Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti. Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä. Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.
Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan tosissaan puhui köyhyydestä!
Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.
Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku kepposista, jotka nekin — ainakin näin kylässä — laskettiin noiden pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja niinhän piti ollakin.
Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?
Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai. Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä kaikki lopuksi hyvin kävi.
Ja herrat — hekin olivat tyytyväisiä.
Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman häviön.
Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista. Sillä, itse asiassa: — se häviö oli kai sittenkin ollut paljon vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä työhuoneessa, — siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu, öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä. Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas toisin vuoroin: — hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui huono onni. De… de… siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: — ihan hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies, äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!
Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin alstot, suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.
VII.
Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?
Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.
Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille väitteille, — silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja tullut lohdutetuksi.
Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä, Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.
Siunattu sittiäinen.
Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä. Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui. Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä. He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.
Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti. Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, — tuonne korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin, että hän oli sylkäissyt.
Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.
Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, — samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut, kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen. Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei, Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen soittoa alakuloisessa sielussaan.
Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi, tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin. Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven katkaisemiseksi. Heinät loppuivat…
Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta, matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan. Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan vuotta.
Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten. Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot. Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa ilmaiseksi.
Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka. Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.
Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun. Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen. Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana… tuolla, missä rajaväylä laski mereen… siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta saapuvaa matkustajaa.
Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi. Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut "alas".
Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä, apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.
Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää. Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle… taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo nousta ja sitten: — potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.
Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää! Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle… näkyvälle kuin Golgata.
Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi suuren aatteen puolesta — aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia syntymästä.
Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala', hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos, niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan, että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä ostamaan.
Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi, elämä oli sentään raskasta raskaampaa!
Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua. Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: — herroilla oli herrain konstit.
Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan. Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään nauravan paholaisen koparaa.
Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.
Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.
Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja
sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'
Niin… niin… jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, — tosin kuolleina, mutta elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.
Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän, Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo alentua sen virkaa toimittamaan.
Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: — sittiäinen mataa maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan, kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä! Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää, vaan — Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat ilmoille lämpimät huurut, — tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt. Siellä — Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu Himalaja — valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli penikulmaisen hiekkaerämaan.
Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä joka puolelta, yrittää yli, mutta — pyörtää lopuksi takaisin. Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et hyväksy sellaista elämänjärjestystä.
Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei tahdo, — se haluaa tutkia elämän karun erämaankin. Jokainen askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on multakokkare, veljeni, siinä taas kivi… siinä on auringon kuivaama lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään terra incognita — tuntematon seutu… Mutta liian kuiva, veljeni, liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa. Sinä tiedät sen… se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni mustatakki… Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat sanomat suuresta maailmasta… sieltä, mihin veljesi niin palavasti ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa — eilen viimeksi. Mutta… vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa uneliaisuus… Tutki vain tarkkaan.
Kas! — siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki, veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten lääninrovasti? Kas — pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: — kipi, kipi… yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin — jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät… nopeasti. Joko turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä kärrynpyörän jäljestä? — vähän samanlaista kuin separaattorin alkusoitto… Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle potkita! No niin — vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa… ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. — Kas niin — nyt olet rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa kasvava reuna — toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten… jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia, veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin — sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä… veljelläsi, Jonatan Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin… sivuitse on paras mennä… Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta sitten alkaakin ihana seutu — Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi, sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin — nyt olet maantien yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.
Mitä nyt —?
Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä tarkoitat, veljeni mustatakki?
Mitä — aiotko todellakin lentää, — nyt, vaivojen jälkeen…?
Surrr!
Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.
Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.
Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama… siellä pappila. Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla. Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:
"Majan rakennan ma yrttitarhaan, missä linnut laulaa aamuin varhain. En mä rakenna sit' itselleni, vaan sille, joka on mun ystäväin. Ai, ai, ai, vai niin! Ai, ai, ai, vai niin!"
Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia suunnitelmia.
Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä juhlallisimmassa valaistuksessa!
Hänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan alallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan. 'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen päivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua koskaan.
Jonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin selkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko rosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin metsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.
Jonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja hyräilee hiljaa.
Hän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin ovelta.
— Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.
— Niin… pitäisi saada arabikumia jonkun verran.
— Paljonko pannaan?
— No, parin markan arvosta.
— Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?
Apteekkari hymyilee ystävällisesti.
Jonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.
— Ainahan sitä on… yhtä ja toista.
Hän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:
— Ei rovasti pelaa skruuvia?
Jonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa hänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.
— Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.
Apteekkarin kasvot kirkastuvat.
— Ei rovastilla taitaisi olla aikaa…? Hän avaa varovasti puotipöydän taakse johtavan oven.
On Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa kamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi. Hänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.
Kun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt hänestä "matin" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja vakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella. Mutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.
Jonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on ihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.
Sillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa nähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.
Ei kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti sen pinnalla.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt vankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla kohti merta — vapauteen!
Valoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.
VIII.
Monien muistojen joukosta, joista useimmat ovat ikäviä ja alakuloisia, välkähtävät Jonatan Starkille kirkkaina mieleen kesämuistot. Nousee kuin usvan seasta sielun silmien eteen Huomenjärven hohtava, tyyni pinta. Sitä reunustavat tuuheat, koskemattomat rantakoivikot, joissa yörastas laulaa. Kalamaja sen rannalla, korkealla törmällä, on rauhan satama, maailman tapahtumien ulkopuolella oleva paikka korven kätkössä. Siellä on Jonatan Stark viettänyt monta monituista yötä veli Horstan kanssa.
Se on ehkä ainoa paikka, jossa Jonatan Stark on tuntenut elävänsä, henkensä virkoavan näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Siellä on puhunut hänen väsyneelle sielulleen erämaa, kiveliö. Siellä hän on tuntenut itsensä onnelliseksi ja vapaaksi. Siellä on hän, kulttuurin kiroama, päässyt lähelle elämän alkusielua, missä kaikki tajuinen ja tajuton yhtyy. Siellä on juttelu Horstan kanssa saanut hänet unohtamaan elämän jokapäiväisyyden, vaikka juttelu itsessään on ollut kaikkein jokapäiväisintä. Vain se seikka, että he olivat olleet kahden keskellä hiljaista saloa, missä kolmatta aniharvoin kohtasi, oli antanut heidän juttelulleen erikoisen, salaperäisen viehättäväisyyden leiman. He olivat olleet kuin kaksi alkuihmistä, jotka ensi kertaa ovat työntäneet venheensä järvelle, minkä yllä vielä äsken Jumalan henki liikkui. Tämä Jumala lymyili jossakin rantakoivikon katveessa katsellen, kuinka kaksi ihmislasta onki ahvenia, jotka nekin kuin äsken luotuina kimaltelivat niin harvinaisen heleän vihreinä, että onkija hämmästyi. Heidän tämänkaltaisia tunnelmiaan ja mielikuviaan ei ollut yhtään häirinnyt Horstan vavassa killunut koreanpunainen kuuluvainen, joka ilmeisesti oli johdattanut mieleen Raattaman puodin pöydällä komeilevan lasikantisen laatikon, — tahi Jonatan Starkin jalkain juuressa virunut norjalainen selkäreppu, josta sangen hauskasti oli pistänyt esille termospullon kiiltävää pää. He eivät näiden, eivätkä muiden samantapaisten uudenaikaisuuksien vuoksi olleet hetkeksikään joutuneet kiusaukseen filosofoida, kuinka kaksi "alkuihmistä" saattoi olla varustettu sellaisilla vehkeillä. He pistivät molemmat tupakaksi ja niskat kyyryssä kuuntelivat, kuinka Jumala käyskenteli rantakoivikossa ja toisinaan pisti juoksuksikin, niin että nilkat napsuivat. Heitä ei yhtään häirinnyt sellainen sivuajatus, että se oli poro. Kun he eivät sitä nähneet, he tyytyivät siihen, että se oli Jumala.
Mutta "kun ilta viileeksi tuli", kävi heille kuten muinoin Aatamille ja Eevalle: — he halusivat lymytä puiden sekaan paratiisissa t.s. he muistivat, keitä olivat ja halusivat päästä kalamajalle yöksi. Vuotava vene oli vettä puolillaan. Se ammennettiin äänekkäästi, reippaasti viskaamalla vesi yli laidan, yhtään huomioonottamatta hiljaisuuden häiriintymistä, — mistä he päivällä olivat olleet niin arkoja.
Parhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet viehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden heleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt. Lännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan. Horsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan. Hän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista kuin päivällä: — silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli nyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi voudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin hän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli maailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että…' tahi: 'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen johdosta…' Eikö se ollut juuri lakikieltä?
Niinpä niin… mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot! Vainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla tiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu napapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt oikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa löytynyt täkäläisessä murteessa.
Hohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä, ettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille olisi antanut palttua. Mutta nyt… nyt se menetteli, kun saatiin olla omissa oloissa… kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä, keskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi varovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.
Hei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja piikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko kesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon työ kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat saaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä vielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.
Nurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen sydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset "alkuihmiset" olivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi. He olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän katsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.
Ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa ja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen pystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto pantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan ja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat jälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut maailmassa useampaa kuin kaksi.
Oikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä pyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä ei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin kukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan korkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi olisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta olisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä pappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli luvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein ainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen pyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi ymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.
Horsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen päällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka aikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein pikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle, ja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei tehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin sen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: — nähdä, kuinka korkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti, kohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin että sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen savutorvi, — kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi. Mutta — äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille, siima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja — ähhäh! — tulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas, kas… pyrkii veneen alle! Et mene… et mene… et piru vie mene! Se on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia. Pass på! — Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja — köntsis! Siinä sätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene tärähtelee. — Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään on onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut mestaritempun uudestaan.
Niin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki mallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti veden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin säkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita, veden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin. Nekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa. Piti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa muistuttivat särjen nykimistä: — yhdestä koukusta toiseen ja viisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse jouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven — se piikkinen porvari — se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät listit lähtönsä. Mitäs — manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan! Hei vain! — korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että uudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja vakava meininki joka suhteessa.
Horsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät kuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan kiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko veli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä keskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin rippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta — joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu! Kumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.
Uusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn. Peijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli kahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen havainnon, että "luonnon helmassa" pääsi häneltäkin toisinaan pikkuinen napsaus, — elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti taas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää, kahvia kyllä riitti — jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja, osansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta! Kas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen Kaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.
Mutta — yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun: — räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava, kalamatkoillakin. Mutta — taikinan hän kyllä tekisi, jos vain Horsta ryhtyisi paistamaan.
Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille, joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: — se oli hiukan poltellut äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: — vaikka eräs tovereista oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'
Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat, ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: — yks' kaks'… veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja… sukeltaa räiskäleen alle… ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne, mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun, äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.
— Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.
Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".
— Ei, kyllä minä, veli… katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.
Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty.
Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä.
Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen
lausuen:
— Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta, kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos… taimen on syötävä, sillä ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin takaisintuoduksi.
Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa. Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa. He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on lämmintä ja kodikasta.
Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.
Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen, että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi, kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat suuria, mahdottoman suuria kaikki.
Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä. Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.
Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan. Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana. Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun paikkaan.
Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.
Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin kuljettaa.
Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta mieli virkeä.
He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin. Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi. Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin jättiläiset kulkevat eteenpäin.
Mutta — jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla. Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun. Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille markkinoille.
Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset, vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen, mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.
Mutta — ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin, nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan. Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä. Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.
Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle. Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan. Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.
Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä, joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa, mutta sääskiltä ei saa rauhaa.
Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys, hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana kuin olisi se erämaan silmä.
Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään. Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.
Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana. He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet painamaan.
Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.
Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut. Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.
Vaihtelu — mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota piti taas uudestaan ottaa.
Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen etelä, hymyilevä etelä.
Jonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi
Horstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.
IX.
Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi. Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta", julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä. Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan Testamentin viisaan sanaan.
Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten lapset? Miten kestivät he?
Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.
Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä. Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille… valtio… kruunu… ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta. Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut. Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.
Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: — harmaja päivä ei kärsi edes pasianssia.
Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.
Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas" joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta. Päinvastoin: — se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.
Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa. Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'… Apteekkari hiipii hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei… oikeinhan niissä seisoi: 'Glyserin'… 'Carbol'… Hänestä vain oli hämärässä näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.
Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä kertaa. Ne pyssyt… ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tarvinnut. Mutta — sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus… herrajumala… niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.
Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa pitäen seuraa rovasti Starkille.
'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?' Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä. Niin… kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.
Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä. Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua, jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.
Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten hänkin oli olemassa?
Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.
Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark, sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, — onhan se jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi. Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut, — onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, — ainakin yhden pilvisen päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi, kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.
Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären, joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa. Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.
Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.' Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin Kukkakauppa'.
Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan, Jonatan Stark, ja ole vieläkin?
Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä, minä… ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat, Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.
Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta. Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin, mutta käsiala oli toinen. Niin — kuinka monta kertaa se oli muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark, Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n pisteessäkin. Ja seitsemäinen — se oli ollut kuin tanssissa liehuva keijukainen.
Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois, pois…' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan yön.
Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään. Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat. Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori — se on nyt käännetty nurin.
Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat. Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin, siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee? No jo… Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja. Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi, milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin. Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä, ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei, hahhah!'
Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta. Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun hyräilyä.
Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee ystävällisesti.
— Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?
Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:
— 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan kauppiaaseen…' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen, 'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä kuolen nälkään.' — Hei, eikö olekin soma kokoelma?
Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.
Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän tarttuu vaimoaan kädestä.
— Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt olen voitolla taas.
Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.
Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.
Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi… sekin… Mutta — vaikka se olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole. Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi. Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia, että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään. Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa. Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, — sinne, mistä olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.
Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.
Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana, rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi, jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille, jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää. Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.
X.
Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan. Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä, juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt oli paljasta jaaritusta.
Eivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään ymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata paukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista, karahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella nimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja Golgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki saatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin, jollei parannuksia tehty, — kuin myöskin, että Jumalan Poika se pelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli valmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi ulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi minkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa. Vai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi reissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.
Vikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi mainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan, toinen arveli sen viinan syyksi: — kas, kun pappi itse huonosti eli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut silloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin… Mutta Juustila oli taas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta orittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä! Ja viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat Juustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu. Silloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: — he olivat päättäneet ottaa ripin.
Sellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella manannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa käyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa. Viime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko seurakunnan ja saarnannut vain itselleen.
Mutta — jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä, olivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar jääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla tavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi hyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti siitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista kahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin kookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa kuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella suuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta Suutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että hänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi ei — kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi tullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen jutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni maksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.
Kallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän vain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista puvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin… sellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä pitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein siintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä värjäysaineita.
Ainoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla poluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon, mietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta kuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki hengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä, toisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat. Raakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka levottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti Raakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa kotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen sydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut siitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena, mutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä Haaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob kalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: — miten oli Esau kohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin painiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.
Mutta — sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa. Jabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno tuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun tuoksun: — siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies nousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut sydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle rannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut olla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä hänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi sisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat hiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.
Ei aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa mielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät rovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin sivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli seurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä varten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain saanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä hyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi tehnyt. Mutta tämä… tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta kirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. — Mäki-Roope kolisteli ja hymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa? Niin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi auki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman kaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.