Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.
Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani. Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä, kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi lingosta.
Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn, ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti, eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.
En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä, kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani jonkun kutsuvan minua.
X.
Ihmisen huuto.
Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:
"Prendick!"
Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin hänen luokseen.
"Missä te olette ollut?" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen matkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi kasvoilleni. "Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta puoli tuntia sitten muistimme teidät."
Hän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi aluksi silmiäni. "Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt tutkimaan saarta puhumatta meille mitään", sanoi hän. "Mutta sitten aloin pelätä, että… Mutta … mitä… Hei!"
Viimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen, että hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.
"Herran nimessä", sanoin minä, "sulkekaa tuo ovi!"
"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?" kysyi hän, sulki oven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan kaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin pyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja kysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.
Vastasin muutamin sanoin. "Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?" sanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.
"Ei ollenkaan vaarallista", sanoi hän, "mutta luulen teidän saaneenne kylläksenne täksi päiväksi."
Puma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. "Piru vieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street — kissoineen."
"Montgomery", sanoin minä, "mikä tuo olento oli, joka seurasi minua, oliko se eläin vaiko ihminen?"
"Ellette nuku tänä yönä", vastasi hän, "niin olette järjiltänne huomenna."
Asetuin hänen eteensä ja kysyin:
"Mikä tuo olento oli joka seurasi minua?"
Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä, joka oli ollut vilkas, muuttui tylsäksi.
"Kuvauksestanne päättäen oli se kai kummitus", vastasi hän.
Tunsin kiivastuvani, mutta vaivuin taas tuolilleni ja painoin käsilläni otsaani. Puma alkoi taas kiljua.
Montgomery tuli luokseni, pani kätensä olalleni ja sanoi:
"Kuulkaapa, Prendick, minun ei olisi koskaan pitänyt antaa teidän mennä harhailemaan tälle typerälle saarelle; mutta se ei ole niin pahaa kuin luulette. Hermonne ovat rasittuneet pilalle. Minä annan teille jotakin, joka saattaa teidät uneen. Tuo… tulee vielä jatkumaan tuntikausia. Teidän täytyy nukkua, muuten en voi vastata seurauksista."
En vastannut mitään. Kumarruin eteenpäin ja peitin kasvoni käsilläni. Hän antoi minulle lasillisen jotakin tummaa nestettä. Join sen vastustelematta, ja hän auttoi minut riippumattoon.
Herätessäni oli jo kirkas päivä. Loikoilin matossa hetkisen selälläni kattoon tirkistellen. Huomasin, että kattoparrut olivat laivapölkkyjä. Kääntyessäni näin pöydän katetuksi. Olin nälissäni ja koetin päästä permannolle, mutta sekaannuin mattoon ja putosin nelin ryömin lattialle.
Pää raskaana istuuduin pöytään. Muistin vain hämärästi eilisen seikkailuni. Aamutuuli puhalsi raikkaasti avoimesta ikkunaluukusta, ja ilma ja ruoka saattoivat minut tuntemaan aivan eläimellistä hyvinvointia. Samassa aukesi ovi takanani, pihaan päin oleva ovi. Käännyin ja näin Montgomeryn katsahtavan sisään.
"Hyvä on!" sanoi hän. "Minun on sangen kiire!" Poistuessaan hän sulki oven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.
Vähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt kuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin ja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.
Jatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin kuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo ääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti olin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä äänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset keskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.
Kuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.
"Prendick, ihminen! Seis!" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira murisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta, ja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta näin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista ja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja kauheat kasvot.
Hän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut päistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku lapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta kierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.
"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!" kuulin Moreaun sanovan.
"Hän ei ymmärrä mitään", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en kuullut.
"Minulla ei ole vielä aikaa!" sanoi Moreau.
Loppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman pelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin kauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni äkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa kaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.
XI.
Ihmisajo.
Mielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä oli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli vivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen nimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen toimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa veren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin kauheitten kokeilujen uhreja.
Nuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen epäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen minulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi kidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila — tehdä minusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.
Etsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin nojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja tempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen tavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin Montgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.
Kohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä päähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja pakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.
"Prendick!" kuulin hänen huutavan, "älkää olko hölmö aasi, ihminen!"
Vielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni kuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:
"Prendick!" ja alkoi juosta jälkeeni.
Juoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä, missä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen palvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli harjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat. Juoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin, enkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani aloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.
Uskaltamatta liikahtaakaan makasin kauan paikoillani, tohtimatta ryhtyä mihinkään. Yhtäkkiä kuulin jotakin, joka muistutti raskasta hengitystä — meren maininkien kohinaa rannalta.
Tuntia myöhemmin kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni etäällä pohjoiseen minusta. Silloin aloin miettiä pelastussuunnitelmaa. Ymmärsin, että saarella ei ollut muita asukkaita kuin nuo kaksi vivisektoria ja heidän eläimöitetyt uhrinsa. Otaksuin, että he tarvittaessa voivat pakottaa joitakin näistä ottamaan minut kiinni. Tiesin, että sekä Moreaulla että Montgomeryllä oli revolverit, ja minun ainoa aseeni oli kurja puupalikka nauloineen!
Makasin hievahtamatta kunnes aloin ajatella ruokaa ja juomaa, ja samassa havaitsin kohtaloni koko toivottomuuden. En tiennyt ainoatakaan keinoa ruuansaantiin. Tunsin aivan liian vähän kasvioppia etsiäkseni joitakin syötäviä juuria tai hedelmiä, joita saattaisi olla läheisyydessäni, eikä minulla liioin ollut vehjettä, millä ottaa kiinni joku kaniineista. Lopuksi tulin ajatelleeksi saarella näkemiäni eläinihmisiä. Aloin heikosti toivoa heiltä apua.
Yhtäkkiä kuulin ajokoiran haukuntaa ja mieleeni juolahti uusi vaara. Tartuin naulakeppiini ja syöksyin päätä pahkaa sinne päin, mistä olin kuullut mainingin kohinaa. Tästä juoksusta muistan eräänlaisia väkäkasveja, joitten piikit viilsivät kuin veitsenterät. Verisenä saavuin pitkähkön lahden rannalle pohjoisessa ja syöksähdin hiukkaakaan epäröimättä veteen, kahlasin pitkin lahtea ja seisoin hetken perästä polviani myöten eräässä pienessä joessa. Lopuksi kiipesin sen vasemmalle rannalle ja ryömin, vereni pauhatessa korvissani, etsimään turvaa viidakosta.
Kuulin koiran — niitä oli vain yksi — lähenevän. Lopuksi haukunta taukosi, ja luulin päässeeni pakoon.
Hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa, ja tunnin kuluttua alkoi rohkeuteni taas kasvaa.
En ollut enää niin kauhistunut ja kurja, sillä olin päässyt kauhun ja kurjuuden rajan yli. Käsitin, että henkeni itse asiassa oli hukassa, ja tästä tietoisena kykenin mihin tahansa. Aivan toivoin kohtaavani Moreaun. Mietin myöskin, että jos kimppuuni aivan liian ankarasti käytäisiin, minä kumminkin voisin välttää minulle suunnitellun kohtalon hukuttautumalla, ennen kuin he voisivat sen estää.
Melkeinpä minua halutti tehdä tuo heti, mutta omituinen halu nähdä, kuinka seikkailu oikein päättyisi, pidätti minut siitä. Oikoilin haavottuneita jäseniäni piikkien repimissä vaatteissani ja silmäilin metsään päin. Silloin huomasin mustan naaman, joka tirkisteli minuun.
Naama oli saman miehen, joka rannalla oli odottanut isoa venettä. Hän piti kiinni palmunrungosta. Tartuin aseeseeni ja käännyin häneen päin. Mies alkoi jutella:
"Te, te, te", oli kaikki, mitä ensiksi saatoin erottaa.
Yhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana tirkistellen minuun.
En tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä kohtaan.
"Te", sanoi hän, "te, veneessä!"
Hän oli siis ihminen — ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn palvelija, sillä hän osasi puhua.
"Niin", sanoin minä, "tulin veneessä, laivasta."
"Ah", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät minuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini, naarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.
Kaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen kätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: "yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Mitä?"
En ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että hyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista saattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen jonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.
Hän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla silmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.
Kiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui toisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui puusta. Hän oli selin minuun.
"Hei!" huusin minä.
Hän hypähti maahan ja kääntyi minuun päin.
"Sanokaa, mistä saisin jotakin syötävää", virkoin.
"Syödä?" sanoi mies. "Syödä ihmisen ruoka nyt", lisäsi hän katsahtaen heiluvaan köynnökseen. "Majan luona."
"Mutta missä maja on."
"Ah!"
"Olen vastikään tullut tänne, kuten tiedätte."
Mies kääntyi alkaen kulkea edelläni. Hänen kaikki liikkeensä olivat kummallisen nopeat. "Tulla mukana", sanoi hän. Seurasin häntä, nähdäkseni, mitä tästä tulisi. Arvelin, että maja oli joku yksinkertainen vaja, jossa hän ja toiset kummitukset oleilivat. Ehkäpä he osottautuisivat ystävällisiksi, jotta voisin jollakin tavoin vaikuttaa heihin. Enhän vielä tiennyt, missä määrin he olisivat unohtaneet inhimillisen alkuperänsä, jonka heillä luulin olevan.
Apinamainen kumppanini tallusteli vierelläni riippuvin käsin ja ulkonevin alaleuoin. Aloin miettiä, paljonko hän vielä saattaisi muistaa.
"Kuinka kauan olette ollut tällä saarella?" kysyin.
"Kuinka kauan?" kysyi hän takaisin, ja toistettuani kysymykseni nosti hän kolme sormea pystyyn. Hän oli tuskin muuta kuin idiootti. Koetin päästä selville siitä, mitä hän tällä tarkotti, mutta se näytti kiusaavan häntä. Vielä parin kyselyni jälestä jätti hän minut yhtäkkiä ja juoksi muutamien hedelmien luo, jotka riippuivat eräästä puusta. Hän otti kourallisen okaisia palkoja ja alkoi syödä niiden sisältöä.
Huomasin tämän tyydytyksellä. Tässä oli ainakin yksi keino hengenpitimiksi. Tein hänelle vielä pari kysymystä, mutta hänen lepertelevistä vastauksistaan en saanut selvää. Muutamat harvat niistä olivat oikeat, mutta toiset muistuttivat papukaijan lörpöttelyä.
Olin niin kiintynyt huomioihini, etten ollut huomannut tulleemme eräälle polulle. Lopuksi saavuimme muutamien puitten luo, jotka kaikki olivat hiiltyneet ja ruskeat, ja sen jälkeen tulimme aukealle paikalle, jota peitti kellertävä kerros. Tästä kohosi pieniä savuja, jotka pistivät sieraimiin ja panivat silmät kirvelemään. Oikealta meistä näin sinisen meren paljaan kallionharjanteen yli. Polku johti yhtäkkiä ahtaaseen, kahden mustan ja epätasaisen ainejoukkion muodostaman ylänteen väliseen solaan. Laskeuduimme tähän.
Sola oli tavattoman pimeä, joka tuntui vielä synkemmältä kellertävästä maasta heijastuvan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Seinämät muuttuivat nyt jyrkemmiksi ja lähenivät toisiaan Näin vihreitä ja verenpunaisia laikkoja. Oppaani pysähtyi äkisti…
"Koti!" sanoi hän, ja minä seisoin rotkon aukolla joka aluksi oli aivan pimeä silmilleni. Kuulin kummallisia ääniä ja panin vasemman käteni rystyset silmilleni. Nenääni tunki myöskin epämiellyttävä haju, aivan kuin apinahäkistä, jota ei pidetä puhtaana. Etäämpänä laajeni rotko taas viheriöiväksi ja auringonpaisteiseksi rinteeksi ja kummaltakin puolelta tunkihe valo ahdasta käytävää pitkin keskustan syvää pimeyttä kohti.
XII.
Lain julistaja.
Silloin kosketti käteni jotakin kylmää. Hätkähdin rajusti ja näin vieressäni jotakin punertavaa, joka muistutti enemmän nyljettyä lasta kuin mitään muuta. Tällä olennolla oli aivan laiskiaisen lempeät, mutta epämiellyttävät piirteet, sama matala otsa ja hitaat liikkeet.
Vähän totuttuani pimeyteen aloin nähdä tarkemmin. Laiskiaisen näköinen pikku olento seisoi tirkistellen minuun. Kumppanini oli hävinnyt. Paikka oli korkeitten laavamuurien välinen kapea käytävä — laavavirran ratkeama — ja kummallakin puolella oli jonkinlaisia pimeitä ja kurjia majoja, joitten seinät oli punottu meriruo'osta, palmunlehdistä ja köynnöskasveista. Kiemurteleva polku, joka johti näistä solaan, oli tuskin kolmea metriä leveä. Siinä oli kosolti mätäneviä hedelmänsisuksia ja muuta roskaa, josta epämiellyttävä haju aiheutui.
Punainen, laiskiaismainen pikku olento seisoi edelleen paikallaan vilkuillen minuun, kun apinamainen oppaani tuli lähimmästä majasta ja viittasi minua tulemaan sinne. Samaan aikaan astui eräästä etäämpänä tuolla merkillisellä käytävällä olevasta majasta muuan toinen kummitus esiin heiluvasti kävellen ja alkoi tirkistellä minuun.
Epäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota olin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin lujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan läpeen.
Tämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen, ja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia hedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä astioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta ei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka murisi "hei!" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja ojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.
Otin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin, vaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio seisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät loistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.
"Hei!" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.
"Se on ihminen! Se on ihminen!" soperteli oppaani. "Elävä ihminen, kuin minä."
"Vaiti!" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.
Painostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja tähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.
"Se on ihminen", toisti ääni. "Hän tulee asumaan meidän kanssamme, varmasti."
Ääni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka minusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa tavattoman oikein.
Apinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että hänen äänettömyytensä oli kysymys.
"Hän tulee asumaan kanssanne", sanoin minä.
"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki."
Nyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten näin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin lujemmin koppiini. "Sano sanat!" En ollut huomannut hänen viimeisiä sanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:
"Älä käy nelin jaloin; se on laki!"
Hämmästyin.
"Sano sanat!" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot toistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että minun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä mielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka minun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä heiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä seurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni ja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät kuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:
"Älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä latki kurkkuusi vettä; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä syö lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä kynsi puitten kuorta; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
Sen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen hartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin, toistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin nuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle hulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen jälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:
"Hänen on tuskien huone."
"Hänen kätensä rankaisee."
"Hänen kätensä haavottaa."
"Hänen kätensä parantaa."
Seurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua hänestä, ken hyvänsä hän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta en ole koskaan kuullut unessa laulettavan.
"Hänen on häikäisevä salama", lauloimme. "Hänen on syvä, suolainen meri."
Mieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä ihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan hänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni olevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta toisten mukana. "Hänen ovat taivaan tähdet."
Vihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä, näin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli ihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan kuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne pelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää tilanteeni ja tunteeni!
"Hän on viisimies, viisimies, viisimies … niinkuin minäkin", sanoi apinaihminen.
Ojensin käteni. Nurkassa oleva harmaa olento kumartui eteenpäin ja sanoi: "älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?" Hän ojensi merkillisen muodottoman käpälänsä ja tarttui käsiini. Käpälä muistutti kynnellistä raavaansorkkaa. Olin kirkaisemaisillani hämmästyksestä ja tuskasta. Hänen päänsä kumartui lähemmäs tarkastamaan kynsiäni ja lähestyi valoisampaa aukkoa, ja tällöin näin inhokseni, että hänen kasvonsa eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan harmaa karvakasa, jossa oli kolme kohokohtaa silmiä ja nenää osottamassa.
"Hänen kyntensä ovat pienet", mutisi tuo harmaa olento pitkään partaansa. "Hyvä on."
Hän laski käteni alas, ja minä tartuin vaistomaisesti keppiini.
"Syö juuria ja vihanneksia — se on hänen tahtonsa", sanoi apinaihminen.
"Minä olen lain lukija", sanoi harmaa. "Tänne tulevat kaikki uudet, oppimaan lain. Minä istun pimeydessä ja julistan lain."
"Niin on", virkkoi muuan ovelta.
"Rangaistukset ovat ankarat niille, jotka rikkovat lakia. Ei kukaan välty niistä", sanoi eläinkansa vilkuillen arasti toisiinsa.
"Ei kukaan, ei kukaan välty," sanoi apinaihminen. "Katso! Minä tein kerran pienen rikoksen. Löpertelin, löpertelin, lakkasin puhumasta. Ei kukaan voinut ymmärtää. Sen vuoksi olen poltettu, poltettu käteen. Hän on suuri, hän on hyvä!"
"Ei kukaan välty rangaistuksesta", sanoi nurkan paksu olento.
"Ei kukaan välty", toisti eläinrahvas.
"Halu on paha kaikilla", sanoi harmaa lain julistaja. "Emme tiedä, mitä haluja teillä on. Meidän täytyy tietää. Toiset haluavat seurata esineitä, jotka liikkuvat, haluavat väijyä niitä ja juosta niiden päälle, purra ja tappaa, purra syvästi ja imeä verta… Se on paha. Älä vainoo muita ihmisiä; se on laki. Emmekö ole ihmisiä? Älä syö lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Ei kukaan välty", sanoi muuan pilkkuinen olento, joka seisoi ovella.
"Halu on paha kaikilla", jatkoi lain lukija. "Toiset haluavat repiä hampailla ja kynsillä juuria ja nuuskia maata… Se on paha."
"Ei kukaan välty!" toistivat ovella seisojat.
"Toiset kynsivät puita, toiset raapivat kuolleitten hautoja. Toiset tappelevat päällään, jaloin tai kynsin, toiset purevat yhtäkkiä, toiset rakastavat likaisuutta."
"Ei kukaan välty!" huudahti pieni punainen olento.
"Rangaistus on ankara ja varma. Oppikaa sen tähden laki. Sanokaa sanat…"
Hän alotti taas tuon merkillisen hoilotuksen. Sietämätön löyhkä ja korvia huumaava meteli pani pääni pyörälle, mutta kestin edelleen saadakseni ehkä kuulla jotakin uutta.
Melu oli niin ankara, ettemme voineet kuulla, mitä ulkona tapahtui, kunnes joku — luulen sen olleen jonkun sikaihmisistä — pisti päänsä ovesta sisään ja huusi jotakin, jota en ymmärtänyt. Heti hävisivät kaikki majoihin, ja minä jäin yksin.
Ennen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä olin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin parikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain hartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin, huomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän pidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery, revolveri kädessään.
Seisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.
Sitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri harmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin halkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.
"Pysähtykää!" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. "Ottakaa kiinni hänet!"
Hirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli kaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne koettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento hypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni ja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan. Kuulin huudettavan: "Ottakaa kiinni hänet!" ja huomasin, että tuo suuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin rikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.
Juoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan metsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja saavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot pensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat kiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin Moreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja olin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.
Pehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin edelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle, joka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin vasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät pakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle aukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.
Polku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin kova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin pensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin matkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla, jonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti ja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin, sillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.
Sola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren ääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni kynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua. Takaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi pelastettu.
Mutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.
XIII.
Keskustelu.
Tulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi puolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä kiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin asetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten useamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen, Montgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.
He näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset juoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti. Moreau seurasi koirineen hitaammin.
Silloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen matalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se vyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.
"Mitä teette, mies?" huusi Montgomery.
Pysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen vedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja alahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät. Moreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä oli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä seisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.
"Mitäkö minä teen?" vastasin minä. "Aion hukuttautua!"
Montgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.
"Minkä tähden?" kysyi Moreau.
"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!"
"Sanoinhan sen!" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en kuullut.
"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?" lisäsi hän.
"Olen nähnyt kylliksi — aituuksessa…"
"Vaiti!" sanoi Moreau kohottaen kättään.
"Ei, minä en vaikene! — Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat? Minä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen", lisäsin katsahtaen heidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista olennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään puun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia epäselviä olentoja.
"Mitä nämä olennot ovat?" kysyin viitaten niihin. "Ne ovat kerran olleet ihmisiä — ihmisiä kuten tekin — jotka te olette muuttaneet pedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. — Te muut, jotka kuulette sanani", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, "ettekö te näe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te pelkäätte heitä? Teitä on paljon —"
"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!" huusi Montgomery.
"Prendick!" huusi Moreau.
He koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa tirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He näyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin menneestä ihmiskaudestaan.
Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn, että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan häntä paremmin kuullakseen.
Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.
"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte sanoa, mitä ikinä haluatte."
"No?"
Hän yskähti ja sanoi:
"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa ymmärtää. Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus [Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme…] … vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa maihin nyt vain!"
"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä — he olivat ihmisiä. — Varonpa tulemasta lähellenne!"
"Syvä vesi alkaa aivan takananne … ja siellä vilisee haikaloja."
"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt…"
"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".
"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia."
"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan pyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet teidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille jotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne rahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme oman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari on täynnä … vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua teidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?"
"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?"
"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät turvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät rauhaan."
"Mutta se, minkä näin aituuksessa…"
"Se oli puma."
"Kuulkaa Prendick", sanoi Montgomery, "te olette aasi. Tulkaa nyt ottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta tehdä, vai kuinka?"
"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi harteitaan eläinkansaan päin. "Arvotonta!"
"No niin, menkää sitte metsänreunaan", sanoin minä.
"Kirotun typerää joutavuutta", sanoi Montgomery.
Montgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt kuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle astuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin koelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula sattui, murskaantuvan muruksi.
"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni", sanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti, kuin hieman halveksien minua.
Muuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn läimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa — odottaen. He lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen ollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.
XIV.
Tohtori Moreaun selitys.
"Ja nyt, Prendick", sanoi tohtori Moreau syötyämme ja juotuamme, "selitän tämän jutun teille Täytyypä sanoa, että te olette vaativaisin vieras, mikä minulla koskaan on ollut. Sanon teille myöskin, että tämä on viimeinen kerta, jolloin osotan teille näin suurta huomaavaisuutta. Kun ensi kerralla haluatte tehdä itsemurhan, en lainkaan koeta estää sitä."
Hän istui nojatuolissani puoliksi palanut sikari kalpeitten sormiensa välissä. Kattolamppu valoi hohdettaan hänen valkoisille hapsilleen; hän katseli tähtiin läpi ikkunaluukun.
Istuin niin kaukana hänestä kuin suinkin. Välillämme oli pöytä ja revolverit lähellä saatavissani. Montgomery ei ollut läsnä. En halunnut olla heidän molempien kanssa tuossa pienessä huoneessa.
"Myönnätte siis, että tuo vivisektoitu inhimillinen olento joksi olette sitä nimittänyt, ei loppujen lopuksi ole muuta kuin vain puma?" sanoi Moreau. Hän oli sitä ennen näyttänyt minulle sisähuoneen kauhut tullakseni vakuutetuksi siitä, että kyseessä ei ollut ihmiset.
"Se on puma", sanoin minä, "yhä hengissä, mutta niin revittynä ja raadeltuna, että hartaasti toivon pääseväni toista kertaa näkemästä elävää olentoa niin kauheasti rääkättynä. Se on —"
"Yhtä kaikki", vastasi Moreau. "Säästäkää lapselliset tunteenpurkauksenne. Tuollainen oli Montgomerykin alussa. Te myönnätte, että se oli puma. No niin, kuunnelkaapa nyt tyynesti, niin luennoin teille hiukkasen fysiologiaa."
Hän selitti nyt työnsä minulle, kiusaantunein ilmein ja äänin, vaikkakin aihe häntä hiukan innosti. Hän puhui sangen yksinkertaisesti ja vakuuttavasti. Hänen äänensä kumminkin oli hieman pilkallinen. Asemani tuntui minua hävettävän.
Olennot, jotka olin nähnyt, eivät olleet ihmisiä, eivätkä koskaan olleet olleetkaan. Ne olivat eläimiä, ihmistettyjä eläimiä — vivisektion hämmästyttävä voitto.
"Unohdatte, mitä taitava vivisektori voi aikaansaada elävistä olennoista", jatkoi Moreau. "Minua puolestani kummastuttaa sangen suuresti, ettei tällaista jo ennen ole tehty. Tosin on tehty pikku yrityksiä — jäsenten katkomisia, kielenjänteen leikkauksia; ja tietysti tiedätte, että lääketiede voi parantaa kierosilmäisyyden tai aiheuttaa sen? Leikkaamalla erinäisiä osia voidaan aikaansaada vissejä muutoksia, värinvaihtoja, viettien muunteluita, rasvamuodostuksen muutosta j.n.e. Varmaankin olette näistä seikoista kuullut?"
"Tietysti", vastasin. "Mutta nuo inhottavat olennot, jotka te —"
"Kukin asia aikanansa", jatkoi Moreau ojentaen kättänsä. "Olen vasta alussa. Nämä ovat vain muutosten ensimäisiä asteita. Parempia voi lääketiede aikaansaada. Siinä on rakentamista samoin kuin hävittämistä ja muuttamistakin. Lienette kuullut puhuttavan tavallisesta kirurgin operatsiosta, joka tehdään, kun nenä on sattunut särkymään. Otsanahasta leikataan vain palanen, pannaan se nenälle ja annetaan kasvaa kiinni. Tämä on jonkin osan siirtämistä samaan eläimeen. Voidaan myöskin siirtää osia toisesta eläimestä siihen, — esim. hampaat. Ihon ja luuosien siirto tehdään parantumisen helpottamiseksi. Lääkäri panee keskelle haaraa ihonpalasia, joita hän on ottanut toisesta eläimestä, tai luuosia, jotka on otettu vastikään tapetusta eläimestä. Hunterin kukonkannus — lienette kuullut siitä — kukoisti erään härän niskassa. Ja Algerian svaavien sarvikuonorotat — kummituksia, jotka on tehty siten, että tavallisen rotan hännännipukka on siirretty sen kuonon päähän ja annettu kasvaa siihen kiinni."
"Kummituksia, jotka on tehty!" sanoin minä "Te väitätte siis —"
"Niin. Nämä olennot, jotka täällä olette nähnyt ovat eläimiä, jotka on leikattu ja muodostettu uusiksi luomiksi. Olen omistanut koko elämäni elollisten olentojen muutosten mahdollisuuksien tutkimiseen. Olen tutkinut vuosikausia ja päässyt yhä pitemmälle. Huomaan, että näytätte kauhistuneelta, mutta tämä ei ole uutta, sen perustuksen oli käytännöllinen anatomia laskenut jo aikoja sitten, mutta kukaan ei ollut kyllin rohkea ryhtyäkseen kokeiluihin. Minun taitoni ei rajotu ainoastaan ulkonaisten muotojen muuttamiseen. Olion fysiologia, sen niin sanoakseni kemiallinen rytmi, voidaan myöskin saada pysyvästi muuttumaan minkä rokotus ja muut istutusmenetelmät kuolleilla tai elävillä aineilla, todistavat. Samanlainen operatsio on verensiirto, mistä minä itse asiassa alotin. Kaikki tämä on tunnettua. Vähemmän tunnettuja, ja epäilemättä pitemmälle meneviä ovat ne leikkaukset, joita keskiajan tutkijat tekivät aikaansaadessaan kääpiöitä, kerjäläisraajarikkoja ja muita kummituksia, joita rahasta näyttämiseen tarvittiin. Tämä taito ei ole vieläkään kuollut, kun on kyseessä puoskarit ja käärmeihmiset. Victor Hugo puhuu tästä kirjassaan L'Homme qui Rit (Nauraja)… Mutta nyt käsittänette tarkemmin tarkotukseni. Näette että kudoksen siirtäminen eläimen toisesta paikasta toiseen on mahdollinen, tai toisesta eläimestä toiseen, että on mahdollista muuttaa sen kemialliset reaktsiot ja kasvutapa, muunnella jäsenten liikunnat — sanalla sanoen muuttaa sen koko rakenne. — Mutta kuitenkaan ei tätä harvinaista tieteenhaaraa ole kukaan tiedemies järjestelmällisesti kehittänyt, ennen kuin minä alotin! Erinäisiä näistä seikoista on viime aikojen tieteellinen tutkimus keksinyt. Mutta enimmät saavat ilmitulostaan kiittää sattumaa — jonkun hirmuhallitsijan toimenpiteitä, rikollisia, taikka hevosten ja koirien kasvattajia, tekoja kouluttamattomien ja kömpelöitten käsien, jotka työskentelivät omien erikoistarkotusperiensä saavuttamiseksi. Minä olin ensimäinen, joka ryhdyin tähän tehtävään, varustettuna antiseptiikan kaikilla keinoilla ja kasvamisen lakien todellisen tieteen tuntemuksella. Melkeinpä luulisi, että sitä jo aikaisemmin olisi salaa sovellettu käytäntöön. Sellaisia olentoja kuin Siamin kaksoset … ja inkvisitsion salaiset kammiot! Niitten tarkotus oli varmasti kidutus tuon taidon kaikkien sääntöjen mukaan, mutta ainakin muutamilla inkvisiittoreilla on täytynyt olla hitunen tieteellistä uteliaisuutta…"
"Mutta", sanoin minä, "nämä olennot, nämä eläimet puhuvat!"
Hän myönsi, että niin oli laita, ja huomautti, että vivisektion mahdollisuudet eivät rajottaneet ainoastaan fyysilliseen muutokseen. Sikaakin voidaan kasvattaa. Sielun rakenne on vähemmän järkähtämätön kuin ruumiin. Hypnotismi lupaa meille mahdollisuuden korvata vanhat perinnölliset vaistot uusilla suggestioilla, jotka korvaavat perityt kiinteät mielteet. Paljon, mitä me sanomme moraaliseksi kasvatukseksi, on tällaista keinotekoista vaiston muuttamista; taistelunhalu voidaan kasvattaa rohkeaksi itsensä uhrautuvaisuudeksi ja hillitty sukuvietti uskonnollisuudeksi. Ihmisen ja apinan välinen suuri erotus on kurkunpäässä, jatkoi Moreau, ja erotus on se, ettei apina kykene muodostamaan niitä eri ääniä, jotka ilmaisevat mitä erilaisimpia mielikuvia.
Kysyin, minkä vuoksi hän oli ottanut juuri ihmisen esikuvakseen.
Mielestäni oli siinä jotakin aivan erikoisen häpeämätöntä.
Hän myönsi, että valinta oli tapahtunut vain sattumasta.
"Yhtä hyvin olisin voinut muuttaa lampaita laamoiksi tai laamoja lampaiksi. Mutta otaksun, että ihmisen muodoissa on jotakin, joka miellyttää aistimuksen taiteellisuutta enemmän kuin mikään eläimen muoto. Mutta minä en ole rajottunut vain inhimillisten muotojen luomiseen. Pari kertaa…"
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas:
"Mutta kylläpä vuodet vierivät! Ja kuitenkin minä tuhlaan kokonaisen päivän henkenne pelastaakseni, ja tunnin selittääkseni tekojani teille!"
"Mutta", sanoin minä, "en ymmärrä mikä oikeuttaa teidät aiheuttamaan niin paljon tuskaa. Ainoa, mikä minun mielestäni puolustaa vivisektiota, olisi sen sovelluttaminen…"
"Juuri niin", sanoi hän. "Mutta, nähkääs, minä olen toisenlainen kuin te. Olemme eri kannalla. Te olette materialisti!"
"Minä en ole materialisti!" huudahdin kiihtyneenä.
"Minun kannaltani katsoen, minun kannaltani! Sillä juuri tämä kysymys tuskasta se erottaa meidät. Niin kauan kuin ette kykene huomioimaan nähtävää tai kuultavaa tuskaa, niin kauan kuin olette omien tuskan mielteittenne vallassa, niin kauan kuin teistä on syntiä tuskan aiheuttaminen, niin kauan, sanon minä, olette te eläin ja ajattelette, tosin hiukan vähemmän himmeästi mitä eläimet tuntevat. Tuo tuska…"
Kohautin kärsimättömänä harteitani hänen viisastelulleen.
"Ah, se on vähäpätöinen pikkuseikka. Mieli, joka todella avautuu tieteelle, älyää, että se on pikkuseikka. Saattaa olla niin, että sellaista kuin tuskaa ei ole olemassa tämän planeetin ulkopuolella, tämän pikkuisen maailmojen tomuhiukkasen, joka ei näy edes lähimpään tähteen. Mutta ne lait, joihin me hapuillen pyrimme… Ja muuten, mitä tuskaa sitte oikeastaan on edes tässä maailmassa, edes elävien olentojen keskuudessa?"
Puhuessaan otti hän taskustaan pienen kynäveitsen, aukaisi pikkuterän ja siirsi tuolinsa siten, että saatoin nähdä hänen reitensä. Sen jälkeen hän, huolellisesti valittuaan paikan, työnsi terän lihaan ja veti sen taas ulos.
"Aivan varmasti olette nähnyt tämän tempun ennen. Se tuskin tuntuu enemmän kuin nuppineulan pisto. Mutta mitä se todistaa? Sitä, ettei tuskantunnetta tarvita lihaksessa ja ettei tuota tunnetta siinä myöskään ole. Vain vähän sitä tarvitaan ihossa, ja vain muutama kohta reidessä voi tuntea kipua. Kipu on hyvin yksinkertaisesti olemassa vain varottaakseen ja kiihottaakseen meitä. Elävä liha ei ole tuskan ulottuvissa eikä siinä useinkaan ole edes tuntohermoja. Näköhermo ei voi tuntea todellista kipua. Jos näköhermoa haavotetaan, nähdään vain valon välkähdyksiä, aivan samoin kuin kuulohermon loukkaaminen aiheuttaa vain korvien suhinaa. Kasvit eivät tunne kipua, alemmat eläimet … on mahdollista, että sellaiset eläimet kuin meritähti ja jokirapu, eivät ollenkaan tunne kipua. Ja mitä ihmiseen tulee, niin onhan asianlaita siten, että mitä älykkäämmiksi he tulevat, sitä paremmin hoitavat he itseään, ja sitä vähemmin tarvitsevat he tuota vaaran varotusta. En ole vielä koskaan kuullut, ettei jäsen tai ominaisuus, joka on käynyt tarpeettomaksi, ennemmin tai myöhemmin olisi kehityksen lakien mukaisesti hävinnyt. Oletteko te? — Ja kipu on tarpeeton."
"Sitä paitsi olen uskonnollinen ihminen, Prendick", jatkoi hän, "niin kuin jokaisen järkevän ihmisen on oltava. Olen ehkä nähnyt enemmän tämän maailman luojasta kuin te, luulen minä. Sillä minä olen etsinyt hänen lakejansa minun tavallani, koko elämäni ajan, kun te taas otaksuttavasti olette keräillyt perhosia. Ja sanon teille, että ilolla ja tuskalla, nautinnolla ja kivulla, ei ole mitään tekemistä helvetin ja taivaan kanssa. Nautinto ja kipu? Pötyä! Mitä on teologinen hurmionne muuta kuin Muhametin hourit hämärässä? Tavallisten ihmisten nautinto ja kipu, Prendick, on eläimen leima heissä — heidän alkuperäleimansa! Kipu? — Kipua ja tuskaa me tunnemme ja ne ovat meitä varten vain niin kauan kuin matelemme tomussa…"
"Katsokaapa", jatkoi hän, "jatkoin näitä tutkimuksiani siihen suuntaan, johon ne minua johtivat — niin aina käy tutkimuksissa. Esitin kysymyksen ja löysin tavan vastata siihen, ja huomasin, että uusi kysymys taas odotti ratkaisuaan. Oliko tämä mahdollista? Tai tuo? Ette voi käsittää mitä tämä merkitsee, tutkijalle, mikä älyn intohimo valtaa hänet. Te ette voi ymmärtää tuota omituista väritöntä ihastusta, mikä näissä älyn himoissa on. Edessänne oleva olio ei ole enää eläin, yksi kanssaluomuksistamme, vaan probleemi. Osaaottava kipu — muistan sairastaneeni sitä monta vuotta sitten. Minä halusin — ja halusin vain — löytää elävän olennon muutettavuuden; äärimmäisimmän rajan."
"Mutta", sanoin minä, "se on inhottavaa —"
"Asian eetillinen puoli ei koskaan ole ajatuksiani rasittanut. Luonnontutkiskelu tekee ihmisen lopuksi säälimättömäksi luontoa kohtaan. Olen jatkanut, pitämättä väliä mistään muusta kuin ratkaistavana olevasta kysymyksestä, ja aines on … kokoontunut noihin majoihin, joissa kävitte… Siitä on lähes yksitoista vuotta, kuin tulimme tänne, minä ja Montgomery ja kuusi kanakia. Muistan saaren vihreän hiljaisuuden ja äärettömän valtameren ympärillämme, aivan kuin eilisen päivän. Paikka näytti odottavan minua.
"Veimme tavaramme maihin ja rakensimme asuntomme. Kanakit tekivät muutamia majoja rotkon lähelle. Alotin työni mukanani tuomallani aineksella. Alussa sattui muutamia epämiellyttäviä tapauksia. Alotin lampaalla, mutta leikkausveitsenterän luiskahtaminen tappoi sen puolentoista päivän kuluttua. Otin toisen lampaan ja tein tuskaa ja pelkoa täynnä olevan olennon ja annoin sen parantua. Saatuani sen valmiiksi näytti se sangen ihmismäiseltä, mutta olin tyytymätön siihen. Se ei voinut koskaan unohtaa minua ja oli kauhusta mieletönnä lähestyessäni sitä. Jota enemmän tarkastelin sitä, sitä kömpelömmältä se minusta näytti. Lopuksi vapautin sen tämän maailman kärsimyksistä. Lampaat, nuo arat eläimet ilman rohkeutta ja vailla vähintäkään taistelunhalua ja kykyä kestämään kärsimyksiä, eivät kelpaa ihmisten tekoon.
"Sen jälkeen aloin käsitellä mukanani tuomaani gorillaa, ja äärettömän huolellisella työllä, jonka kestäessä voitin vaikeuden toisensa perästä, sain aikaan ensimäisen ihmisen. Muodostelin häntä viikon kestäessä joka ainoa päivä. Pääosassa vain aivoja oli hänessä muuteltava. Paljon oli lisättävä ja yhtä paljon poistettava. Arvostelin hänet sangen onnistuneeksi neekeriksi, saatuani hänet valmiiksi ja hänen maatessaan edessäni siteissään ja liikkumatonna. En jättänyt häntä ennen kuin olin varma hänen hengestään, ja tullessani tähän huoneeseen oli Montgomery jokseenkin samassa mielentilassa kuin tekin. Hän oli kuullut muutamia huutoja, kun olento alkoi muuttua inhimilliseksi — samoja ääniä, jotka peljästyttivät teitä. Aluksi en perehdyttänyt häntä täysin työhöni. Kanakit olivat myöskin saaneet vihiä asiasta. He olivat aivan suunniltaan pelosta niin pian kuin vain näkivät vilauksenkin minusta. Sain lopulta Montgomeryn puolelleni, mutta kanakien paon ehkäiseminen antoi meille ankarasti työtä. Vihdoin karkasivat he kuitenkin, ja sillä tavoin menetimme purjeveneemme. Joka päivä kasvatin gorillaihmistäni — kaikkiaan noin kolmen-neljän kuukauden ajan. Opetin hänelle vähän englanninkieltä, annoin hänelle vihjauksen laskennosta, annoinpa hänen lukea aakkosetkin. Mutta työ sujui hitaasti — vaikkakin olen tavannut vielä tylsempiä idiootteja. Hän alotti, kuvaannollisesti puhuen, kirjottamattomasta lehdestä. Hän ei rahtuakaan muistanut entistä olemustaan. Hänen parannuttuaan täydellisesti, siten että hän enää oli vain hieman kankea ja arka jäsenistään ja kykeni puhumaan vähän, vein hänet kanakien luo ja esitin hänet mielenkiintoiseksi saarelaiseksi.
"Ensiksi pelkäsivät kanakit häntä hirveästi. Loukkaannuin tästä kovin, sillä olin sangen ylpeä työstäni. Hänen luonteenlaatunsa oli kumminkin niin lempeä ja hän oli muutenkin niin surkuteltavan näköinen, että kanakit hyvin pian ottivat hänet hoivaansa ja alkoivat häntä kasvattaa. Hän oli hyväoppinen ja rakensi pian itselleen majan, joka minusta oli parempi kuin kanakien. Muuan kanakeista, jossa oli hieman lähetyssaarnaajan vikaa, opetti häntä lukemaan ja lopuksi hiukan kirjottaa töhertämäänkin, ja ajoi hänen päähänsä muutamia moraalikäsitteitäkin.
"Lepäsin työstäni muutaman päivän ja aioin kirjottaa kirjasen tästä kiinnittääkseni Englannin fysiologien huomion siihen. Tällöin yllätin kerran tuon olennon istumasta puussa ja ärjymästä jotakin siansaksaa kahdelle kanakille, jotka olivat sitä ärsyttäneet. Uhkasin häntä ja osotin hänelle kuinka vähän ihmismäistä hänen käyttäytymisensä oli, herätin hänen häveliäisyydentuntonsa ja palasin taas tänne päättäneenä tehdä parempaa työtä ennen kuin esittäisin tuloksen Englannissa. Olen päässyt parempiin tuloksiin; mutta joku voima pakottaa noita olentoja takaisin alaspäin — eläin saa heissä päivä päivältä yhä suuremman vallan. Alati tahdon aikaansaada täydellisempää. Minun täytyy voittaa nämä vaikeudet. Tämä puma…
"Mutta palatkaamme kertomukseeni. Kanakit ovat nyt kaikki kuolleet. Muuan putosi mereen, eräs toinen kuoli haavasta, jonka hän myrkytti jollakin kasvinnesteellä. Kolme karkasi purjeveneellä ja aavistan ja toivon, että he hukkuivat. Viimeinen — tapettiin. No niin — olen korvannut heidät. Montgomery menetteli alussa sangen suuressa määrin teidän tavallanne, ja sitten…"
"Kuinka kävi viimeisen kanakin?" kysyin minä terävästi — "viimeisen kanakin, joka tapettiin?"
"Sen asian laita on siten, että sitten kuin olin tehnyt joukon ihmisolentoja, tein erään…"
Hän epäröi.
"Entä sitte?"
"Hänet tapettiin."
"En ymmärrä, tarkotatteko, että…"
"Niin juuri, se tappoi kanakin. Se tappoi myöskin muita olentoja, joita se vain sai kiinni. Ajoimme takaa sitä pari päivää. Se pääsi irti tapaturmasta — en ollut aikonut laskea sitä vapaaksi. Se ei ollut vielä valmis. Se oli vain koe. Se oli raajaton olento, jonka ruumis oli hirveä ja joka mateli maassa kuin käärme. Se oli mahdottoman väkevä ja suunniltaan tuskasta ja se liikkui eteenpäin kuin uiva kilpikonna. Se harhaili metsässä muutaman päivän ja teki kaikkea mahdollista pahaa, kunnes saimme sen saarroksiin saaren pohjoisosassa. Montgomery tahtoi välttämättä tulla mukaan. Kanakilla oli ollut pyssy, ja löytäessämme hänen ruumiinsa, oli pyssynpiippu väännetty S-muotoiseksi ja melkein poikki purtu… Montgomery ampui tuon hirviön… Sen jälkeen pyrin vain ihmispäämäärään — paitsi milloin oli kysymys jostakin pikku seikasta."
Hän vaikeni. Katselin häneen äänetönnä
"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen Englannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen tyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen pitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään vastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa uneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja sangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai paksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia, mitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka ja vaikea työ — aivojen muodostelu — on suurin vaikeus. Äly on usein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine puutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en voi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en voi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka vahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka yhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla, raivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä ja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta minusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta sitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni. Eläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu minua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin panen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa poltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan ihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen luominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!"
Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:
"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma…"
Hän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:
"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää eläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin…"
Seurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:
"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?"
"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että ne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne pelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen ihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee heidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme. Häntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että hän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu minuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin epäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen, että ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja oli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa, eläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne laulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat majojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he naivatkin.
"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe muuta kuin eläinsielun — eläimen, joka häviä — halua elää ja ajatella omaa parastaan… Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin kaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä — osiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi uteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta… Toivon jotain erikoista pumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi…"
"Ja nyt", lisäsi hän ja nousi pitkän äänettömyyden perästä, jonka kestäessä kumpikin olimme istuneet syviin ajatuksiin vaipuneina, "mitä te nyt ajattelette tästä? — Vieläkö yhä pelkäätte minua?"
Loin häneen pitkän silmäyksen. Näin vain kalpean valkohapsisen miehen rauhallisine ilmeineen. Lukuunottamatta hänen syvää vakavuuttaan ja kauneudenpiirrettä, jota hänen suuri tyyneytensä ilmaisi, ja hänen komeata vartaloaan, olisi häntä voinut luulla miksi hyvässä asemassa olevaksi vanhaksi herraksi tahansa. Mutta minua värisytti, ja vastaukseksi hänen kysymykseensä ojensin kummallakin kädellä hänelle revolverin.
"Pitäkää ne!" sanoi hän tukahuttaen haukotuksen. "Olette elänyt pari tapausrikasta päivää. Kehottaisin teitä koettamaan nukkua. Olen iloissani siitä, että nyt tiedätte kaiken. Hyvää yötä!"
Hän poistui sisemmästä ovesta ja kiersi sen lukkoon. Ikkuna tirkisti minuun kuin musta silmä.
Sammutin lampun, kiipesin riippumattoon ja vaivuin pian syvään uneen.