin Idän vanhoillisimmassa yksinvallassa. Miehet ovat tunnetut. Järjestö on yleisesti tunnettu. Kuinka kauvan siedämme sitä? Voimmeko ikuisesti elää — — Olen varmaankin lukenut tarpeeksi tuota moskaa! sanoi puheenjohtaja laskien sanomalehden pöydälle. Näin hän kirjoittaa meistä. Nyt kysyn teiltä, mitä sanomme hänelle?
— Hänet on surmattava! huusivat useat hurjat äänet.
— Minä vastustan sitä, sanoi veli Morris, mies, jolla oli kaunismuotoinen otsa ja sileäksiajellut kasvot. Sanon teille, että koettelemme liian kovasti tätä laaksoa ja että voi tulla aika, jolloin itsepuolustukseksi kaikki liittyvät yhteen musertaakseen meidät. James Stanger on vanha mies. Hän on kunnioitettu kaupungissa ja paikkakunnalla. Hänen sanomalehtensä kannattaa kaikkea, mikä on kelvollista tässä laaksossa. Jos tämä mies surmataan, syntyy tässä valtiossa mieltenkuohu, joka päättyy vain meidän kukistumiseemme.
— Ja kuinka saattavat he meidät kukistaa, mr Varovainen? huusi Mc Ginty. Poliisinko avulla? Puolet heistä olemme lahjoneet ja toinen puoli pelkää meitä. Vai tuomioistuimenko ja tuomarin avulla? Emmekö ole ennenkin sitä kokeneet ja mitä siitä on tullut?
— On olemassa Tuomari Lynch, joka saattaisi ratkaista asian.
Yleinen suuttumuksen huuto tervehti näitä sanoja.
— Minun tarvitsee vain kohottaa sormeni, sanoi Mc Ginty, niin kaksisataa miestä tekisi puhdasta jälkeä tässä kaupungissa päästä päähän. Sitten hän äkkiä korotti ääntään ja rypisti peloittavasti tuuheita mustia kulmakarvojaan. Kuulkaahan, veli Morris, olen jo jonkun aikaa pitänyt teitä silmällä. Teissä ei ole itsessänne rohkeutta ja te koetatte lannistaa muidenkin rohkeuden. On oleva onnettomuuden päivä, veli Morris, kun teidän oma nimenne tulee muistilistaan ja minä luulen, että minun pitäisi se panna siihen.
Morris oli käynyt kalmankalpeaksi ja hänen jalkansa näyttivät pettävän kun hän vaipui tuoliinsa. Hän kohotti vapisevin käsin lasinsa ja joi ennenkuin saattoi puhua.
— Pyydän anteeksi, arvoisa Mestari, teiltä ja kaikilta veljiltä tässä osastossa, jos olen sanonut enemmän kuin minun olisi pitänyt. Olen uskollinen jäsen — te kaikki tiedätte sen — ja pelkoni, että osastolle voisi tapahtua pieninkin onnettomuus, saa minut puhumaan pelokkaasti. Mutta minä luotan enemmän teidän arvostelukykyynne, arvoisa Mestari, kuin omaani ja lupaan etten enää tuota mielipahaa.
— Hyvin hyvä, veli Morris. Minä itse olisin pahoillani, jos minun tarvitsisi antaa teille läksytys. Mutta niin kauvan kuin minä olen puheenjohtajana, täytyy meidän olla sanoissa ja töissä yksimielinen osasto. Ja nyt pojat, jatkoi hän katsoen ympärilleen, sanon teille, että jos Stanger saisi sen, minkä hän ansaitsee, tulisi siitä enemmän harmia kuin mikä on tarpeen. Nuo toimittajat vetävät yhtä köyttä ja jokainen valtion sanomalehti vaatisi poliisia ja sotaväenosastoa tänne. Mutta luulen, että voitte antaa hänelle vakavan varoituksen. Otatteko sen toimeksenne, veli Baldwin?
— Tietysti! sanoi nuori mies innokkaasti.
— Kuinka monta miestä haluatte?
— Puolitusinaa ja kaksi ovea vartioimaan. Tulkaa te Gower ja te
Mansel ja te Scanlan ja kaksi Willabyn veljestä.
— Lupasin, että uusi veli saisi tulla mukaan, sanoi puheenjohtaja.
Ted Baldwin katsoi Mc Murdoa silmiin, jotka ilmaisivat, ettei hän ollut mitään unohtanut eikä antanut anteeksi.
— No, hän saa tulla jos haluaa, sanoi hän. Se riittää. Mitä pikemmin suoritamme työmme sitä parempi.
Seura hajaantui huutaen ja hihkuen ja hyräillen laulunpätkiä. Ravintolassa oli vielä paljon väkeä ja useat veljistä jäivät sinne. Pieni joukko, jolla oli tehtävä suoritettavanaan, meni kadulle ja kulki kaksi ja kolme ryhmässä katukäytävää pitkin, jottei olisi herättänyt huomiota. Yö oli hyvin kolea, puolikuu loisti kirkkaasti tähtirikkaalla pakkastaivaalla. Miehet pysähtyivät ja kokoontuivat pihamaalle, joka oli korkeaa rakennusta vastapäätä. Sanat "Vermissa Herald" olivat kultakirjaimin luettavana kirkkaasti valaistujen akkunoiden välissä. Sisältä kuului latomokoneiden kalske.
— Kuulkaapas, sanoi Baldwin Mc Murdolle, te voitte jäädä tähän ovelle pitämään huolta siitä, että tie on vapaa. Arthur Willaby jääköön kanssanne. Te muut tulette minun mukanani. Älkää pelätkö pojat, sillä toistakymmentä miestä on valmiina todistamaan, että me olemme juuri tällä hetkellä Liittotalolla.
Keskiyö oli lähellä ja katu oli autio paria kulkijaa lukuunottamatta, jotka olivat matkalla kotiin. Joukko kulki kadun poikki ja Baldwin ja hänen miehensä työnsivät auki sanomalehden toimiston oven ja hyökkäsivät portaita ylös. Mc Murdo ja toinen jäivät alas. Ylhäältä kuului huuto, avunhuuto ja sitten jalkojen töminää ja kaatuvien tuolien kolinaa. Hetkistä myöhemmin harmaahapsinen mies hyökkäsi huoneesta ylimmälle porrasastuimelle. Hänet saavutettiin ennenkuin hän ennätti kauvemmas ja hänen silmälasinsa putosivat kilisten Mc Murdon jalkojen juureen. Kuului voihkaus kun hän kaatui. Hän oli vatsallaan ja puolitusinaa keppiä kolahti vastakkain kun ne sattuivat häneen. Hän vääntelehti ja hänen pitkät laihat jäsenensä värähtelivät iskujen sadellessa. Toiset lakkasivat lopulta lyömästä, mutta Baldwin, helvetillinen hymyily julmilla kasvoillaan, kolhi miehen päätä, jota tämä turhaan koetti käsivarsillaan suojella. Hänen valkeissa hiuksissaan oli veritahroja. Baldwin seisoi yhä kumartuneena uhrinsa yli, ja löi missä vain näki suojattoman paikan, kun Mc Murdo juoksi portaita ylös ja sysäsi hänet syrjään.
— Te tapatte miehen, sanoi hän. Lakatkaa!
Baldwin katsoi häneen kummastuneena.
— Te kirottu! huusi hän. Kuinka te käytte väliin — te, joka olette uusi tulokas Osastossa. Väistykää! Hän kohotti keppinsä, mutta Mc Murdo oli ottanut esiin pistolinsa.
— Väistykää itse! huusi hän. Minä merkitsen kasvonne, jos lyötte minua. Eikö ollut päämestarin määräys, ettei miestä saisi tappaa, mutta nythän te olette tappamaisillanne hänet.
— Hän puhuu totta, sanoi joku miehistä.
— Hitto vie, teidän on parasta kiiruhtaa! huusi mies alhaalta. Akkunoihin alkaa syttyä valoja ja viiden minuutin kuluttua on teillä koko kaupunki kintereillänne.
Kadulta kuului jo huutoja ja pieni latoja-joukko oli kerääntynyt eteiseen ja koetti rohkaista mieltään ryhtyäkseen toimimaan. Jättäen toimittajan voimattoman ja liikkumattoman ruumiin portaitten päähän, ilkiöt hyökkäsivät alas ja kulkivat nopeasti pitkin katua. Päästyään Liittotalolle toiset heistä sekaantuivat väenvilinään Mc Gintyn ravintolassa, ja kuiskasivat tarjoilupöydän ylitse pomolle, että työ oli hyvin suoritettu. Toiset, ja niiden joukossa Mc Murdo, poikkesivat syrjäkaduille ja menivät kotiinsa.
IV LUKU.
Kauhun laakso.
Kun Mc Murdo heräsi seuraavana aamuna, oli hänellä täysi syy muistaa osaston jäseneksi pääsyään. Hänen päätään pakotti juominkien johdosta ja hänen käsivartensa, johon osastonmerkki oli poltettu, oli kuuma ja turvonnut. Kun hänellä oli oma erikoinen tulolähteensä, kävi hän epäsäännöllisesti toimessaan. Niinpä hän nytkin söi myöhään aamiaisen ja jäi aamuksi kotiin kirjoittaen pitkän kirjeen eräälle ystävälle. Jälkeenpäin hän luki Daily Heraldin. Eri palstalta, joka oli viime hetkessä pantu lehteen, hän luki "Väkivaltaa Heraldin toimistossa. Toimittajaa julmasti loukattu". Siinä oli lyhyt selonteko asioista, jotka hän tunsi paremmin kuin kirjoittaja. Se päättyi lausuntoon:
Asia on nyt poliisin käsissä, mutta saattaa tuskin toivoa, että heidän ponnistuksensa tuottavat parempia tuloksia kuin ennenkään. Muutamat miehistä tunnettiin ja on toivoa, että heidät saadaan todistetuksi syyllisiksi. Väkivallan alkuunpanijana oli, — sitä tuskin tarvitsee sanoakaan, tuo häpeällinen seura, joka on pitänyt tätä yhteiskuntaa niin kauvan vallanalaisuudessaan ja jota vastaan Herald on niin pelottomasti taistellut. Mr Stangerin monia ystäviä varmaankin ilahuttaa kuulla, että vaikka häntä on julmasti ja raa'asti lyöty ja hänen päänsä on saanut ankaria iskuja, ei hänen henkensä ole kuitenkaan vaarassa.
Alempana kerrottiin, että Hiili- ja Rautaseudun poliisivartio
Winchester-kivääreillä asestettuna oli hankittu suojelemaan toimistoa.
Mc Murdo oli laskenut sanomalehden käsistään ja sytytti piippunsa kädellä, joka vapisi edellisen illan hurjisteluista, kun ovelle koputettiin ja hänen emäntänsä toi hänelle kirjeen, jonka muuan poika oli juuri tuonut. Siinä ei ollut allekirjoitusta ja sen sisältö oli seuraava:
"Haluaisin puhua kanssanne, mutt'en kernaasti tekisi sitä teidän luonanne. Tapaatte minut lipputangon luota Miller Hiilissä. Jos tulette sinne nyt heti on minulla jotakin sanottavaa, joka on teille tärkeätä kuulla ja minulle puhua".
Mc Murdo luki kirjeen kahteen kertaan hyvin kummastuneena, sillä hän ei voinut aavistaa mitä se merkitsi ja kuka sen oli kirjoittanut. Jos se olisi ollut naisen käsialaa, olisi hän voinut luulla että se oli alku johonkin seikkailuun, joita hänellä oli ollut yllin kyllin elämässään. Mutta se oli miehen käsialaa ja sitäpaitsi sivistyneen miehen. Lopulta hän hiukan epäröityään päätti ottaa selon asiasta.
Miller Hill on huonosti hoidettu julkinen puisto aivan kaupungin keskuksessa. Kesällä se on suosituin huvittelupaikka, mutta talvella se on aivan autio. Sen huipulta ei näe ainoastaan rumaa, epäsäännöllisesti rakennettua kaupunkia, vaan kiemurtelevan laaksonkin lukuisine kaivoksineen ja tehtaineen, jotka mustaavat lumen sen molemmilla laidoilla, ja metsäiset ja lumenpeittämät selänteet sen molemmin puolin. Mc Murdo nousi kiemurtelevaa polkua, jota ikivihreä reunusti, kunnes saapui aution ravintolan luo, joka on kesähuvittelun keskuksena. Sen vieressä oli paljas lipputanko ja sen luona oli mies lakki painettuna otsalle ja takinkaulus kohotettuna. Kun tämä käänsi kasvonsa, näki Mc Murdo, että se oli veli Morris, sama, joka edellisenä yönä oli herättänyt päämestarin suuttumuksen. He vaihtoivat liiton merkin kohdatessaan toisensa.
— Halusin vaihtaa muutaman sanan kanssanne mr Mc Murdo, sanoi vanhempi mies puhuen niin epäröiden, että huomasi hänen puhuvan arkaluontoisesta asiasta. Olitte ystävällinen, kun tulitte.
— Miksi ette pannut nimeänne kirjeen alle?
— Täytyy olla varovainen herraseni. Näinä aikoina ei tiedä mitä saattaa tapahtua. Ei milloinkaan tiedä, kehen voi luottaa ja kehen ei.
— Tietysti voi luottaa osaston veljiin?
— Ei, ei aina sanoi Morris kiivaasti. Mitä tahansa sanomme tai ajattelemmekin, näkyy tulevan tuon miehen, Mc Gintyn korviin.
— Kuulkaa, sanoi Mc Murdo tuimasti, kuten hyvin tiedätte, vannoin minä vasta viime yönä uskollisuutta päämestarillemme. Kehoitatteko minua rikkomaan valani?
— Jos otatte sen siltä kannalta, sanoi Morris surullisesti, voin ainoastaan sanoa olevani pahoillani siitä, että vaivasin teitä tänne. Asiat ovat hullusti, kun ei kaksi vapaata kansalaista voi uskoa toisilleen ajatuksiaan.
Mc Murdo, joka oli hyvin tutkivasti katsonut toveriaan, hellitti hiukan katsettaan.
— Tietysti puhun vain omasta puolestani, sanoi hän. Olen uusi tulokas, kuten tiedätte, ja minulle on kaikki täällä outoa. Minun ei sovi puhua, mr Morris, ja jos aijotte sanoa jotain, niin kyllä minä kuuntelen.
— Ja kielitte sen pomo Mc Gintylle, sanoi Morris katkerasti.
— Siinä teette todella minulle vääryyttä, sanoi Mc Murdo. Omasta puolestani olen uskollinen osastolle ja sen sanon teille suoraan, mutta olisin kurja, jos kertoisin jollekin toiselle, mitä te luottamuksella minulle puhutte. Minä en vie sitä kauvemmaksi, vaikka ennakolta ilmoitan teille, ettette saa minulta apua, ettekä myötätuntoa.
— Olen lakannut etsimästä kumpaistakaan niistä, sanoi Morris. Henkeni voi joutua vaaraan sen kautta, mitä sanon, mutta vaikka olettekin paha — ja minusta tuntui viime yönä, että te olette muuttumaisillanne yhtä pahaksi kuin pahin heistä — olette kuitenkin vasta-alkaja, eikä omatuntonne voi olla vielä niin paatunut kuin heidän. Siksi ajattelin puhua kanssanne.
— No, mitä teillä on sanottavaa?
— Jos ilmiannatte, minut, olkaa kirottu!
— Sanoinhan, etten sitä tee.
— Halusin kysyä teiltä, pälkähtikö milloinkaan päähänne, kun liityitte Vapaitten Miesten Liittoon Chicagossa ja vannoitte veljesrakkauden ja uskollisuuden valoja, että se veisi teidät rikoksiin?
— Jos sanotte sitä rikokseksi, vastasi Mc Murdo.
— Sanotte rikokseksi! huudahti Morris, ääni värähdellen intohimosta. Vähänpä olette nähnyt, jos voitte sanoa sitä muuksi. Oliko rikos, kun viime yönä lyötiin miestä, joka oli kyllin vanha ollakseen isänne, kunnes veri tahrasi hänen valkeat hapsensa? Oliko se rikos — vai miksi muuksi sitä nimittäisitte?
— On niitä, jotka sanoisivat, että se oli sotaa, sanoi Mc Murdo. Sotaa kahden yhteiskuntaluokan välillä, joista kumpikin löi niin hyvin kuin taisi.
— No, ajattelitteko sellaista, kun liityitte Vapaitten Miesten
Liittoon Chicagossa?
— En, minun täytyy sanoa, etten ajatellut.
— En minäkään liittyessäni siihen Philadelphiassa. Se oli vain siunauksellinen seura ja kokouspaikka tovereille. Sitten kuulin tästä paikasta — kirottu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin sen nimen — ja tulin tänne päästäkseni eteenpäin. Jumalani, päästäkseni eteenpäin! Vaimoni ja kolme lastani tulivat mukanani. Perustin kaupan Market Squaren varrella ja menestyin hyvin. Täällä oli saatu tietää, että minä kuuluin Vapaisiin Miehiin ja minun oli pakko liittyä paikallisosastoon, kuten teidänkin viime yönä. Minulla on tuo häpeän merkki käsivarressani ja jotakin vielä pahempaa poltettuna sydämeeni. Huomasin olevani kunnottoman konnan vallassa ja kietoutuneena rikosten verkkoon. Mitä saatoin tehdä? Jokaista sanaani, jonka sanoin korjatakseni asioita, pidettiin kavallusyrityksenä, kuten tänä yönäkin. En voi lähteä täältä, sillä koko omaisuuteni on kiinni kaupassani. Jos eroan seurasta, tiedän hyvin, että minut murhataan ja Jumala tietää miten käy vaimoni ja lasteni. Oi, se on hirveätä — hirveätä! Hän pani kädet kasvoilleen ja hänen ruumiinsa vapisi kouristuksentapaisista nyyhkytyksistä.
Mc Murdo kohautti olkapäitään.
— Olette liian akkamainen siihen hommaan, sanoi hän. Ette ole oikeaa lajia sellaiseen työhön.
— Minulla oli omatunto ja uskonto, mutta he tekivät minusta pahantekijän. Minut valittiin erästä tehtävää suorittamaan. Tiesin hyvin mitä seuraisi, jos kieltäytyisin. Kukaties olen pelkuri. Kukaties ajatus pienestä vaimoraukastani ja lapsista tekee minut pelkuriksi. Kuitenkin minä menin. Luulen, että se tulee kummittelemaan mielessäni niin kauvan kuin elän. Se oli yksinäinen talo kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä. Minua käskettiin vartioimaan ovea, kuten teitäkin viime yönä. Minuun ei luotettu niin paljon, että olisi otettu minut mukaan. Toiset menivät sisään. Kun he tulivat ulos, olivat heidän kätensä ranteisiin saakka veressä. Kun läksimme pois, kuului talosta lapsen huuto. Se oli viisivuotias poika, joka oli nähnyt isänsä murhattavan. Miltei pyörryin kauhusta sen kuullessani ja kuitenkin täytyi minun näyttää rohkeata ja hymyilevää naamaa, sillä tiesin hyvin, että jollen olisi sitä tehnyt, olisivat he ensi kerralla tulleet minun talostani kädet verisinä ja minun pikku Fredini olisi itkenyt isäänsä. Mutta minä olin silti rikollinen — osallinen murhaan, kadotettu ikipäiviksi tässä maailmassa ja kadotettu niinikään tulevassa. Olen hyvä katolilainen, mutta pappi ei tahtonut olla missään tekemisissä kanssani, kun hän kuuli, että olen "Scowrer" ja minut on suljettu kirkkoni yhteydestä. Niin on minun laitani. Ja minä näen että te olette menossa samaa tietä ja kysyn teiltä: mihin tämä päättyy? Oletteko valmis tulemaan kylmäveriseksi murhaajaksi, vai voimmeko tehdä mitään ehkäistäksemme sen?
— Mitä te tekisitte? kysyi Mc Murdo äkisti. Ette kai aijo kieliä?
— Jumala siitä varjelkoon! huudahti Morris. Pelkkä ajatuskin maksaisi varmaan henkeni.
— Se on hyvä, sanoi Mc Murdo. Arvelen, että te olette akkamainen mies ja pidätte liian suurta melua asiasta.
— Liian suurta melua! Odottakaa kunnes olette asunut täällä kauvemmin. Katsokaahan tuota laaksoa. Näette sadoista savupiipuista kohoavan pilven, joka pimittää sitä. Sanon teille, että murhaajien pilvi riippuu sankempana ja ahdistavampana, kuin tuo ihmisten päitten päällä. Se on Kauhun Laakso — Kuoleman Laakso. Pelko asuu ihmisten sydämessä iltahämärästä aamunkoittoon. Vartokaa, nuori mies, ja ottakaa opiksenne.
— No, ilmoitan teille mitä ajattelen, kun olen nähnyt enemmän, sanoi Mc Murdo huolettomasti. On aivan selvää, ettette te ole mies paikallanne täällä, ja mitä pikemmin te lähdette täältä — jos vaan saatte hiukankaan kohtuullisen hinnan liikkeestänne — sitä parempi teille. Mitä olette minulle sanonut, pysyy salaisuutenani, mutta hitto vie, jos luulisin, että olette kavaltaja — —
— Ei, ei! sanoi Morris surkeasti.
— No, jääköön se sikseen. Pidän mielessäni, mitä olette sanonut, ja kukaties joskus vielä palaan siihen. Luulen että puhuitte minulle siten hyvässä tarkoituksessa. Nyt menen kotiin.
— Pari sanaa ennenkuin lähdette, sanoi Morris. Meidät on kukaties nähty yhdessä. He ehkä haluavat tietää, mistä olemme puhuneet.
— Ah, se oli hyvä ajatus.
— Minä tarjoan teille kirjanpitäjän paikan kaupassani.
— Ja minä kieltäydyin ottamasta sitä vastaan. Se on asiamme. Se on hyvä, veli Morris, olkoon tulevaisuus teille parempi.
Samana päivänä iltapuolella, kun Mc Murdo istui tupakoiden mietteisiinsä vaipuneena arkihuoneensa takkavalkean ääressä, avautui ovi ja oviaukon miltei täytti pomo Mc Gintyn jättiläisvartalo. Hän teki merkin ja istuuduttuaan nuorta miestä vastapäätä katsoi häneen tiukasti jonkun aikaa. Katseeseen vastattiin yhtä tiukasti.
— Minä en käy usein vieraisilla, veli Mc Murdo, sanoi hän vihdoin. Luulen, että minulla on liian kiire niiden takia, jotka käyvät minun luonani. Mutta ajattelin, että hiukan jaloittelisin ja tulisin katsomaan teitä asunnossanne.
— Olen ylpeä nähdessäni teidät täällä, Neuvos, vastasi Mc Murdo sydämellisesti, ottaen esiin whiskypullon astiakaapista. Se on kunnia, jota en ollut odottanut.
— Kuinka on käsivarren laita? kysyi pomo.
Mc Murdo irvisti.
— No, se muistuttaa kyllä itsestään, sanoi hän. Mutta se on sen arvoinen.
— Niin, se on sen arvoinen, vastasi toinen, niiden mielestä, jotka ovat uskollisia, ja avuksi osastolle. Mistä puhuitte veli Morrisin kera Miller Hiilissä tänä aamuna?
Kysymys tuli niin äkkiä, että oli hyvä, että hänellä oli vastaus valmiina. Hän purskahti sydämelliseen nauruun.
— Morris ei tiennyt, että voin ansaita elantoni täällä kotona. Hänen ei tarvitsekaan tietää, sillä hän on liian omantunnontarkka minunlaiselleni. Mutta hän on hyväsydäminen vanha veikko. Hän luuli, että minä olin paikan puutteessa ja että hän tekisi minulle hyvän palveluksen tarjoamalla minulle kirjanpitäjäntoimen kaupassaan.
— Vai sitä se oli?
— Niin, sitä se oli.
— Ja te kieltäydyitte?
— Tietysti. Enkö voisi ansaita kymmenen kertaa niin paljon omassa makuuhuoneessani neljän tunnin työllä?
— Niinpä kyllä. Mutta minä en liian paljon seurustelisi Morrisin kanssa.
— Miksi en?
— No, koska sanon, ettei teidän pitäisi. Se riittäisi useimmille näillä seuduilla.
— Se saattaa riittää useimmille, mutta se ei riitä minulle, Neuvos, sanoi Mc Murdo rohkeasti. Jos olette ihmistuntija, niin tiedätte sen.
Tummaverinen jättiläinen tuijotti häneen ja hänen karvainen käpälänsä puristi hetkisen lasia aivankuin olisi hän aikonut heittää sen kumppaninsa päähän. Sitten hän nauroi äänekkääseen, hurjaan, teeskenneltyyn tapaansa.
— Olette omituinen toveri, sanoi hän. No, jos haluatte tietää syyn, niin sanon sen teille. Sanoiko Morris mitään osastoa vastaan?
— Ei.
— Eikö minua vastaan?
— Ei.
— No, hän ei sanonut siksi, ettei hän uskaltanut luottaa teihin. Mutta sydämessään ei hän ole mikään uskollinen veli. Tiedämme sen hyvin ja pidämme häntä silmällä ja odotamme aikaa antaaksemme hänelle varoituksen. Luulen, että aika lähenee. Lammastarhassamme ei ole tilaa syyhyisille lampaille. Mutta jos seurustelette vilpillisen kanssa, täytyisi meidän ajatella, että tekin olette vilpillinen. Ymmärrättekö?
— Ei ole pelkoa siitä, että minä seurustelisin hänen kanssaan, sillä minä en pidä miehestä, vastasi Mc Murdo. Jos joku toinen mies kuin te sanoisi sanan vilpillinen, ei hän sanoisi sitä kahta kertaa.
— Hyvä, se riittää, sanoi Mc Ginty juoden lasinsa pohjaan. Tulin sanomaan teille sanan ajallansa ja nyt se on tehty.
— Haluaisin mielelläni tietää, sanoi Mc Murdo, kuinka te saitte tietää, että minä olen puhunut Morrisin kanssa.
Mc Ginty nauroi.
— Minun toimenani on tietää mitä paikkakunnalla tapahtuu, sanoi hän. Luulen olevan parasta, että annatte minun tietää kaikki mitä tapahtuu. No, on jo aika lähteä, ja aijoin juuri sanoa — —
Mutta hänen jäähyväisensä katkaistiin odottamattomalla tavalla. Ovi avautui äkkiä ja kolmet uhkaavat kasvot katsoivat heihin poliisikypärien alta. Mc Murdo hypähti pystyyn ja oli ottamaisillaan esiin revolverinsa, mutta hänen kätensä pysähtyi puolitiessä kun hän huomasi, että kaksi winchesterkivääriä tähtäsi hänen päähänsä. Muuan univormupukuinen mies astui huoneeseen kuusipiippuinen revolveri kädessään. Hän oli kapteeni Marvin, joka oli ennen ollut Chicagossa ja nyt kuului Hiili- ja Rautaseudun poliisikuntaan. Hän ravisti päätään puolittain hymyillen Mc Murdolle.
— Ajattelinkin, että te joutuisitte ikävyyksiin, mr Mc Murdo Chicagosta, sanoi hän. Ettekö voi pysyä siivolla, vai kuinka? Ottakaa hattunne ja tulkaa mukaan.
— Arvaan, että saatte maksaa tästä, kapteeni Marvin, sanoi Mc Ginty. Haluaisinpa tietää, kuka te olette, kun uskallatte murtautua täten taloon ja loukata kunniallisia, lainkuuliaisia ihmisiä?
— Te olette tämän jutun ulkopuolella, Neuvos Mc Ginty, sanoi poliisikapteeni. Me emme ole tulleet vangitsemaan teitä, vaan tätä miestä, Mc Murdoa. Teidän pitäisi auttaa eikä estää meitä tehtävässämme.
— Hän on ystäväni ja minä vastaan hänen käytöksestään, sanoi pomo.
— Yleisen puheen mukaan, Mc Ginty, saatte jonakuna päivänä vastata omasta käytöksestänne, vastasi poliisikapteeni. Tämä mies, Mc Murdo, oli rikoksellinen ennenkuin hän tuli tänne ja hän on rikoksellinen vieläkin. Tähdätkää häneen poliisit sillä aikaa, kun minä otan häneltä aseet.
— Tässä on pistoolini, sanoi Mc Murdo kylmästi. Tokkohan te kapteeni Marvin vangitsisitte minut näin helposti, jos te ja minä olisimme kahden.
— Missä on vangitsemiskäskynne? kysyi Mc Ginty. Hitto vie, yhtähyvin voisi elää Venäjällä kuin Vermissassa, kun teidänlaisenne miehet hoitavat poliisinvirkaa. Se on kapitalistien solvaus ja takaan, että saatte kuulla siitä vielä enemmän.
— Te teette parhaanne mukaan sen, mitä pidätte velvollisuutenanne,
Neuvos. Me pidämme huolen omistamme.
— Mistä minua syytetään? kysyi Mc Murdo.
— Osanotosta vanhan toimittaja Stangerin pahoinpitelemiseen Heraldin toimituksessa. Ei ole teidän vikanne, ettei ole kysymys murhasta.
— No, jollei teillä ole muuta häntä vastaan, sanoi Mc Ginty nauraen, voitte säästää itseltänne paljon vaivaa antamalla asian raueta. Tämä mies oli minun kanssani ravintolassani pelaamassa pokeria puolenyön aikaan ja voin hankkia toistakymmentä todistajaa sitä todistamaan.
— Se on teidän asianne ja arvaan, että voitte järjestää sen oikeussalissa huomenna. Tulkaa siis Mc Murdo ja tulkaa siivosti, ellette halua kuulaa kalloonne. Pysykää te loitolla, mr Mc Ginty, sillä varoitan teitä siitä, etten kärsi mitään vastarintaa ollessani virantoimituksessa.
Kapteeni näytti niin päättävältä, että sekä Mc Murdon että hänen pomonsa täytyi tyytyä asemaan. Viimemainittu koetti saada kuiskaamalla vaihdetuksi vangin kanssa muutaman sanan ennenkuin he lähtivät.
— Kuinka on — hän pisti peukalonsa pystyyn osoittaakseen rahantekokaluja.
— Kaikki hyvin, kuiskasi Mc Murdo, joka oli keksinyt varman kätköpaikan lattian alla.
— Jääkää hyvästi, sanoi pomo puristaen Mc Murdon kättä. Menen tapaamaan asianajaja Reilly'a ja hoidan itse puolustuksen. Luottakaa sanaani, etteivät he voi teitä pitää vangittuna.
— Enpä löisi vetoa siitä. Vartioikaa vankia ja ampukaa hänet, jos hän yrittää vehkeillä. Minä tarkastan taloa ennenkuin lähden.
Marvin teki niin, mutta ei nähtävästi löytänyt jälkeäkään kätketyistä työkaluista. Kun hän oli tullut alas, veivät hän ja hänen miehensä Mc Murdon päämajaan. Oli jo pimeä ja puhalsi kolea tuuli niin että kadut olivat miltei autiot, mutta muutamat tyhjäntoimittajat seurasivat kulkuetta ja pimeyden rohkaisemina huusivat vangille solvauksia.
— Hirttäkää kirottu Scowrer! huusivat he. Hirttäkää hänet! He nauroivat, kun hänet vietiin poliisiasemalle. Lyhyen muodollisen kuulustelun jälkeen hänet vietiin yhteiseen koppiin. Täällä hän tapasi Baldwinin ja kolme muuta, jotka olivat ottaneet osaa edellisen yön rikokseen. Heidät oli kaikki vangittu tänä iltapäivänä ja he odottivat oikeudenkäyntiä seuraavana päivänä.
Mutta tänne oikeuden sisimpäänkin linnoitukseen ulottui Vapaitten Miesten pitkä käsivarsi. Myöhään yöllä astui heidän koppiinsa vanginvartija tuoden mukanaan heidän makuusijojaan varten olkikuvon, josta hän otti esiin kaksi whiskypulloa, muutamia laseja ja korttipakan. He viettivät iloisen yön huolehtimatta lainkaan huomispäivän koettelemuksesta.
Eikä heillä ollut syytäkään olla huolissaan, kuten loppu osoitti. Maistraatti ei mitenkään voinut todistusten perustuksella julistaa tuomiota, joka olisi lykännyt jutun korkeampaan oikeuteen. Ensiksikin täytyi latojien ja painajien myöntää, että valaistus oli ollut huono, että he itse olivat olleet hyvin hämmennyksissä ja että heidän oli vaikeata ehdottomasti vannoa tuntevansa pahantekijät, vaikka he uskoivat että syytetyt olivat olleet heidän joukossaan. Kun Mc Gintyn hankkima taitava asianajaja oli ristikuulustellut heitä, kävivät heidän todistuksensa vielä epämääräisemmiksi. Loukattu mies oli jo todistanut, että äkillinen hyökkäys oli niin saanut hänet ymmälle, ettei hän voinut kertoa muuta, kuin että ensimäisellä miehellä, joka löi häntä, oli viikset. Hän lisäsi, että hän tiesi heidän olevan Scowreria, koskei hänellä voinut olla yhteiskunnassa ketään muita vihamiehiä, ja koska häntä oli jo kauvan uhattu hänen sanomalehtikirjoitustensa takia. Toiseksi todisti kuusi kansalaista ja niiden joukossa korkea kunnallinen virkamies, Neuvos Mc Ginty, yksimielisesti ja selvästi, että miehet olivat pelanneet korttia Liittotalolla paljon myöhempään kuin rikos tapahtui. On tarpeetonta sanoa, että tuomioistuin vapautti heidät miltei pyytäen anteeksi ikävyyttä, jonka he olivat saaneet kärsiä ja nuhdellen kapteeni Marvinia ja poliisia liiasta virkainnosta.
Tuomiota tervehti äänekkäin suosionosoituksin oikeussali, jossa Mc Murdo näki paljon tuttuja kasvoja. Osaston veljet hymyilivät ja viittoivat. Mutta siellä oli toisia, jotka istuivat huulet yhteenpuristettuina ja synkin katsein kun miehet poistuivat syytettyjen paikalta. Muuan heistä, pieni mustapartainen, päättäväisen näköinen mies puki sanoiksi omansa ja toveriensa ajatukset, kun vapaiksi julistetut kulkivat hänen ohitseen.
— Te kirotut murhaajat! sanoi hän. Kyllä me teidät vielä saamme kiikkiin.
V LUKU.
Synkin hetki.
Joskin Mc Murdo voitti toveriensa suosion, niin oli olemassa toinen piiri, joka oli vielä tärkeämpi hänelle, mutta jossa hän menetti sen. Ettie Shafterin isä ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan ja oli kieltänyt häneltä pääsyn taloonsa. Ettie itse rakasti häntä liian syvästi voidakseen erota hänestä, ja kuitenkin hänen oma hyvä järkensä varoitti häntä avioliitosta miehen kanssa, jota pidettiin rikoksellisena.
Olisi luullut, että Mc Murdo seuran jäsenenä olisi saanut tietää kaikki, mitä tapahtui, mutta hän huomasi pian, että järjestö oli laajempi ja käsitti useampia osastoja. Myöskin pomo Mc Ginty oli tietämätön monista asioista, sillä eräällä virkailijalla, jota nimitettiin piirikunnan edusmieheksi ja joka asui kauvempana Hobson Patchissa, oli valta useiden eri osastojen yli, joita hän vallitsi yllättävällä ja itsevaltiaalla tavalla. Vain kerran Mc Murdo näki hänet. Hän oli pieni viekkaannäköinen, harmaatukkainen mies, jolla oli hiipivä käynti ja luihu, ilkeä katse. Evans Pott oli hänen nimensä ja Vermissan mahtava pomokin tunsi häntä kohtaan samantapaista vastenmielisyyttä ja pelkoa, jota suurikasvuinen Dantonkin varmaan oli tuntenut vähäpätöisen näköistä mutta vaarallista Robespierre'iä kohtaan.
Eräänä päivänä Scanlan, joka oli Mc Murdon asuintoveri, sai Mc Gintylta kirjeen, jonka sisällä oli toinen Evans Pottilta. Tämä kirjoitti, että hän aikoi lähettää paikkakunnalle kaksi hyvää miestä, Lawlerin ja Andrewsin, jotka olivat saaneet määräyksen toimia lähistöllä, vaikka oli parasta, ettei mitään yksityiskohtaisia tietoja annettu heidän tehtävästään. Tahtoisiko päämestari pitää huolen heidän asunnostaan ja mukavuudestaan kunnes toiminnan hetki oli tullut? Mc Ginty lisäsi, että kenenkään oli mahdotonta asustaa salaa Liittotalossa ja että hän siksi olisi kiitollinen, jos Mc Murdo ja Scanlan pitäisivät vieraat muutaman päivän luonaan.
Samana iltana miehet saapuivat kumpikin kantaen matkalaukkuaan. Lawler oli vanhanpuoleinen mies, viekas, vaitelias ja täsmällinen, puettu vanhaan mustaan päällystakkiin, joka hänen pehmeän huopahattunsa ja harmaan partansa keralla sai hänet ulkonäöltään muistuttamaan kiertävää saarnaajaa. Hänen toverinsa, Andrews, oli vielä aivan nuori, avomielisen näköinen ja iloinen, ja käyttäytyi meluavasti, kuten ainakin mies, joka tahtoo nauttia jokaisen minuutin loma-ajastaan. Molemmat miehet olivat ehdottomasti raittiita ja käyttäytyivät kaikissa suhteissa kuin yhteiskunnan moitteettomat jäsenet, ellei ota lukuun sitä ainoaa seikkaa, että he olivat murhaajia, jotka olivat usein osoittautuneet olevansa tämän murhaajaseuran kyvykkäimpiä työaseita. Lawler oli jo suorittanut neljätoista senlaatuista tehtävää ja Andrews kolme.
Mc Murdo huomasi, että he olivat hyvin halukkaat keskustelemaan entisistä teoistaan, joista he puhuivat puoli-häveliäästi mutta ylpeillen, kuten ainakin miehet, jotka ovat hyvin ja epäitsekkäästi palvelleet yhteiskuntaa. He olivat kuitenkin vaiteliaita, kun tuli puhe heidän nykyisestä tehtävästään.
Huolimatta vieraittensa vaiteliaisuudesta olivat Scanlan ja Mc Murdo lujasti päättäneet olla läsnä kun he suorittivat sen, mitä nimittivät "leikiksi." Kun siis Mc Murdo varhain eräänä aamuna kuuli heidän hiipivän alas portaita, herätti hän Scanlanin ja he pukeutuivat kiireesti. Pukeuduttuaan he huomasivat, että toiset olivat hiipineet ulos jättäen oven jälkeensä auki. Päivä ei ollut vielä valjennut ja lamppujen valossa he näkivät nuo kaksi miestä jonkun matkan päässä kadulla. He seurasivat heitä varovasti, kulkien äänettömin askelin syvässä lumessa.
Talo oli aivan lähellä kaupungin rajaa ja pian he saapuivat poikkitielle, joka oli sen rajan takana. Täällä odotti kolme miestä, joiden kanssa Lawler ja Andrews kiireisesti ja innokkaasti keskustelivat. Sitten he kaikki lähtivät yhdessä liikkeelle. Oli nähtävästi kysymyksessä joku tärkeä tehtävä, joka vaati väkeä. Tältä kohdalta lähti useita eri polkuja eri kaivoksiin. Muukalaiset poikkesivat tielle, joka vei Crow Hillin suureen kaivokseen, joka tarmokkaan ja pelottoman Uudesta Englannista kotoisin olevan johtajansa Josiah H. Dunnin käsissä oli kyennyt ylläpitämään jonkunlaista järjestystä ja kuria pitkän hirmuhallituksen aikana.
Päivä oli nyt ruvennut valkenemaan ja jono kaivostyömiehiä kulki hitaasti yksitellen ja ryhmissä mustunutta polkua pitkin.
Mc Murdo ja Scanlan kulkivat heidän mukanaan pitäen silmällä miehiä, joita he seurasivat. Tiheä sumu peitti seudun ja äkkiä kuului sen keskeltä höyrypillin puhallus. Se oli merkkivihellys kymmenen minuuttia ennemmin kuin häkit laskettiin alas ja päivän työ alkoi.
Kun he saapuivat avonaiselle paikalle kaivosaukon ympärillä, oli siellä odottamassa satakunta kaivosmiestä, jotka tömistelivät jalkojaan ja puhalsivat sormiinsa, sillä ilma oli hyvin kylmä. Muukalaiset seisoivat konehuoneen suojassa. Scanlan ja Mc Murdo kiipesivät kuonaläjälle, josta heillä oli hyvä näköala. He näkivät kaivosinsinöörin, kookkaan parrakkaan skotlantilaisen, jonka nimi oli Menzies, tulevan konehuoneesta ja puhaltavan pilliinsä merkiksi, että hissihäkit oli laskettava alas. Samassa pitkä, notkea nuori mies, jolla oli sileäksiajellut, totiset kasvot, läheni kiireesti kuoppaista tietä pitkin. Kun hän tuli lähemmäksi osui hänen katseensa äänettömään ja liikkumattomaan ryhmään konehuoneen luona. Miehet olivat vetäneet hatut silmilleen ja kääntäneet kauluksensa pystyyn peittääkseen kasvonsa. Hetkeksi kuolemanaavistus painoi kylmän kätensä johtajan sydämeen. Heti hän ravisti sen päältään ja näki vain velvollisuutensa tunkeileviin muukalaisiin nähden.
— Keitä te olette? kysyi hän lähestyessään. Mitä te täällä maleksitte?
Kukaan ei vastannut, mutta Andrews astui askeleen eteenpäin ja ampui häntä vatsaan. Nuo sata odottavaa työmiestä seisoivat niin liikkumattomina ja avuttomina kuin olisivat saaneet halvauksen. Johtaja painoi molemmin käsin haavaa ja kyykistyi. Sitten hän hoiperteli poispäin, mutta toinen murhaajista ampui, ja hän kaatui kyljelleen, potkien ja raapien sormillaan kuonaläjää. Sen nähdessään päästi skotlantilainen Menzies raivon huudon ja hyökkäsi rautainen mittari kädessään murhaajiin päin, mutta sai kaksi kuulaa päähänsä ja kaatui kuoliaana aivan heidän jalkojensa juureen. Muutamat kaivosmiehistä astuivat askeleen eteenpäin ja päästivät epäselvän säälin ja vihan huudon, mutta pari muukalaisista ampui kaikki laukaukset kuusipiippuisistaan joukon päitten yli ja he masentuivat ja hajaantuivat ja muutamat juoksivat hurjaa vauhtia kotiinsa Vermissaan. Kun muutamat rohkeimmista olivat kokoontuneet ja palasivat kaivokseen, oli murhaajajoukkio kadonnut aamusumuun, ainoankaan heistä saattamatta vannoa tuntevansa nuo miehet, jotka sadan katsojan silmien edessä olivat suorittaneet kaksinkertaisen rikoksensa.
Scanlan ja Mc Murdo palasivat kotiin, Scanlan hiukan alakuloisena, sillä tämä oli ensimäinen murha, jonka hän oli nähnyt omin silmin ja se näytti vähemmän hupaiselta kuin hänelle oli luuloteltu. Johtajavainajan vaimon kamalat huudot vainosivat heitä, kun he kiiruhtivat kaupunkiin. Mc Murdo oli hajamielinen ja vaitelias, mutta ei osoittanut mitään myötätuntoa toverinsa hentomielisyydelle.
Sinä yönä oli osaston huoneessa Liittotalossa suuret kemut, ei ainoastaan Crow Hillin kaivoksen johtajan ja insinöörin tappamisen johdosta, mikä teki tämänkin kaivoksen seudun muiden lannistettujen ja pakkoveroa maksavien yhtiöiden kaltaiseksi, vaan myöskin kunnian johdosta, jota osaston omat miehet olivat kaukana niittäneet. Kävi selville, että kun piirikunnan edusmies oli lähettänyt kolme hyvää miestä suorittamaan erään tehtävän Vermissassa, oli hän vuorostaan pyytänyt, että kolme Vermissan miestä valittaisiin salaa ja lähetettäisiin tappamaan William Hales Stake Royalista. Tämä oli Gilmertonin tunnetuimpia ja suosituimpia kaivoksenomistajia, mies, jolla ei olisi luullut olevan ainoatakaan vihollista maailmassa, sillä hän oli joka suhteessa mallikelpoinen isäntä. Hän oli kuitenkin vaatinut, että työtä tehtiin pontevasti ja oli siksi erottanut työstä muutamia juoppoja ja laiskoja työmiehiä, jotka olivat tuon kaikkivaltiaan seuran jäseniä. Hänen ulko-ovelleen kiinnitetyt uhkauskirjeet eivät olleet muuttaneet hänen päätöstään ja sitten oli hänet vapaassa, sivistyneessä maassa tuomittu kuolemaan.
Kuolemantuomio oli nyt pantu toimeen. Ted Baldwin, joka rehenteli kunniapaikalla päämestarin rinnalla, oli ollut retkikunnan johtaja. Hänen punottavat kasvonsa ja lasimaiset verestävät silmänsä kertoivat unettomuudesta ja juomingeista. Hän ja hänen kaksi toveriaan olivat viettäneet edellisen yön vuoristossa. He olivat kampaamattomat ja heidän vaatteensa olivat tahraiset. Mutta mitkään epätoivoisesta seikkailusta palaavat sankarit eivät olisi voineet saada lämpöisempää vastaanottoa tovereiltaan. Juttu kerrottiin yhä uudelleen ja uudelleen riemuhuutojen ja äänekkään naurun kaikuessa. He olivat odottaneet uhriaan kun tämä palasi yöllä kotiin asettuen jyrkän mäen päälle, missä hänen hevosensa täytyi kulkea kävellen. Hän oli niin kylmästä kangistunut, ettei hän voinut laukaista pistooliaan. He olivat vetäneet hänet alas hevosen selästä ja ampuneet häntä yhä uudelleen ja uudelleen.
Se oli ollut suuri päivä Scowrereille. Varjo oli langennut vielä synkempänä laaksoon. Mutta niinkuin viisas kenraali valitsee voiton hetken ponnistaakseen kaksin verroin, ennenkuin vihollinen on ennättänyt tointua onnettomuudesta, niin pomo Mc Ginty tarkastellessaan miettiväisin ja pahaa-ennustavin silmin sotatoimiensa näyttämöä, oli keksinyt uuden hyökkäyksen niitä vastaan, jotka tekivät hänelle vastarintaa. Samana yönä, kun puoli-juopunut seura hajaantui, kosketti hän Mc Murdon käsivartta ja vei hänet tuohon sisempään huoneeseen, missä he olivat ensi kerran keskustelleet.
— Kas niin, poikaseni, sanoi hän. Nyt on tarjona tehtävä, joka vihdoinkin on sinun arvoisesi. Saat aivan omin päin sen suorittaa.
— Olen ylpeä kuullessani sen, vastasi Mc Murdo.
— Voit ottaa kaksi miestä mukaasi — Mandersin ja Reillyn. Heille on jo ilmoitettu siitä. Tällä seudulla eivät asiat ikinä luista oikein, niin kauvan kuin Chester Wilcox on hengissä ja sinä saat jokaisen hiiliseudun osaston kiitollisuuden, jos saat hänet surmatuksi.
— Teen ainakin parastani. Kuka hän on ja mistä hänet tapaan?
Mc Ginty otti ainaisen puoleksi-pureskellun, puoleksi-poltetun sikaarin suupielestään ja piirsi epäsäännöllisen kuvion muistikirjastaan reväistylle lehdelle.
— Hän on Iron Dyke yhtiön ensimäinen työnjohtaja. Hän on ankara kansalainen, saanut sodassa vänrikin arvon, arpinen ja harmaa. Olemme kaksi kertaa yrittäneet häntä surmata, mutta onnistumatta ja Jim Carnaway menetti siinä yrityksessä henkensä. Nyt on sinun yritettävä. Tässä on talo, aivan erikseen Iron Dyken poikkitien varrella, kuten näet tästä kartasta. Kuulomatkan päässä ei ole muita rakennuksia. Päivällä ei ole hyvä yrittää. Hän on asestettu ja ampuu heti ja hyvin siekailematta. Mutta yöllä — no, siellä hän on vaimonsa, kolmen lapsen ja palvelijain kanssa. Et voi valita etkä valikoida. Täytyy surmata kaikki taikka ei ketään. Jos voit asettaa pussillisen räjähdysruutia pää-oven eteen —
— Mitä on tuo mies tehnyt?
— Enkö kertonut sinulle, että hän ampui Jim Carnawayn?
— Miksi hän ampui?
— Mitä helvettiä se sinuun kuuluu! Carnaway oli eräänä yönä hänen talonsa lähistöllä ja Chester Wilcox ampui hänet. Se riittää minulle ja sinulle. Sinun täytyy se kostaa.
— Ajattelen noita naisia ja lapsia. Täytyykö heidätkin surmata?
— Täytyy, muuten ei miestä saa surmatuksi.
— Se tuntuu kovalta heihin nähden, sillä he eivät ole tehneet mitään pahaa.
— Mitä puhetta tuo on? Etkö ota tehtävää vastaan?
— Olkaa levollinen, Neuvos, olkaa levollinen. Mitä olen milloinkaan sanonut tai tehnyt, joka antaisi teille aihetta ajatella, etten noudattaisi oman osastoni päämestarin määräystä? Teidän asianne on ratkaista onko se oikein vai väärin.
— Sinä siis suostut?
— Luonnollisesti suostun.
— Milloin?
— No, on parasta, että annatte minulle aikaa yön tai pari, jotta saan nähdä talon ja tehdä suunnitelmani. Sitten —
— Hyvin hyvä, sanoi Mc Ginty puristaen hänen kättään. Jätän sen sinun huostaasi. Tulee olemaan suuri päivä osastolle, kun tuot meille uutisia. Se on viimeinen isku, ja se lannistaa heidät kaikki.
Mc Murdo ajatteli kauvan ja tarkkaan tehtävää, joka niin äkkiä oli hänelle annettu. Yksinäinen talo, jossa Chester Wilcox asui, oli noin viiden penikulman päässä läheisessä laaksossa. Samana yönä hän läksi yksin matkaan valmistamaan yritystä. Oli jo päivä, kun hän palasi tiedusteluretkeltään. Seuraavana päivänä hän neuvotteli apulaistensa, Mandersin ja Reillyn kanssa, — nämät olivat huolettomia nuorukaisia, jotka olivat yhtä ylpeitä, kuin jos olisi ollut kysymys hirvenjahdista. Kaksi päivää myöhemmin he kohtasivat toisensa kaupungin ulkopuolella, kaikki kolme asestettuina ja yhdellä heistä oli säkillinen ruutia, jota käytettiin kaivoksissa. Kello oli kaksi aamulla kun he saapuivat yksinäisen talon edustalle. Yö oli tuulinen, hajanaisten pilvien kiitäessä nopeasti kuun yli. Heitä oli kehoitettu varomaan verikoiria, joten he etenivät varovaisesti pistoolit valmiina käsissä. Mutta ei kuulunut muita ääniä, kuin tuulen vinkuminen ja oksien kahina. Mc Murdo kuunteli yksinäisen talon ovella, mutta kaikki oli hiljaista sisällä. Sitten hän asetti ruutikasan sitä vastaan, laittoi siihen veitsellään kolon ja asetti siihen sytyttimen. Kun se oli syttynyt, juoksivat hän ja hänen molemmat toverinsa niin kovaa kuin jaksoivat ja olivat jonkun matkan päässä suojassa laskuojassa ennenkuin räjähdyksen jyrinä ja luhistuvan rakennuksen syvä, kumea jyminä ilmaisi heille, että heidän tehtävänsä oli suoritettu. Paremmin suoritetusta työstä eivät seuran verentahrimat aikakirjat tienneet kertoa. Mutta ikävä kyllä oli tämä niin hyvin järjestetty ja rohkeasti suoritettu työ tehty turhaan! Niin monen uhrin kohtalon varoittamana ja tietäen että hänkin oli tuomittu kuolemaan, oli Chester Wilcox vain päivää ennen muuttanut perheineen turvallisempaan ja vähemmin tunnettuun asuntoon, missä poliisivartio heitä suojeli. He olivat räjähdyttäneet ilmaan aution talon ja juro vanha vänrikki opetti yhä kuria Iron Dyken kaivostyömiehille.
— Jättäkää hänet minulle, sanoi Mc Murdo. Hän on minun mieheni ja minä surmaan hänet varmasti vaikkapa minun pitäisi odottaa vuosi.
Osasto suostui tähän ilmaisten kiitollisuutensa ja luottamuksensa, ja asia päättyi siihen tällä kertaa. Kun muutamia viikkoja myöhemmin sanomalehdissä kerrottiin, että Wilcoxia oli ammuttu väijyksistä, oli julkinen salaisuus, että Mc Murdo yhä oli toimessa saadakseen tehtävänsä suoritetuksi.
Pimeä oli varjo Kauhun Laaksossa. Kevät tuli lirisevine puroineen ja kukkivine puineen. Koko luonto toivoi oltuaan niin kauvan sidottuna rautakahlein, mutta missään ei ollut toivoa miehille ja naisille, jotka elivät hirmuvallan ikeen alaisina. Milloinkaan ei ollut pilvi heidän yläpuolellaan ollut niin synkkä ja toivoton, kuin kevätkesällä vuonna 1875.
VI LUKU.
Vaara.
Oli hirmuvallan loistoaika. Mc Murdo, joka jo oli saavuttanut sellaisen aseman, että häntä pidettiin Mc Gintyn seuraajana, oli nyt niin välttämätön toveriensa neuvotteluissa, ettei mihinkään ryhdytty kysymättä häneltä neuvoa. Mitä suositummaksi hän tuli Vapaitten Miesten keskuudessa, sitä synkempiä olivat katseet, jotka tervehtivät häntä Vermissan kaduilla. Huolimatta pelostaan alkoivat kansalaiset rohkaista mieltänsä ja liittyä yhteen sortajiaan vastaan. Osastoon oli saapunut huhuja salaisista kokouksista Heraldin toimistossa ja ampuma-aseitten jakamisesta lainkuuliaiselle väestölle. Mutta Mc Ginty ja hänen miehensä eivät moisia huhuja säikähtäneet. He olivat monilukuiset, päättäväiset ja hyvin asestetut. Heidän vastustajansa olivat hajallaan ja voimattomat. Kaikki päättyisi kuten ennenkin, tyhjiin puheisiin ja mahdollisesti vangitsemisiin. Niin sanoivat Mc Ginty, Mc Murdo ja kaikki rohkeammat miehet.
Oli lauvantai-ilta toukokuussa. Lauvantai oli aina osaston kokouspäivä ja Mc Murdo oli lähtemäisillään asunnostaan mennäkseen sinne, kun Morris, seuran pelkurimaisimpia jäseniä, tuli häntä tapaamaan. Hänen otsansa oli huolten uurtama ja hänen ystävälliset kasvonsa olivat vääristyneet ja menehtyneet.
— Voinko puhua vapaasti kanssanne, mr Mc Murdo?
— Tietysti,
— En voi unohtaa, että kerran puhuin teille avomielisesti, ja että piditte sen salassa, vaikka itse pomo tuli teiltä sitä kysymään.
— Mitä muuta saatoin tehdä kun te luotitte minuun? En silti hyväksynyt sitä mitä sanoitte.
— Tiedän sen hyvin. Mutta te olette ainoa, jolle voin luottavaisesti puhua. Minulla on täällä salaisuus — hän pani käden rinnalleen — ja se on viedä minulta hengen. Toivon, että se olisi tullut jollekin toiselle teistä kuin minulle. Jos kerron sen, on siitä varmasti seurauksena murha. Ja jollen kerro, saatamme kaikki joutua turmioon. Jumala auttakoon minua, mutta olen vähällä menettää järkeni.
Mc Murdo katsoi vakavana mieheen. Tämän koko ruumis vapisi. Hän kaatoi hiukan whiskyä lasiin ja ojensi sen hänelle.
— Se on lääkettä teidänkaltaisillenne, sanoi hän. Kertokaa se nyt.
Morris joi ja hänen kalpeisiin kasvoihinsa tuli hiukan väriä.
— Voin kertoa sen teille parilla sanalla, sanoi hän. Muuan salapoliisi on kintereillämme.
Mc Murdo tuijotti häneen kummastuneena.
— Oletteko hullu, mies? sanoi hän. Eikö paikkakunta ole täynnä poliiseja ja salapoliiseja, ja mitä haittaa he ovat ikinä meille tehneet?
— Ei, ei; se ei ole kukaan tältä seudulta. Kuten sanotte, me tunnemme heidät ja he voivat saada vähän aikaan. Mutta oletteko kuullut Pinkertonin miehistä?
— Olen kyllä lukenut joistakuista sennimisistä.
— No, voitte uskoa minua kun sanon, ettei ole leikin asia, kun he ovat jäljillä. Jos Pinkertonin mies on ottanut tämän asian suorittaakseen, olemme kaikki hukassa.
— Meidän täytyy tappaa hänet.
— Ah, se on ensimäinen ajatuksenne! Niin tullaan ajattelemaan osastossakin. Enkö sanonut teille, että se päättyisi murhaan?
— Entä sitten, mitä on murha? Se on varsin tavallinen tapahtuma tällä seudulla.
— Niin on todellakin, mutta minä en voi toimittaa tuota miestä murhattavaksi. En milloinkaan saa enää rauhaa. Ja kuitenkin ovat omat kaulamme vaarassa. Jumalan tähden, mitä minun tulee tehdä? Hän horjui kahdenvaiheilla epätietoisuuden tuskassaan.
Mutta hänen sanansa olivat järkyttäneet Mc Murdoa syvästi. Oli helppoa nähdä, että hän yhtyi Morrisin mielipiteeseen vaaran suuruudesta ja välttämättömyydestä torjua se. Hän tarttui Morrisin olkapäähän ja ravisti häntä.
— Kuulkaa mies, sanoi hän ja hän miltei huusi nuo sanat kiihdyksissään, te ette voita mitään istumalla siinä vaikeroimassa kuin vanha akka! Ilmoittakaa minulle tosiasiat. Kuka on tuo mies? Missä hän on? Kuinka saitte tietää hänestä? Miksi tulitte luokseni?
— Tulin teidän luoksenne siksi, että te olette ainoa mies, joka saattoi auttaa minua. Olen kertonut teille, että minulla oli kauppa Idässä, ennenkuin tulin tänne. Minulta jäi sinne hyviä ystäviä ja muuan heistä on sähkölennättimen palveluksessa. Tässä on kirje, jonka sain häneltä eilen. Se on tämä osa sivun yläreunasta alkaen. Voitte lukea sen itse.
Mc Murdo luki seuraavaa:
"Kuinka edistyvät Scowrerit teidän seudullanne? Saamme lukea heistä paljon sanomalehdissä. Näin meidän kesken puhuen, odotan kuulevani sinulta ennen pitkää tietoja. Viisi suurta yhtiötä ja kaksi rautatieyhtiötä ovat täydellä todella ryhtyneet asiaan. Se on jo hyvällä alulla. He ovat saaneet Pinkertonin ottamaan jutun hoitaakseen, ja hänen paras miehensä, Birdy Edwards on toimessa."
— Lukekaa nyt jälkikirjoitus.
"Tietysti jää se, mitä olen sinulle kertonut, meidän kesken, sillä olen saanut tietää sen virantoimituksessa. Se on kummallista merkkikieltä, jota saisit katsella päivän saamatta siitä mitään tolkkua."
Mc Murdo istui hiljaa jonkun aikaa, kirje kädessään. Usva oli hetkiseksi hälvennyt ja hän näki kuilun edessään.
— Tietääkö kukaan muu tästä? kysyi hän.
— En ole kertonut kenellekään muulle.
— Mutta onko tuolla miehellä — ystävällänne — ketään muuta tuttavaa, jolle hän voisi kirjoittaa.
— No, luulen, että hän tuntee pari muuta.
— Osaston jäseniä?
— Se on kyllä luultavaa.
— Kysyn tätä siksi, että on luultavaa, että hän on antanut jonkunlaisen kuvauksen tuosta Birdy Edwardsista. Siten voisimme päästä hänen jäljilleen.
— No, se on mahdollista. Mutta en luule, että hän tunsi häntä. Hänhän kertoi minulle uutisia, jotka hän sai tietää ollessaan virantoimituksessa. Kuinka hän tuntisi tuon Pinkertonin miehen?
Mc Murdo säpsähti ankarasti!
— Jumaliste! huudahti hän, minä tiedän kuka hän on. Mikä narri olinkaan, kun en heti sitä tiennyt. Meitäpä seuraa onni! Me järjestämme tämän asian ennenkuin hän saattaa vahingoittaa meitä. Kuulkaa, Morris, tahdotteko jättää tämän asian minun käsiini?
— Tietysti, jos vain vapautatte minut siitä.
— Sen teen. Te voitte pysytellä aivan syrjässä ja antaa minun toimia. Nimeännekään ei ole pakko mainita. Otan kaikki niskoilleni ja sanon, että kirje on tullut minulle. Tyydyttekö siihen?
— Juuri sitä aijoin pyytääkin.
Ennenkuin Mc Murdo lähti asunnostaan, hän hävitti jokaisen paperin, joka saattoi syyttää häntä rikoksesta. Sen tehtyään hän huokasi syvään tyydytyksestä, sillä hänestä tuntui, että hän oli pelastettu; ja kuitenkin oli vaara varmaankin lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa, sillä matkallaan osaston kokoukseen hän poikkesi vanhan Shafterin taloon. Pääsy taloon oli häneltä kielletty, mutta hän koputti akkunaan ja Ettie tuli ulos hänen luokseen. Vallaton irlantilainen veitikkamaisuus oli kadonnut rakastajan silmistä. Tyttö luki vaaran hänen vakavista kasvoistaan.
— Jotakin on tapahtunut! huudahti hän. Oi, Jack, olet vaarassa!
— Tosiaankin, asiat eivät ole kovin hullusti, sydänkäpyni. Ja kuitenkin on viisasta, että ryhdymme toimenpiteisiin, ennenkuin ne pahenevat.
— Ryhdymme toimenpiteisiin?
— Lupasin sinulle kerran, että lähtisin täältä joskus. Luulen, että aika lähenee. Minulla on tänään uutisia — pahoja uutisia — ja aavistan että onnettomuus on tulossa.
— Poliisiko?
— No niin, muuan Pinkertonin mies. Mutta varmaankaan et tiedä mikä Pinkerton on ja mitä se merkitsee minunlaisilleni. Minä olen liian perinpohjaisesti sotkeutunut tähän juttuun ja minun täytyy selviytyä siitä nopeasti. Sanoit kerran, että tulisit kanssani jos lähtisin.
— Oi, Jack, se olisi pelastuksesi.
— Olen kunniallinen mies muutamissa asioissa, Ettie. En tahtoisi loukata hiuskarvaakaan kauniista päästäsi tai alentaa sinua tuumaakaan siltä kultaiselta valtaistuimelta yläpuolella pilvien, missä aina näen sinut. Tahtoisitko luottaa minuun?
Tyttö laski sanaakaan sanomatta kätensä hänen käteensä.
— No, kuule sitten, mitä sanon ja tee niinkuin sinulle määrään, sillä se on todella ainoa pelastuskeino meille. Tässä laaksossa tulee tapahtumaan jotakin. Tunnen sen ruumiissani. Moni meistä saa katsoa miten selviytyy. Minä ainakin. Jos lähden, päivällä tai yöllä, täytyy sinun lähteä kanssani.
— Minä tulen jäljestä, Jack.
— Ei, ei, sinun täytyy tulla kanssani. Jos tämä laakso on minulta suljettu, enkä milloinkaan voi palata tänne, niin kuinka voin jättää sinut tänne, kun minun kukaties täytyy piileskellä poliisia voimatta milloinkaan lähettää sinulle sanaa. Sinun täytyy tulla kanssani. Tunnen hyvän naisen siellä, mistä tulin ja hänen huostaansa voin jättää sinut, kunnes menemme naimisiin. Tuletko?
— Kyllä, Jack, minä tulen.
— Jumala sinua siunatkoon luottamuksesi tähden minuun. Olisin kurja konna jos käyttäisin sitä väärin. Pane nyt mieleesi, Ettie, että kun saat minulta sanan, täytyy sinun jättää kaikki ja mennä heti aseman odotushuoneeseen ja olla siellä kunnes minä tulen sinua tapaamaan.
— Päivällä tai yöllä minä tulen sanan saatuani, Jack.
Mieli hiukan rauhallisempana nyt, kun hänen omat pakovalmistuksensa olivat alkaneet, Mc Murdo jatkoi matkaansa osastoon. Se oli jo kokoontunut ja vain merkit annettuaan hän pääsi ulommaisen ja sisimmän vartion läpi, joka sulki kokoushuoneen oven. Mielihyvän ja tervehdysten sorina tervehti häntä, kun hän astui sisään. Pitkä huone oli täpösen täynnä väkeä ja tupakansavun läpi hän näki päämestarin takkuisen mustan tukan, Baldwinin julmat, epäystävälliset piirteet ja kirjurin, Harrawayn korppikotkaa muistuttavat kasvot ja vielä toistakymmentä muuta osaston johtomiestä. Hän oli iloissaan siitä, että he kaikki olivat läsnä neuvottelemassa hänen uutistensa johdosta.
— On todella hauskaa, että tulitte! sanoi puheenjohtaja. Täällä on ratkaistavana kysymys, joka vaatii Salomonin viisautta.
— On kysymys Landerista ja Eganista, selitti hänen naapurinsa, kun hän istuutui paikalleen. He molemmat vaativat palkintoa, jonka osasto antaa vanhan Crabben ampumisesta Stylestownissa, ja kuka saattaa sanoa, kumpi ampui kuolettavan kuulan?
Mc Murdo nousi ja kohotti kätensä. Hänen kasvojensa ilme kiinnitti kuulijoitten huomion. Kaikki odottivat täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
— Arvoisa mestari, sanoi hän juhlallisella äänellä, minä vaadin tarkkaavaisuutta!
— Veli Mc Murdo vaatii tarkkaavaisuutta, sanoi Mc Ginty. Se on vaatimus, jolle osaston sääntöjen mukaan annetaan etusija. Nyt, veli, kuuntelemme teitä.
Mc Murdo otti kirjeen taskustaan.
— Arvoisa mestari ja veljet, sanoi hän, minä tuon tänään huonoja uutisia, mutta on parempi, että tiedämme ne ja neuvottelemme niistä, kuin että meitä kohtaa odottamatta isku, joka tuhoaa meidät kaikki. Olen saanut tietää, että tämän valtion mahtavimmat ja rikkaimmat yhtiöt ovat liittyneet yhteen kukistaakseen meidät, että juuri tällä hetkellä Pinkertonin salapoliisi, Birdy Edwards, työskentelee tässä laaksossa kooten todistuksia, jotka veisivät monen meistä hirteen ja joka miehen tässä huoneessa vankilaan. Tämä on keskustelunaihe, jota varten olen vaatinut tarkkaavaisuutta.
Huoneessa tuli kuoleman hiljaisuus. Puheenjohtaja rikkoi sen.
— Voitteko todistaa tämän, veli Mc Murdo? kysyi hän.
— Voin tällä kirjeellä, jonka olen saanut käsiini, sanoi Mc Murdo. Hän luki ääneen sen kohdan, jossa puhuttiin salapoliisista. En voi antaa tarkempia tietoja tästä kirjeestä enkä antaa sitä käsiinne, mutta vakuutan teille, ettei siinä ole mitään muuta, joka koskee osaston etuja. Esitän asianhaarat siten, kuin olen saanut ne tietää.
— Sallikaa minun sanoa, herra puheenjohtaja, sanoi muuan vanhemmista veljistä, että olen kuullut Birdy Edwardsista ja että häntä pidetään Pinkertonin parhaana miehenä.
— Tunteeko kukaan häntä ulkonäöltä? kysyi Mc Ginty.
— Kyllä, sanoi Mc Murdo, minä tunnen.
Joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia.
— Luulen, että hän on meidän vallassamme, jatkoi hän riemuitseva hymy huulillaan. Jos toimimme nopeasti ja viisaasti, loppuu tämä juttu lyhyeen. Jos luotatte minuun ja autatte minua, ei meillä ole paljoakaan peljättävää.
— Mitä meillä on peljättävää missään tapauksessa? Mitä hän saattaa tietää asioistamme?
— Voisitte sanoa niin, jos kaikki olisivat yhtä järkähtämättömiä kuin te, Neuvos. Mutta tällä miehellä on kaikki kapitalistien miljoonat takanaan. Luuletteko, ettei missään osastossamme ole yhtään heikkoa veljeä, jonka hän voisi ostaa? Hän tahtoo päästä salaisuuksiemme perille — on jo kukaties päässytkin. On vain yksi varma varokeino.
— Ettei hän milloinkaan lähde tästä laaksosta, sanoi Baldwin.
Mc Murdo nyökähytti päätään.
— Hyvin sanottu, veli Baldwin, sanoi hän. Teillä ja minulla on ollut erimielisyytemme, mutta te sanoitte oikeat sanat tänä yönä.
— Missä hän sitten on? Mistä tunnemme hänet?
— Arvoisa mestari, sanoi Mc Murdo vakavasti, tahtoisin huomauttaa, että tämä on liian vakava asia keskusteltavaksi osaston kokouksessa. Jumala varjelkoon minua langettamasta epäluuloa kehenkään täällä, mutta jos tuo mies saa kuulla hiiskauksenkaan aikeistamme, ei meillä ole enää mitään mahdollisuutta voittaa häntä. Kehoittaisin osastoa valitsemaan luotettavan komitean, herra puheenjohtajan itsensä, jos saan ehdottaa ja veli Baldwinin ja viisi muuta. Sitten voin puhua vapaasti siitä, mitä tiedän ja mitä minun mielestäni on tehtävä.
Ehdotus hyväksyttiin heti ja komitea valittiin. Puheenjohtajan ja Baldwinin ohella siihen valittiin kirjuri Harraway, Tiikeri Cormac, raaka nuori salamurhaaja, rahastonhoitaja Carter, ja Willabyn veljekset, jotka olivat pelottomia ja hurjia eivätkä kammonneet mitään väkivallantekoa.
— Nyt Mc Murdo, sanoi Mc Ginty, kun he olivat jääneet yksin. Nuo seitsemän miestä istuivat juhlallisina tuoleillaan.
— Sanoin äsken, että tunnen Birdy Edwardsin, sanoi Mc Murdo. Minun ei tarvitse sanoa teille, ettei hän täällä esiinny sennimisenä. Hän on rohkea mies, luullakseni, mutta hän ei ole mieletön. Hän käyttää Steve Wilson-nimeä ja asuu Hobson's Patchissa.
— Mistä tiedätte sen?
— Siitä että satuin hänen kanssaan puheisiin. En sillä kertaa ajatellut mitään sen johdosta, enkä olisi ajatellut myöhemminkään, ellei tämä kirje olisi joutunut käsiini, mutta nyt olen varma asiasta. Tapasin hänet junassa keskiviikkona. Hän sanoi olevansa sanomalehtimies. Uskoin sen silloin. Hän tahtoi tietää kaikki, mikä suinkin oli mahdollista Scowrereista ja heidän, kuten hän niitä nimitti, rikoksistaan New York Pressia varten. Kysyi minulta kaikenlaista ikäänkuin saadakseen aineksia sanomalehdelleen. Arvaatte, etten mitään ilmaissut. "Maksaisin ja maksaisin hyvin", sanoi hän, "jos voisin saada sellaisia tietoja, jotka miellyttäisivät päätoimittajaani." Minä kerroin hänelle sellaista, minkä luulin häntä miellyttävän ja hän antoi minulle kahdenkymmenen dollarin setelin tiedoistani. "Voisitte saada kymmenen kertaa niin paljon", sanoi hän, "jos kertoisitte minulle kaikki mitä haluan."
— Mitä sitten kerroitte hänelle?
— Kaikenlaista lorua, mitä saatoin keksiä.
— Mistä tiedätte, ettei hän ole sanomalehtimies?
— Kerron sen teille. Hän poistui junasta Hobson's Patchissa ja niin minäkin. Satuin menemään sähkösanomatoimistoon ja hän oli juuri lähdössä sieltä.
"Katsokaahan, sanoi sähköttäjä, kun hän oli poistunut, "luulen, että meidän täytyy vaatia tästä kaksinkertainen maksu". "Niinpä kaiketi" sanoin minä. Hän oli täyttänyt kaavan kirjoituksella, joka olisi saattanut olla kiinankieltä, niin mahdotonta oli meidän saada siitä selkoa.
"Hän lähettää tuollaisen joka päivä", sanoi sähköttäjä. "Niin", sanoin minä, "ne ovat erikoisuutisia hänen sanomalehdelleen ja hän pelkää, että toiset saavat niistä vihiä." Niin luuli sähköttäjäkin ja niin luulin minäkin sillä kertaa, mutta nyt ajattelen toisin.
— Jumaliste, uskon että olet oikeassa! sanoi Mc Ginty. Mutta mitä olisi meidän sinun mielestäsi parasta tehdä?
— Miksi emme lähde nyt heti ja surmaa häntä? ehdotti joku.