XV.
Eläinkansa pääsee verenmakuun.
Syötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia lähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.
Astuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin äännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. Jatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery kiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat olivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan jälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta nämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä suuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä nähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta onnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja potki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat niin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä. Sitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin klassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin yksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa aivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme. Kumpikin tervehti Montgomeryä.
"Terve toinen, jolla on ruoska!" sanoivat he.
"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!" sanoi Montgomery.
"Eikö häntä ole tehty?" kysyi apinaihminen. "Hän sanoi, että hän oli tehty."
Satyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:
"Kolmannen, jolla on ruoska — hänen, joka menee veteen ja itkee, kasvot ovat laihat ja valkeat."
"Hänellä on pitkä kapea ruoska", sanoi Montgomery.
"Eilen vuosi hän verta ja itki", sanoi satyyri. "Te ette koskaan vuoda verta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke."
"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä varaasi," sanoi Montgomery.
"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin", sanoi apinaihminen.
"Tulkaa, Prendick", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään jälkeemme jutellen keskenään.
"Hän ei puhu mitään", sanoi satyyri. "Ihmisillä on ääni."
"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää", sanoi apinaihminen. "Hän ei tuntenut sitä asiaa!"
Sitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.
Paluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis oli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain nakerreltu.
"Hyvä jumala!" huudahti Montgomery kumartuen. "Mitähän tämä merkinnee!"
"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa," sanoin minä.
"Selkäranka on poikki purtu."
Montgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:
"Minä en pidä tästä."
"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista", sanoin minä.
"Näittekö? — Mitä sitten?"
"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu."
"Samana päivänä, jona tulitte?"
"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos illalla. Pää oli kokonaan irti reväisty."
Hän vihelsi hiljaa.
"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä epäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne juovan virrasta."
"Pistikö se kuononsa veteen?"
"Pisti."
"Älä latki vettä, se on laki! — Monet noista elukoista välittävät viis laista, kun Moreau ei ole läsnä."
"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa."
"Luonnollisesti," sanoi Montgomery, "tämä on juuri lihansyöjien tapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs."
"Miltä tuo peto näytti?" kysyi hän edelleen. "Tuntisitteko sen?"
Hän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen sitä.
"Luulen tuntevani sen", sanoin minä. "Heitin sen kivellä pyörryksiin.
Sen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu."
"Mutta meidän on myöskin todistettava, että se tappoi kaniinin", sanoi Montgomery. "Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja."
Astuin edelleen hänen seuratessaan minua.
"Katsokaa", sanoi hän kuiskaten, "heihin on isketty se kiinteä mielle, että he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku heistä sattumalta on päässyt verenmakuun…"
Jatkoimme matkaamme ääneti.
"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? — Tein tuhmuuden tuonnoin. Tuo palvelijani… Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja keitetään… Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään … en tullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy kertoa tästä Moreaulle."
Moreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.
"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki", sanoi hän. "Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on leopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette voinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme päässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava juttu!"
"Minä olin aasi!" sanoi Montgomery. "Mutta tehty ei tule tekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne."
"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling tulee toimeen yksinään."
"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan sentään pitäisi tuntea hänet."
Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri metsästystorvi harteillaan.
"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery.
"Hauska näky."
Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.
Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle, jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän ja antoi käyrän torvensa laskeutua.
Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata, joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine päineen. Seurasi sitten joukko muita — kaikki kiivaasti kiirehtien. He alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "Hänen on käsi, joka haavottaa. Hänen on käsi, joka parantaa." j.n.e.
Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista tomua päittensä päälle — koettakaapa kuvitella mielessänne tuota näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan painajaisunien kauhunäkyihin.
"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"
"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.
Moreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan kiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin putkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija oli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä ulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.
"Hiljaa!" sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen eläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.
"Missä on lain julistaja?" kysyi Moreau.
Harmaa kummitus kumartui maahan.
"Sano sanat!" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas alotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin "älä syö lihaa äläkä kalaa", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: "Seis!"
Syntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja pelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa ja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan olin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.
"Lakia on rikottu!" sanoi Moreau.
"Ei kukaan välty!" sanoi harmaa kummitus. "Ei kukaan välty!" toisti polvistunut eläinkansa.
"Kuka on rikkoja?" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen ruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin leopardi-ihminenkin. "Kuka on rikkoja?" toisti Moreau jyrisevin äänin, ruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät tuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään kyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä joita hän oli heille aiheuttanut. "Kuka on syyllinen?" jyrisi Moreau.
"Paha on se, joka rikkoo lain", lauloi lain julistaja.
Moreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät ajatukset.
"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" sanoi
Moreau.
"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" toisti koko joukko.
"Kuuletko sinä?" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti yhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin kiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä, että vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen tekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin Moreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin kuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin yleisen kapinan puhjenneen.
Leopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti ohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat kiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili myöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien pamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti juoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti seurasin minä joukkoa.
Seuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa leopardi-ihmistä.
M'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja sikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen juoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko eläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja hänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Leopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien, jotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun jälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle. Kuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen tiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.
"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi", sanoi Moreau, joka nyt oli aivan edessäni.
"Ei kukaan välty!" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.
Saavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin, katsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat susi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan päästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat kissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä. Se hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme hajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja piiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä vastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut jäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme ajaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska kädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme, kiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä viidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.
"Varovasti!" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet viidakkoon ja ympäröineet olennon.
"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!" huusi Montgomery viidakon takaa.
Minä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau johtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja köynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.
"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!" kiljui apinaihminen, kaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.
Kuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi kärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.
Kuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon raskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan vehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon mahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.
Saattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta — en voi selittää sitä — mutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine silmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun vääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut takaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan kärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin silmien väliin ja ammuin.
Samassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja upotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.
"Älkää tappako sitä, Prendick!" huusi Moreau. "Älkää tappako sitä!"
Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.
"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."
"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."
Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja ajattelin että minulla — ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä — oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa, järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.
Olento raukat! — Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta, jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia. Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua — ja minkä vuoksi? — Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se suututti minua.
Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut hänelle edes jonkinlaista tunnustusta — en ole sittenkään niin kovin hentomielinen kun on kysymys tuskasta! — Vaikkapa hänen perusteensa olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä, lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.
XVI.
Katastrofi.
Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan. Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten pilakuvien parista — takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys, jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt. Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.
Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.
Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä iskulla muutti koko ympäristön.
Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa, aukaisi oven ja astui sisälle.
Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.
Silloin tapahtui jotakin — en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi. Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin, näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien silmien raivoisasti pälyillessä.
Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni, käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.
Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.
Silloin saapui Moreau.
Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.
Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun, vaan syöksähti puman perään.
Nousin toiseen käteeni nojaten.
Kääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun takaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä viidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon koetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma hävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään tiheikköön.
Lähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.
Montgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.
"Hyvä Jumala, Prendick!" huudahti hän — hän ei huomannut, että minä olin haavottunut — "tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet seinästä! Oletteko nähnyt sitä?"
Nähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:
"Kuinka on laitanne?"
"Seisoin portilla", vastasin minä.
Hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.
"Hihallanne on verta", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani hän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut huoneeseen.
"Käsivartenne on katkennut", sanoi hän. "Kertokaa, kuinka se tapahtui."
Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia lauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni hyvin taitavasti ja kätevästi.
Hän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän tirkistellen minuun.
"Noin on hyvä!" sanoi hän. "Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan."
Hän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.
Ajattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain kuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella. Istuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.
Käsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi tuskaksi kun Montgomery palasi.
Hän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.
"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään" sanoi hän. "Luulenpa hänen tarvitsevan apuani", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä silmillään. "Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti riuhtasi irti kiinnikkeen muurista."
Hän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli takaisin luokseni ja sanoi:
"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta puhuakseni, olen toden perään levoton!"
Hän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.
Ilmassa oli levottomuutta.
En voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.
Ulkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli kuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.
Kiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus painostavasti.
Koetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran jo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin viidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.
Koska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?
Kaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas nurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.
Kerran pysähdyin kuullessani Montgomeryn huutavan: "Moreau — hoi!"
Kättäni ei enää särkenyt niin kovaa, mutta se aiheutti kuumetta. Koko ruumistani kuumotti ja minua alkoi janottaa. Varjoni piteni. Pidin silmällä tuota ihmiseläintä, kunnes se katosi. "Palaisivatko Moreau ja Montgomery enää ollenkaan?" — Kolme merilintua alkoi tapella jostakin rantaan ajautuneesta suupalasta.
Silloin kuulin kaukaa revolverinlaukauksen, aituuksen toiselta puolelta.
Pitkän hiljaisuuden kuluttua kuulin toisen laukauksen. Sen jälkeen kuului lähempää kimakka huuto, jota seurasi taas kiusottava hiljaisuus.
Onneton mielikuvitukseni alkoi taas kiusata minua.
Yhtäkkiä kuului taas laukaus läheltäni.
Menin nurkan taakse ja kauhistuin, nähdessäni Montgomeryn tulevan naama punaisena, tukka pörrössä ja toinen housunpolvi rikki. Hänen ilmeensä oli tavattoman hämmentynyt. Hänen takanaan astui eläinihminen M'ling, jonka suupielissä oli uhkaavia ruskeita pilkkuja.
"Onko hän palannut?" kysyi Montgomery.
"Moreauko? Ei."
"Hyvä jumala", sanoi Montgomery ähkien, melkeinpä nyyhkien, niin hengästynyt hän oli. "Menkää sisälle!" lisäsi hän ja tarttui käteeni. "Ne ovat hulluja jokikinen. Ne juoksentelevat ympäri saarta pähkähulluina. En käsitä, mitä on tapahtunut. Kerron mitä tiedän kun taas voin hengittää. Antakaa minulle vähän paloviinaa!"
Hän astui edelläni huoneeseen ja istui tuolille. M'ling heittäytyi maahan oven ulkopuolelle kuin väsynyt koira ja hengitti huohottaen kuin koira. Annoin Montgomerylle viinaa ja vettä. Hän tuijotti tylsästi eteensä ilmaa haukkoen.
Parin minutin kuluttua kertoi hän, mitä oli tapahtunut.
Hän oli seurannut heidän jälkiään kappaleen matkaa. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä mistä jäljet kulkivat, oli viidakko sotkettua, ja valkoiset kääreenpalaset ja veripilkut ruohossa ja pensaissa näyttivät lisäksi, mistä puma oli kulkenut. Mutta kivisellä maalla virran lähellä, mistä olin nähnyt eläinihmisen juovan, olivat jäljet hävinneet. Hän oli sitten kulkenut umpimähkään länteen päin ja huudellut Moreauta nimeltä.
M'ling oli liittynyt häneen kädessään pieni kirveensä. M'ling ei ollut nähnyt puman pakenevan, hän oli ollut puita pilkkomassa lähellä paikkaa, jossa Montgomery oli alkanut huutaa. He jatkoivat matkaansa huudellen. Kaksi eläinihmistä oli lähestynyt viidakossa ryömien ja tuijotti heihin ilmeillä, jotka saattoivat Montgomeryn levottomaksi, sen vuoksi että ne olivat niin omituiset.
Hän huusi heille, mutta he pakenivat syyllisyydestään tietoisina. Montgomery ei enää viitsinyt huutaa, ja jatkettuaan hetkisen matkaansa umpimähkään päätti hän mennä majojen luo.
Rotko oli tyhjä.
Silloin päätti hän palata, vielä levottomampana.
Tällöin tapasi hän nuo kaksi sikaihmistä, jotka olin nähnyt tanssivan samana iltana, jolloin olin tullut saarelle; heidän suupielensä olivat veressä ja he olivat sangen kiihtyneitä. He juoksivat läpi sanajalkojen ja pysähtyivät villi ilme katseissaan nähdessään hänet. Hän paukutti ruoskaansa, mutta silloin syöksyivät he heti hänen kimppuunsa.
Koskaan ennen ei eläinihminen vielä ollut tohtinut tätä tehdä. Hän ampui toista päähän M'lingin käydessä toisen kimppuun pyörien siihen takertuneena maassa. M'ling sai vastustajansa alleen tarttuen sitä kurkkuun, jonka jälkeen Montgomery ampui senkin, kun se sätkytteli M'lingin otteessa.
Hänen oli ollut vaikeata saada M'lingiä enää mukaansa.
Sen jälkeen olivat he kiiruhtaneet minun luokseni.
Matkalla oli M'ling yhtäkkiä syöksähtänyt viidakkoon ja ajanut sieltä pienehkön otseloti-ihmisen, jossa myöskin oli veritahroja ja joka ontui jalkahaavan takia. Tämä peto oli juossut pienen matkan, mutta sitten yhtäkkiä käynyt raivokkaasti M'lingin kimppuun, jonka jälkeen Montgomery oli ampunut senkin, pelkästä ilkeydestä, kuten minusta tuntui.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.
Montgomery pudisti päätään ja kaatoi lisää viinaa suuhunsa.
XVII.
Löydämme Moreaun.
Nähdessäni Montgomeryn tyhjentävän kolmannen annoksen viinaa, asetuin väliin. Hän oli jo enemmän kuin puolihumalassa.
Sanoin hänelle, että Moreaulle tällä kertaa oli täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, muuten olisi hän jo palannut. Velvollisuutemme oli mennä katsomaan, kuinka hänen oli käynyt.
Montgomery vastusteli heikosti, mutta suostui lopuksi. Söimme ensin vähäsen ja lähdimme sitten kaikin kolmin etsimään Moreauta.
Ehkäpä se johtui jännityksestä, jossa olin koko tuon ajan, mutta vielä tänäänkin muistan selvästi kuinka lähdimme matkalle troopillisen päivän helteessä ja äänettömyydessä. M'ling astui eellimmäisenä hartiat koholla ja liikutellen päätänsä nopeasti tähystellessään tien kummallekin puolelle.
Hän oli aseeton kadotettuaan kirveensä kohdatessaan nuo sikaihmiset. Hänen aseensa oli hänen voimakkaat hampaansa, jos taisteluun käytäisiin. Montgomery asteli horjahdellen hänen takanaan, kädet taskussa ja pää riipuksissa. Hän oli äkeissään minulle, kun olin ottanut hänen viinansa.
Vasen käsivarteni oli siteessä — olipa onni, että se oli vasen — revolveri oikeassani.
Kuljimme kapeata polkua läpi rehevän kasvullisuuden länteen päin.
Yhtäkkiä M'ling pysähtyi ruumis jäykkänä valppaudesta. Montgomery melkeinpä hoippui häntä vasten, pysähtyen hänkin.
Kuunnellessamme kuulimme askelia ja ääniä, jotka lähestyivät metsässä.
"Hän on kuollut!" sanoi syvä, värähtelevä ääni.
"Hän ei ole kuollut … hän ei ole kuollut!" soperteli toinen ääni.
"Me näimme, me näimme!" sanoivat useat muut.
"Hei! — Hei siellä!" huusi Montgomery yhtäkkiä.
"Piru teidät periköön!" sanoin minä tarttuen revolveriini.
Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen viidakosta alkoi kuulua kahinaa, sieltä täältä, ja näyttäytyi puolisen tusinaa merkillisiä kasvoja, joita omituinen tuli elähytti.
M'lingin kurkusta kuului muriseva ääni.
Tunsin nyt apinaihmisen, jonka äänen jo olin kuullut, ja kaksi valkopukuista olentoa, jotka olin nähnyt Montgomeryn veneessä. Kaksi pilkullista olentoa, ja tuo hirveä kyyry olento, joka luki lakia. Hänen harmaa tukkansa valui poskille, ja harmaat kiharat, jotka olivat jakauksessa otsalla, riippuivat paksujen kulmakarvojen yli. Kömpelö olento, jonka kasvoja ei näkynyt, vain punaiset silmät tirkistelivät uteliaina vihreitten lehtien välistä.
Aluksi ei kukaan puhunut mitään.
Yhtäkkiä nikotti Montgomery:
"Kuka … on kuollut? Kuka … sanoi, että hän on kuollut?"
Apinaihminen loi syyntuntoisen katseen harmaaseen karvaiseen olentoon.
"Hän on kuollut", sanoi tämä. "He näkivät sen."
Kummitukset eivät näyttäneet uhkaavilta. Ne näyttivät olevan peloissaan ja hämmennyksissä.
"Missä hän on?" kysyi Montgomery.
"Tuolla!" sanoi harmaa, osottaen erääseen suuntaan.
"Onko lakia enää?" kysyi apinaihminen. "Vieläkö on niin, taikka näin?
Onko hän oikein kuollut?"
"Onko lakia enää?" toisti valkopukuinen. "Onko lakia enää, sinä toinen, jolla on ruoska?"
"Hän on kuollut", sanoi karvainen olento, jonka jälkeen kaikki mulkoilivat meihin.
"Prendick", sanoi Montgomery katse tylsänä. "Kaiken todennäköisyyden mukaan on hän kuollut."
Keskustelun aikana olin seisonut hänen takanaan. Nyt aloin ymmärtää, kuinka heidän laitansa oli. Astuin yhtäkkiä esiin, asetuin hänen eteensä ja sanoin:
"Lain lapset, hän ei ole kuollut!"
M'ling käänsi terävän katseensa minuun päin.
"Hän on muuttanut muotoa — hän on vaihtanut ruumista", jatkoin minä. "Te ette näe häntä pieneen aikaan. Hän on tuolla ylhäällä" — osotin taivasta — "ja katselee teitä sieltä. Te ette voi nähdä häntä. Mutta hän näkee teidät. Peljätkää lakia!"
Katsoin heitä suoraan silmiin. He peräytyivät. "Hän on suuri, hän on hyvä!" sanoi apinaihminen ja loi tuskaisen katseen puiden latvoihin.
"Entä toinen olento?" kysyin minä.
"Olentoko, joka juoksi ja huusi ja vuosi verta ja itki? — Se on myöskin kuollut," sanoi harmaa, edelleen tuijottaen minuun.
"Hyvä on!" murisi Montgomery.
"Toinen, jolla on ruoska", alotti harmaa.
"Entä sitten?" sanoin minä.
"Hän sanoi, että hän oli kuollut."
Montgomery oli vielä kyllin selvä ymmärtääkseen, minkä vuoksi minä kielsin Moreaun kuoleman.
"Hän ei ole kuollut", sanoi hän hitaasti. "Hän ei ole ollenkaan kuollut. Ei kuolleempi kuin minäkään."
"Muutamat ovat rikkoneet lakia vastaan", sanoin minä. "Heidän täytyy kuolla. Toiset ovat jo kuolleet. Näyttäkää meille nyt, missä hänen vanha ruumiinsa on. Se ruumis, jonka hän heitti luotaan, sen vuoksi ettei hän enää sitä tarvinnut."
"Tule tätä tietä, ihminen, joka menit mereen", sanoi harmaa.
Kaikki kuusi näyttivät meille tietä.
Kuljimme tämän sanajalkojen, köynnöskasvien ja puunrunkojen sekamelskan läpi luoteeseen päin.
Silloin kuulimme ääntä, lehdikössä kahisi ja muuan punainen olio syöksähti huutaen ohitsemme. Heti sen perästä syöksyi kiivaasti takaa-ajaen julma hirviö, jonka kuono oli veressä. Se ei ehtinyt pysähtyä ennen kuin se oli aivan keskellämme.
Harmaa hypähti sivulle, M'ling hyppäsi muristen sitä vastaan, mutta työnnettiin syrjään, Montgomery ampui, mutta osumatta, levitti kätensä ja väistyi.
Silloin ammuin minäkin olentoa, joka yhä läheni — ammuin sitä suoraan päähän. Näin sen kamalien piirteitten häviävän laukauksen välkähdykseen, mutta se syöksyi kuitenkin ohitseni, heittäytyi Montgomeryn kimppuun ja tarttui häneen kuolinkamppailussaan.
Olin nyt yksin M'lingin, kuolleen hirviön ja maassa makaavan
Montgomeryn kanssa.
Montgomery nousi hitaasti ja tuijotti pökertyneenä hänen vieressään makaavaan eläinihmiseen. Tämä tapaus teki hänet melkein selväksi. Hän kömpi pystyyn.
Harmaa ryömi varovasti esiin viidakosta.
"Katsokaa", sanoin minä, "eikö laki elä? Siinä on seuraus lain rikkomisesta!"
Hän osotti kuollutta hirviötä.
"Hän lähettää tulen, joka tappaa", jatkoi hän matalalla äänellä, toistaen osan lakilitaniaa.
Toiset kokoontuivat paikalle ja seisoivat ääneti tuijottaen.
Lopulta lähenimme saaren toista päätä.
Löysimme puman raadellun ruumiin. Sen lapaluu oli kuulan musertama.
Kaksikymmentä metriä etäämpää löysimme sen, jota haimme.
Hän makasi suullaan tallatussa putkiviidakossa. Hänen toinen kätensä oli ruhjoontunut ranteen kohdalta, ja hänen valkea tukkansa oli veren tahraama. Päälaen olivat puman käpälät musertaneet. Tallatut putket hänen allaan olivat veren tahraamat. Emme löytäneet hänen revolveriaan.
Montgomery käänsi hänet.
* * * * *
Kannoimme Moreaun ruumiin eläinkansan avulla aituukseen. Hän oli raskas, ja saimme levähtää monta kertaa.
Alkoi hämärtää. Useasti kuulimme näkymättömien olentojen ulvovan ja kirkuvan tien vierellä, ja kerran tuli pieni punainen olento läheltä töllistelemään meitä, kadoten taas.
Mutta kukaan ei enää käynyt kimppuumme.
Aituuksen portilla erosimme seuralaisistamme. M'ling meni heidän mukanaan.
Panimme oven lukkoon, kannoimme Moreaun pahoin runnellun ruumiin pihalle ja laskimme sen oksavuoteelle.
Sitten menimme laboratorioon ja lopetimme kaikkien elävien olentojen tuskat siellä.
XVIII.
Montgomeryn "lomapäivä".
Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.
Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä. Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos, joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.
Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui mielipiteensä vain ylimalkaisesti.
"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä sekamelska! — En ole koskaan elänyt — ihmettelenpä, koska oikein alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin — huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita — kaikki vain erehdystä — minulla ei ollut käsitystä paremmasta — ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!… Mitä kaikki tämä hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on pillistään puhaltanut?"
Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.
"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin minä.
"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia. Mihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko Moreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten näin ollen… Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista jäsenistä?"
"Hyvä", sanoin minä, "sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että voisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa — ja nuo muut… Mikä hätä eläinkansan sitte olisi?"
"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai myöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä heidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että teidän ihmisyytenne suosittelisi sitä keinoa?… Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan varmasti ne tulevat muuttumaan."
Hän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.
"Piru vieköön!" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. "Ettekö käsitä, että minun laitani on pahempi kuin teidän?"
Hän meni taas noutamaan viinaansa.
"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu jumalankieltäjäpyhimys, juokaa!"
"Ei kiitos", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun keltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen ärtyneeseen mielentilaan.
Tuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa eläinkansan ja M'lingin takia.
Montgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt hänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.
"Pahus vieköön!" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.
Yhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.
"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!"
"Eläimelle?" sanoi hän. "Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä kuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!"
"Herran tähden, Montgomery!"
"Pois tieltä!" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.
"Hyvä!" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä hänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin loukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:
"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin."
Hän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun keltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten kulmakarvojen alta.
"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina peloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä, mutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki huomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken."
Hän astui ulos kuutamoon.
"M'ling!" huusi hän, "M'ling, veliseni!"
Kolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden rannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset olivat tummia.
He pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten ääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.
"Juokaa!" sanoi Montgomery, "juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa ihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei Moreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa, sanon minä!"
Hän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä häntä, toiset etäämpänä.
Menin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun
Montgomery pysähtyi.
Montgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat he kaikki neljä yhtenä ryhmänä.
"Laulakaa!" huusi Montgomery, "laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan
Prendickin… Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!"
Tumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja minulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.
Lopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: "Oikealle!" jonka jälkeen he hävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.
Kuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen avaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana jalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen pinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin miljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.
Suljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten uhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun eläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta hänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla ilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.
Istuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.
Aamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan rovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.
Käsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse asiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten pariin.
En tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni keskeytti Montgomery, joka palasi.
Kuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat lahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien oksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen ääntä, mutta en välittänyt siitä.
Hirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.
Aloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin varastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.
Sitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin yhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti kannen.
Takanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä pihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin. Näytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä kostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä tihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä sitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.
Luulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin takaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen vain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän matkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta aamu sarasti.
Laulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.
Kuulin huudettavan: "Enemmän! Enemmän!" He tuntuivat riitelevän, ja äkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.
Tultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin veitsenviillon melun keskellä.
Syöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun pakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin kilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja katsoin ulos.
Lahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten kipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia olentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.
Silloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn revolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.
Joku huusi "mestari!" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja eläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin pakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin maassa makaaviin.
Montgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin oli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn kurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan hiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä rikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut, mutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.
Nostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan hänen takkinsa.
Montgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.
Valelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini hänen päänsä alle.
M'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta — susi-ihminen harmaine kasvoineen — makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa. Eläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta ammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu härkäihminen. Se oli myöskin kuollut.
Toiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin polvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.
Tuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja kekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa. Sitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä vaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi punertaa.
Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni huudahdin kauhusta.
Mustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin. Palmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen — näin liekkien hyppelevän pitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.
Käsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin kuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun kumoon.
Ymmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi pakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.
Ne olivat poissa!
Kaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet kostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.
Raivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä kallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.
Hän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi heti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.
Polvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon. Katseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi ponnistellen:
"Valitan…" Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan ja mutisi: "Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista kurjuutta!…"
Hänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin juoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei myöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi. Tunsin sydämeni jäätyvän.
Katsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa huomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko taivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen kasvoilleen levisi kuin sädekehä.
Annoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja nousin.
Edessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa — kauhea yksinäisyys, josta jo olin niin paljon kärsinyt! — Takanani oli saari, hiljaisena ja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä. Aituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen. Yhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu painui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni oli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.
Nyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja epämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä, vihamielisiä katseita lähestyessään minua.
XIX.
Yksin eläinkansan parissa.
Katselin heihin ja koetin lukea kohtaloni heidän silmistään.
Puolustuksekseni voin käyttää vain toista kättäni. Taskussani oli minulla revolveri, josta oli kaksi patruunaa ammuttu. Veneitten jäännösten joukossa olivat molemmat kirveet. Vuoksi nousi takanani.
Nyt kysyttiin rohkeutta. Katsoin pelottomasti kummituksiin. Ne väistivät katsettani ja haistelivat avoimin sieraimin ruumiita, jotka makasivat hiekalla takanani. Astuin pari askelta ja otin käteeni susi-ihmisen vierestä verentahraaman ruoskan ja paukuttelin sillä.
Kuvatukset pysähtyivät.
"Tervehtikää!" komensin minä. "Kumartukaa."
He epäröivät. Yksi ainoa notkisti polveaan. Sydän kurkussa toistin käskyni ja astuin lähemmäs Toinen polvistui nyt ja sen jälkeen loput kaksi.
Käännyin ja menin ruumiiden luo, pitäen silmällä noita polvistuvia petoja, kuin näyttelijä, joka kohtaa katsojain katseet.
"He rikkoivat lakia vastaan!" sanoin minä jalallani osottaen lainlukijaa. "He ovat tapetut, yksinpä lain tulkitsijakin. Vieläpä hänkin toinen, jolla oli ruoska. Laki pysyy lakina. Laki on suuri! Tulkaa katsomaan!"
"Ei kukaan välty!" sanoi joku heistä astuen lähemmäs haistamaan.
"Ei kukaan välty!" sanoin minä. "Kuulkaa siis käskyni ja totelkaa!"
He nousivat katsellen kysyvinä toisiinsa.
Käskin heidän pysymään paikoillaan, pistin kirveet kädenkannikkeeseeni, käänsin Montgomeryn ruumiin ja otin hänen revolverinsa, jossa vielä oli kaksi patruunaa. Hänen taskuistaan löysin vielä puolitusinaa ammuksia.
"Kantakaa hänet", sanoin ruoskanvarrella viitaten ruumiiseen, "tuonne ja heittäkää mereen."
He lähestyivät silminnähtävästi yhä peläten Montgomeryä, mutta vielä enemmän punaista paukkuvaa ruoskaani, ja hetken epäröinnin ja ruoskan paukuttelun jälkeen kantoivat he ruumiin rannalle ja astuivat taakkoineen pari askelta veteen.
"Kantakaa hänet kauas!" käskin minä.
He astuivat edelleen kunnes vesi nousi yläpuolelle rinnan ja katsoivat minuun.
"Laskekaa irti!" sanoin minä, ja molskahtaen katosi Montgomeryn ruumis mereen.
Rinnassani tuntui omituiselta, ja sanoin värisevin äänin?
"Hyvä on!"
He palasivat kiireesti ja tuskaisina jättäen jälkeensä pitkiä juovia hopealta välkkyvään veteen. He pysähtyivät vedenrajalle ja tähystivät merelle, aivan kuin odottaen, että Montgomery olisi palannut kostamaan tällaisen kohtelun.
"Nyt nuo muut!" sanoin minä viitaten toisiin ruumiisiin.
He pelkäsivät paikkaa, johon Montgomery oli laskettu, ja kahlasivat pitkän matkan päähän siitä ennen kuin he laskivat toiset ruumiit mereen.
Katsellessani M'lingin raadeltuja jäännöksiä kuulin takaani keveitä askeleita. Kääntyessäni näin hyenasian kymmenisen metrin päässä. Se kulki pää alaspäin, tuijotti minuun ja painoi epämuodostuneita käsiään kylkiinsä. Kääntyessäni pysähtyi se jääden kumaraan asentoon ja katsellen toisaanne.
Silmänräpäyksen kuluttua seisoimme vastakkain. Pudotin ruoskan ja tartuin revolveriini. Aioin heti vähimmästä aiheesta tappaa tuon saaren pahimman enää elossa olevan pedon. Tämä saattaa tuntua petolliselta, mutta se oli päätökseni. Pelkäsin paljon pahemmin sitä kuin kahta muuta saaren kummitusta yhteensä. Sen henki uhkasi omaa henkeäni.
Hieman rauhotuttuani komensin:
"Tervehdi, kumarru!"
Peto murisi ja näytti hampaitaan.
"Kuka olet sinä, jolle minun pitäisi niin tehdä..?"
Nostin revolverin, tähtäsin ja laukaisin heti. Kuulin olennon ulvahtavan heittäytyessään syrjään ja paetessaan. Käsitin ampuneeni harhaan ja viritin hanan uudelleen.
Mutta peto oli jo kaukana hyppien oikealle ja vasemmalle. En uskaltanut toistamiseen ampua harhalaukausta. Elukka katsahti taaksensa, juoksi vinosti lahteen päin ja hävisi hulmahtelevien savupilvien taakse.
Käännyin nyt totteleviin palvelijoihini ja käskin heidän laskea irti ruumiin, jota he parhaillaan kantoivat. Lopuksi palasin paikalle, millä veneet olivat palaneet, ja hävitin veritahrat peittämällä ne hiekalla.
Kädelläni viitaten jätin hyvästi palvelijoilleni ja lähdin viidakkoon lahden yläpuolella.
Revolveri oli valmiina kädessäni, ruoskan pistin kirveitten joukkoon kannikkeeseen. Tahdoin olla yksin, voidakseni rauhassa harkita asemaani.
Kauhea seikka, jota nyt tulin ajatelleeksi, oli se, ettei minulla ollut paikkaa, missä voisin turvallisesti nukkua.
Ihmeteltävän pian olivat voimani palanneet saarelle tuloni jälkeen, mutta vieläkin helposti hermostuin ja levottomuus valtasi mieleni vaikeata tilaani ajatellessani. Käsitin, että minun oli mentävä noiden eläinihmisten luo ja koetettava saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta rohkeuteni petti minut ja aloin astella lahtea alaspäin länteen, palavan rakennuksen ohi, erääseen paikkaan, mistä matala koralliniemeke ulkoni riuttaan päin.
Siellä saatoin rauhassa mietiskellä, selkä mereen ja kasvot maahan päin, voidakseni olla turvassa yllätyksiltä.
Siinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani, levottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää henkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.
Koetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt hillitsemään mielenliikutustani.
Ajatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: "He tulevat muuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!" Ja mitä Moreau oli sanonut? "Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman vallan heissä."
Ajattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se minut, siitä olin varma… Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi minulle!… He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin tappaa yhtä hyvin kuin hekin…
Ehkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain sopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. — Liittoutuivatko he minua vastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?
Mielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle maaperälle.
Mietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin mustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen kohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta mennä karkottamaan lintuja.
Aloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen suuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta mennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä kimppuuni väijytyksestä.
Astuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen lähestyvän minua rantapensaikosta.
Olin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät edes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.
"Mene tiehesi!" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen paljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota käsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla koiransilmillään.
"Mene matkaasi!" huusin uudelleen. "Älä tule tänne!"
"Enkö saa tulla luoksesi?" kysyi olento.
"Et, mene matkaasi!" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin sen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta kiven, jolla karkotin koiraihmisen.
Yksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja pidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun kuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.
Huomasin nyt, kuinka typerä pelkoni oli ollut. Jos koko ajan olisin ollut yhtä ankara kuin aamulla, olisin voinut ottaa käsiini Moreaun jättämän valtikan ja hallita eläinkansaa. Nyt olin jättänyt tilaisuuden käyttämättä ja alentunut vain tavalliseksi toverien johtajaksi.
Päivemmällä tuli joitakin heistä esiin istuutuen kuumalle hiekalle. Nälän ja janon käskevä pakko voitti pelkoni. Astuin esiin piilostani ja lähestyin revolveri kädessä hiekalla istujia. Eräs heistä, muuan susinainen, käänsi päätänsä tuijottaen minuun. Toiset tekivät samaten, mutta ei kukaan noussut tervehtimään minua. Olin liian uupunut ryhtyäkseni kiistelemään niin monen kanssa, enkä sen vuoksi ollut huomaavinani heidän käyttäytymistään.
"Tahdon ruokaa", sanoin aivan kuin anteeksi pyytäen ja astuin lähemmäs.
"Majoissa on ruokaa", sanoi härkäihminen, laiskasti katsoen toisaanne.
Menin heidän ohitseen melkein tyhjään rotkoon. Eräässä tyhjässä majassa söin jonkun hedelmän, ja pantuani muutamia puoleksi mädänneitä oksia oven eteen, asetuttuani pitkäkseni kasvot päin ovea ja pantuani revolverin käden ulottuville vaati luonto osansa näitten kolmenkymmenen tunnin rasitusten jälkeen, ja minä vaivuin herkkään uneen, luottaen siihen, että tuo yksinkertainen ovensulku varottaisi minua ratinallaan, jos joku tulisi minua häiritsemään.