Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui
Assanoffin käteen.
"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet isäsi poika, näytä mihin pystyt!"
Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta. Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.
Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä, että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan, sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet lesgiä, ja sanoi puoliääneen:
"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"
"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut! Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen silmäluomiinsa."
Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:
"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää koputtako!"
Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!"
"Kenen kanssa?"
"Hienoimman kanssa, mitä voit ajatella! Huomenna kerron sinulle kaikki.
Mutta huomaa, nyt en enää ryyppää!"
"Hyvä on, mutta näytät ilman sitäkin tänä iltana jo kyllin olevan päästäsi pyörällä!"
"Pään, sydämen, tajun ja järjenkin puolesta! Hieno juttu, hieno juttu! Teenpä siitä tyttösestä palvelijan itselleni! Vien hänet Bakuun ja siellä annamme taidenäytäntöjä! Mutta hiljaa! Huomisaamuun meidän on oltava vaiti kuin trubaduurien."
Uusi lukemattomien maljojen juominen liitossa Kauneudenloisteen, Djemilen ja Talhemen säteileväin silmäin kanssa — Umm Djehan näet pysyi syrjässä molempain vakavain muhamettilaisten turvassa, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi, vaikka ei siltä näyttänyt — edelleen kauhea melu, tanssit, jotka alkoivat jälleen ja kestivät muutamia tunteja, kaikki tämän iltaman nautinnot saivat lopulta aikaan sen, mitä oli odotettavissa. Kuvernööri kannettiin sänkyyn, poliisipäällikkö pääsi omaansa neljän miehen hartioilla kannettuna; toinen puoli upseereja jäi taistelutantereelle makaamaan, toinen peitti ylevillä, joskin voitetuilla ruumiillaan katuja. Kolme tanssijatarta palasi kotiinsa tai ehkä ei, sillä ei voi oikein tietää, miten sen asian laita oli. Umm Djehan pääsi joka tapauksessa yhteiseen kotiin ilman heitä molempien vasta saamiensa ystäväin turvissa, jotka jätettyään hänelle hyvästi vielä syvimmästä sydämestään kirosivat kurjia kristittyjä — sikoja, joita heidän oli järkisyistä pakko säästää. Mitä Assanoffiin tulee, niin hän vei Morenon heidän yhteiseen asuntoonsa, majataloon.
V
TATAARIEN KUNNIA
Huomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut, Assanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle antamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.
Katu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä kolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja sentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli pelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni kysyi kuiskaten:
"Oletteko siellä?"
Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka hänelle ojennettiin, ja vastasi:
"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"
Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.
Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.
"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"
"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä täällä teen."
"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."
"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä, vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni", huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme, taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä, Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme, tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista? Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet, ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän päälleen!"
Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:
"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni, naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään, en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi roikkuu naulassa!"
Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta. Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän, sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus! Sen tiedät itsekin!"
Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti puolustautua.
"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini, eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani, minussa on kunnian synnynnäistä!"
"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa, "niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan, kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus, rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on, tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena, lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa, vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."
Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.
"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia… Niin, Umm Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"
"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."
Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:
"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"
"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"
Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in, tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava. Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.
Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu, jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi olevansa samanlaisen voiman lumoissa.
Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot, kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla, kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.
Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa. Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät, talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä, vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt! Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi, iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin, äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen. Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen, hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä, kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.
Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin, sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä, jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa! Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa. Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa miehen kaulaan ja sanoi:
"Muistatko sitä?"
Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin tuskallisessa liikutuksessa.
"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää… ymmärrät kai miksi… juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni? Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen sieluni, pelasta minut!"
Umm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.
"Minä pelastan sinut", vastasi Assanoff vilkkaasti, "piru minut periköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut ryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille tuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle! Karkaanko sotaväestä?"
"Karkaa!"
"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?"
"Niin juuri!"
"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti, huomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa! Meistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä vien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös! Kerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin, Hassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän minkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija! Hän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!"
Hypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin mielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen kiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:
"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain sinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö niin?"
"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!"
"Osaatko ranskaa?"
"Osaan."
"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi."
"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat ainiaaksi!"
"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta ollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme tule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole siis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa. Tule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut käskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä, jotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä poikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää nähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli kädessä!"
Umm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff lähti.
* * * * *
Päästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin suunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti jumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan matkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään enempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm Djehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut, että Moreno odotti häntä siellä.
Nyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.
"Hiisi vie", huudahti hän, "sellainen tyhmyys!"
Mutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää kuin harkitsemaankaan.
"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena salaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän pikemminkin auttaa minua."
Astuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän herätti ystävänsä ilman muuta.
"Katsos vain!" sanoi hän, "kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen makuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä."
"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni hyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi hämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat espanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä minua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi minulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat Salonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa."
"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan kokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen päättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti, karkaan joukosta ja julistan ryssille sodan."
Don Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.
"Oletko hullu?" sanoi hän toverilleen.
"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin viimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä jaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja luulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa."
"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?"
"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa kiittää kunniasta, että olen ystäväsi."
"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen yhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä luopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen hallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin maantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö mukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä ja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka näyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota, aiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla juuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä kuoliaaksi."
"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että hänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot."
"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata, mutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän kadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä samaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun! Isäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla ihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?"
"Puhu suusi puhtaaksi."
"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet yksinkertaisesti naurettava."
Insinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan hämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:
"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi häntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen naurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava."
Sitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen paloviinaa esillä olevasta pullosta.
Moreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis väittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa. Assanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti unelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä, sivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän vastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt pään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin helposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan enää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä; ja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen, osaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea omituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan naimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin takapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.
Oikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen, ei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä kaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden elämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä ja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja onnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja keksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten jälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta vaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin yksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon kääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä tehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle, josta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.
VI
TANSSIJATTAREN KOHTALO
Kellon lyödessä kaksitoista päivällä oli Umm Djehan jo suuremmitta vaikeuksitta päässyt asunnostaan, kun tanssijattaret, sallimuksen avulla kotiin palanneina, eivät tietäneet mitään kiireellisempää ja välttämättömämpää tehtävää kuin tyydyttää levontarpeensa ja paneutua maata. Kulkien syrjäkatuja oli Umm Djehan tataarilaisten naisten tapaan verhottuna saapunut majataloon ja hiljaa koputtanut ulko-ovelle. Assanoffin käskyläinen avasi hänelle. Nopeasti ja sanaa sanomatta hän livahti sotamiehen ohitse, joka luullen upseerien odottavan naista ei katsonut olevan aihetta häneltä mitään kysyä. Niin tuli tanssijatar saliin, jossa Moreno oli juuri lukitsemassa matkalaukkuaan noin tunnin perästä tapahtuvan lähdön varalta.
Kuullessaan askelia Moreno kohotti katseensa, huomasi tytön ja etsi vaistomaisesti silmillään Assanoffia. Hämillä olemiseen ei Umm Djehan jättänyt hänelle ollenkaan aikaa.
"Herra", sanoi Umm Djehan hänelle, "tulen tänne tapaamaan luutnantti Assanoffia. Hän lienee sanonut teille, että minä olen hänen serkkunsa, ja koska hän epäilemättä on luottavainen sielu, on hän varmasti lisännyt, että olen hänen morsiamensa. Hän näyttää olevan poissa. Sallinette minun siis odottaa häntä."
"Neiti", vastasi Moreno kylmästi, tarjoten kuitenkin tulijalle tuolin, "olette oikeassa, Assanoff on tosiaankin luottavainen, tiedän, että olette hänen serkkunsa, tai ainakin, että hän teitä siksi luulee. Mitä taas teidän morsiusarvoonne tulee ja kaikkiin sen seurauksiin, joista ette puhu, ei niissä vielä olla niin pitkällä, ja minun on pyydettävä teitä muuttamaan suunnitelmanne."
"Ja miksi?"
"Saattaisitte Assanoffin turmioon ja sitäpaitsi teillä ei edes olisi hyötyä siitä."
Umm Djehanin ilme muuttui vihamieliseksi.
"Kuka siis sanoo teille, että etsin siinä omaa etuani? Onko Assanoff antanut tehtäväksenne puhua minulle tällä tavoin?"
Moreno tunsi, ettei hän saanut antaa kiihkon johtaa itseään harhaan. Hän keskeytti sentähden tämän pistotavan, miekkailijain kieltä käyttääksemme, ja etsi toisen hyökkäyskohdan.
"Nähkääs, hyvä neiti, te ette ole mikään jokapäiväinen henkilö, eikä teitä tarvitse kauan katsella lukeakseen piirteistänne koko sielunne. Rakastatteko Assanoffia?"
"En vähääkään."
Tytön silmistä loisti halveksumista. "Mitä siis tahdotte hänestä?"
"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä hänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis voisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen, joka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy ala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen. Kenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet häpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän kaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan, ja minä kostan hänen puolestaan."
Moreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan vuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän siron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi halunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut palata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä niin kaukaa.
"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole ansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon mies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille."
"Kuka minua siitä estäisi?"
"Minä."
"Tekö?"
"Epäilemättä."
"Kuka te olette oikeastaan?"
"Juan Moreno, entinen Segovia-jääkärien luutnantti, nykyisin Imereti-rakuunain kornetti, suuri naisten ihailija, mutta myös suunnattoman itsepäinen."
Tuskin hän oli sen sanonut, kun näki tikarin välähtävän jonkun tuuman päässä rinnastaan, Vaistomaisesti hän karkasi kiinni ja ehti juuri tarttua Umm Djehanin ranteeseen, kun hiottu terä tunkeutui lihaan. Hän väänsi vastustajattarensa kättä, laskematta irti. Siitä huolimatta Umm Djehan ei hellittänyt asetta ja katseli häntä tiikerin silmillä — Moreno häntä jalopeuran silmillä, sillä hänen vihansa oli leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän työnsi tyttöä kiivaasti seinää vasten.
"No, neitiseni", sanoi hän, "mitä tämä lapsellisuus merkitsee? Jos en olisi se mikä olen, niin tekisin teille juuri sen, mitä aiotte minulle."
"Mitä sitten tekisit?" vastasi Umm Djehan hurjana.
Moreno alkoi nauraa, laski hänet irti ilman vähäisintäkään yritystä ottaa pois asetta ja vastasi:
"Suutelisin teitä, neitiseni; sillä se sopii nuorelle neitoselle, joka kehtaa ärsytellä nuorukaista."
Näin sanoen Moreno otti taskustaan nenäliinan ja painoi sen rintaansa vasten. Verta vuoti runsaasti ja se tahri hänen paitansa. Pistos oli hyvin tähdätty, mutta onneksi se ei tunkenut läpi. Muutoin Moreno olisi virunut pitkällään maassa, koskaan nousematta.
Umm Djehan hymähti ja sanoi riemuitsevin ilmein: "Paljoa ei puuttunut.
Ensi kerralla pistän varmemmin."
"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten huomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan, Assanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan."
Assanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota, jonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala kiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.
"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan, jätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat? Luuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista, jotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden kesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu noita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten, vietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja pistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin, sinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan! Umm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen lupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön! Kuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä Mabilleen?… Se on jo ainakin kaikkein…"
On väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin ihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja tavallaan kokoon kutistumaan.
Olkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää niitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen. Hän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä tarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi hämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän kellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi Morenon puoleen ja sanoi kylmästi:
"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että ystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte. Onnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin. Hän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen muiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka hän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa. En ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta, miksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla hänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut minulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä niitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin muistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa maata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun sain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa yhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole kadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!… Muistelen ennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä. Istuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä. Kahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua, jonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi. Lunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen pettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet jälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä piti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni: saan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle, että se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain uudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja tosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette eurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat hänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen… minun sallinette olla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani heimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen maansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä tiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan, heimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja epätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa hyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan painoa, niin painakoon se niin paljon kuin…"
"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse! Antakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut — — en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon, jos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa minulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa maailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan puoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa rahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa loput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään! En viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan tulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin tehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä odottaa?"
"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?" kysyi Umm Djehan tavallaan kummastuneena.
"Kotimaassani se ei ole tavallista", vastasi Moreno. "Mutta puhukaamme nyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?"
Tyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: "Rakastatteko kotimaassanne jotakin naista?"
Don Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta koskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: "Kyllä, rakastan erästä naista."
"Rakastatteko häntä kovasti?"
"Koko sielustani!"
Umm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.
Siihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja
lausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:
"Jumalan siunaus lemmityllenne."
Upseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut. Assanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin niihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi pieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä pyöräänsä kiivaasti nostattivat.
Kummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen ja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle ominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä ja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää; valtavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille kallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle ja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia; sellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen ja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän keskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona vuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri laakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta valoa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei huomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi kuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja myöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset vuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien laaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.
Moreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta odottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä, joka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti tyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia maisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä, ja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen ja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa mukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori lesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto, joka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin ajatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa oli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea käsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää omalle luonnolleen sukulaisena.
Umm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään päässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus oli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja oli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan, omaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja katkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja epätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin perheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin, että hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain orjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu, jolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle vieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain tahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan tekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei nähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin vaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla aasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli hämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että tietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat paljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät hänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi suurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan hän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma siitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi yhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään kiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet eivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista pidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi. Mutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei hän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä lähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei koskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät häntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan lesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen taipumuksensa.
Kuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan, että tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa kasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä tulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään muuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa pyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet intohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut, tähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa. Hän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin istiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan helmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään alennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää. Shemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa. Sitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn, eivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä mihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin vain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen ja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain intohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa, tuhoaa tai kruunaa.
Umm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja puhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun vaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan ilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta, että se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän luopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen vastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.
Gregor Ivanitsh, "hengen vihollinen", oli ainakin hetkeksi luullut tuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä luonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka Gregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin oli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa Kauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja imartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen kuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan herätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli Assanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian tulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa, että hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle kaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän voitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä syömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut tähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei itkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.
Kuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin oikein.
Assanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian kärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin nimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja vaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan, että Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä raivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten ja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista puolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului matka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen maanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään ystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi näkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.
Kaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä kolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä kolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen taivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen yläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan paksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta vaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa venäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen ja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu taivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki ohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti länsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin vanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti. Kun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia kerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi surkeasti valittaen: "Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!"
Se oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan että heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi pantalon). Tällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain määrin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot ovat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten kauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia kirjoituksia kuin: Bottier de Paris (pariisilainen suutari) ja Marchande de Modes (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei kuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä kaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen voi olla epätietoinen sen alkuperästä.
Perille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein vähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen entistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno esiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja eurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon alaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen. Kolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän otti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni ratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle lupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin jostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi, ja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä lakkaisi katumasta uhraustaan.
Sittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten harhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle enää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui hempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen sielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös vastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa loppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut heidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät aineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa elämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen tulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan mennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin onnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.
* * * * *
Kauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä jokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja näki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen, nyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui samaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata useampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.
Moreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?
Ratsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä ympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa. Sellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen kunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.
Niin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien tuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi ja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja auttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että onneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös hänen takaansa nopeita askeleita.
Moreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh oli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin hänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä ilman syytä, että "hengen vihollinen" oli tuota naista tavoittamassa, ja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa tarkoituksessa.
Hän tarttui siis Gregor Ivanitshin käteen ja huusi kovaa: "Minne matka?"
"Herra ratsumestari, pyydän teiltä, älkää pidättäkö minua. Tyttö parka on karkuteillä."
"Kuka? Mistä tytöstä te puhutte?"
"Selityksiin ei nyt ole aikaa, herra ratsumestari, mutta kun kerran olette tässä, niin auttakaa minua pelastamaan hänet. Ehkä se on vielä mahdollista, voi, ja jos kukaan pystyy häntä rauhoittamaan, niin juuri te!"
Hän veti Morenoa mukanaan. Tämä ei pannut vastaan, hämmästynyt kun oli, ja ollessaan vain muutaman askeleen päässä kodistaan hän huomasi kauhukseen, kuinka nainen ojensi kätensä ovea vasten pysyäkseen pystyssä ja samalla horjahteli: seuraavassa silmänräpäyksessä hän varmasti syöksyisi kynnyksen yli. Moreno tarttui häneen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kasvoihin. Nainen oli Umm Djehan.
Tuntiessaan Morenon hän sai kuin sähköiskun, joka lyhyeksi hetkeksi salaman tavoin antoi hänelle uutta voimaa. Umm Djehan kietoi käsivartensa Morenon kaulaan, suuteli häntä tulisesti eikä virkkanut muuta kuin ainoan sanan: "Hyvästi!"
Sitten hänen käsivartensa heltisivät, ja hän vaipui taaksepäin. Moreno katsoi häneen tyrmistyneenä ja huomasi, että hän oli kuollut.
Samassa tuli Gregor Ivanitsh paikalle ja auttoi häntä pitämään elotonta ruumista pystyssä. Moreno tahtoi viedä hänet asuntoonsa.
"Ei", sanoi 'hengen vihollinen' päätään pudistaen, "lapsi parka on minun luonani ollut sairaana, sentähden tahdon myös hautauttaa hänet omalla kustannuksellani. Nyt hän on kuollut. Hän ei ole minua rakastanut, mutta minä tahdoin hänen parastaan, ja siinä on syytä kyllin, että saan pitää itseäni hänen ainoana omaisenaan."
"Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut?" kysyi Moreno.
"Eipä paljoa. Hän ei halunnut joutua myydyksi, hän ei suostunut lähtemään Trapezuntiin. Hän kieltäytyi tanssimasta, ja mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mitä ei koskaan ennen oltu hänessä nähty, hän kulutti yöt ja päivät itkien, hän raastoi rintojaan ja repi kynsillä kasvojaan. Kauneudenloiste ei tiennyt enää kuinka tulisi hänen kanssaan toimeen ja halusi kovasti päästä hänestä eroon. Silloin sanoin puolestani Umm Djehanille: 'Tyttäreni, olet väärällä tiellä, ja juuri henki saa ilmeisesti pääsi pyörälle. Unohda tyhmät ajatukset! Juo, naura, laula, huvittele, anna oikuillesi täysi valta! Olet nuori, olet kaunis, herätät ihailua ja tanssit kuin haltiatar. Kenraalikin makaa jalkojesi juuressa, jos haluat. Minkätähden oikeastaan et tahdo?"
Hän vastasi minulle: 'Koska rakastan saamatta vastarakkautta.'
Enempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen ollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet kaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla suostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä arvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin lääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja vältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja piehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko! Tehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten, hän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa järjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän sanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'
'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.
'Kuolla', vastasi hän.
Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä hyvä kuolla kuin Bakussa.'
'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'
Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'
Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia tuskia. Annoin siis perään.
'No, hyvä, mennään vain!'
"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja totellessani häntä… niin, näettehän itse."
Huokaus katkaisi miesparalta äänen.
Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt, hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen. Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli rakastunut eurooppalaiseen!
Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.